Amicus Productions

Koska Hammer Productionsilla on jo oma ketjunsa niin ajattelin, että tokihan Sheppertonin studioilla pääosin visioitaan luonut Amicuskin ansaitsee jo viimein oman ketjunsa. Kilpailihan firma sitä paitsi ansiokkaasti Hammerin kanssa julkaisten usein jopa samojen näyttelijöiden tähdittämiä ja samantyylisiä elokuvia. Christopher Lee, Peter Cushing ja kumppanit tekivätkin ahkerasti töitä 'aidan kummallakin puolella'. Aloitetaan ketju sopivasti episodikauhuilulla...

Roy Ward Baker: The Vault of Horror (1973)



Viisi miestä päätyy kummalliseen halliin/kellariin, josta ei löydy ulospääsyä. Yllättävänkin nopeasti tilanteeseen sopeutuvat herrat alkavat kertoa aikansa kuluksi tarinoita toisilleen ja kuinka ollakaan, jokaisen tarina on tummasävyinen sekä kauhuun taipuvainen. Pienet juonet ovat näppäriä ja vaikka lopputulema on usein nopeasti arvattavissa jaksaa elokuvan katsoa ongelmitta läpi. Mukana on luonnollisesti lähes absurdia huumoria sekä virnuilua peri-brittiläisille tavoille ja myyteille.



Rooleihin on kiinnitetty jälleen joukko brittiläisiä luottonäyttelijöitä, joista etenkin Terry-Thomas sekä Tom "Dr. Who" Baker erottuvat edukseen. Maininnan ansaitsee myös Curd Jürgens, joka työtä on aina ilo katsella.

MiR ( 8.7.2012 18:18)

Roy Ward Baker: The Vault of Horror (1973)



Rooleihin on kiinnitetty jälleen joukko brittiläisiä luottonäyttelijöitä, joista etenkin Terry-Thomas sekä Tom "Dr. Who" Baker erottuvat edukseen. Maininnan ansaitsee myös Curd Jürgens, joka työtä on aina ilo katsella.

Tovi takapakkia tuon katsoneena, ja wanhan horrorin intohimoisena hekumoijana yhdyn tuotannon roolikiinnitysten kritiikittömään kehuun, joskin muilta osin filmi jäi mielestäni auttamattomasti alakynteen niin tarinan syvyydessä kuin yleistunnelmaltaankin, vain vuotta aiemmin julkaistuun Tales From the Crypt (1972) nähden, jossa ironialla ilmennetään ilkikurisuutta laajemmin, laadukkaammin sekä ennen kaikkea kunnianhimoisemmin... Näin yhtenä vertailukelpoisena esimerkkinä. Vault of Horror on kaikesta huolimatta kelpo kekkeri kauhunnälkään mitä tosin verottaa dvd:llä R1-julkaisun todella tökerö sensurointi, mutta taasen pelastaa oar.

Kannattaa tsekata

The Skull (1965), ja tottahan toki Amicus ansaitsee paikkansa foorumilla; suurin osa näkemistäni Amicuksista on ollut vähintäänkin kiinnostavia, mutta minähän tykkään jopa Monster Clubista (1980) ihan "kybällä", se vaatiikin jo hieman harjaannusta... Tosin näin kyseisen pätkän jo n. 10-vuotiaana, jolloin pidin siitä aivan yhtä paljon kuin nykyisin 30+ iässä. : )

Loppupeleissä taidan kuitenkin olla enempi Tigon-miehiä tyylillisesti... Hmmm...



http://www.houseofhorrors.com/vault/amicus/pages/filmography.htm

Apua, en edes tajunnut, että R1 Vault of Horror oli noin pahasti sensuroitu... Uskomatonta... mutta totta...Onneks on edes oikea kuvasuhde & Tales from the Crypt lohdukekylkiäisenä! Sinänsä nuo Midnite Movies ‑double-dvd:t on laadukasta sarjaa niin sielullisesti kuin "ruumiillisestikin" mitattuna:

http://www.listal.com/list/mgm-midnite-movies-doublefeatures

Freddie Francis: Dr. Terror's House of Horrors (1965)



Peter Cushing on Dr. Terror tässä mielenkiintoisessa episodikauhuilussa, jonka viis tarinaa ovat kovin vaihtelevia tasoltaan mutta, yhtä kaikki, kiinnostavia. Karmean aksentin omaava tohtorimme tapaa alussa viisi miestä junavaunussa ja hän päätyy ennustamaan näille kaikille mitä häijyimpiä tulevaisuuksia. Roolit ovat täynnä kovia nimiä ja mm. Bernard Lee, Michael Gough, Donald Sutherland ja Roy Castle saavat omat hetkensä. Sekä tietysti myös Christopher Lee, joka pääsee nyt oikein kunnolla irti normaaleista kuvioistaan.



Maassa ovat verijäljet ovat tietysti kirkkaanpunaisia ja tiukimmassakin tilanteessa on aikaa pysähtyä ja sanoa jotain erittäin dramaattista, aivan kuten aikakauteen kuuluikin, mutta tämähän on vain osa tarinoiden viehätystä. Tarinoista ensimmäinen ja neljäs ovat ehkä turhankin arvattavia, mutta muuta valitettavaa tästä ei juuri olekaan. Jopa normaalisti pannuun ottava Castle menee ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan ilman sen suurempia mukinoita, vaikka mies ei tahdo pysyä pystyssä kovin pitkiä aikoja yhtämittaisesti.

Roy Ward Baker: Asylum (1972)



Episodi-elokuvissa ongelmana on usein se, että tarinoita ei osata tai pystytä linkittämään riittävän uskottavasti tai toimivasti toisiinsa. Erilliset tarinat tuntuvat usein aivan kuin loikkaavan eri suuntiin, mutta tällä kertaa moista ongelmaa ei ole. Asylum onkin Amicuksen historiassa ehkä se kaikkein ehein episodi-kokonaisuus, kiitos ovelan kehystarinansa. Robert Blochin kynäilemät neljä tarinaa ovat kukin näppäriä pikku teoksia, joista olisi saanut kyhättyä ehkä pari pidempääkin elokuvaa.



Tarinoista ensimmäinen, "Frozen Fear", on vanha kunnon kolmiodraama, jossa on yksi nainen liikaa. Entinen Peyton Place tähti Barbara Parkins onkin kovilla ennen kuin loppu koittaa. "The Weird Tailor" segmentin tähti on itseoikeutetusti Peter Cushingin esittämä Mr. Smith joka tilaa Barry Morsen esittämältä Brunolta puvun. Bruno on pahassa tilanteessa, mutta silloinhan kun selkä on seinää vasten mies toimii tehokkaimmin... Kolmas tarina "Lucy Comes to Stay" on puolestaan Britt Eklandin hetki, tosin nuori Charlotte Rampling vetää ehkä pidemmän korren sittenkin. Kahden naisen tiivis suhde on koko tarinan ydin ja vaikka lopputulema on selvästi nähtävissä niin kelpo näyttelijät vievät tarinan maaliin saakka. Neljäs episodi "Mannikins of Horror" nivookin sitten kaiken yhteen ja Herbert Lom sekä Patrick Magee antavat palaa koko rahan edestä.

Freddie Francis: The Skull (1965) **½



– Eipä ollut suuria odotuksia tämän suhteen. Eikä ollut syytäkään. Veteraaninäyttelijöiden joukkio esittää kohtalaisen pönkköä ja huonosti kirjoitettua dialogia varsin absurdissa ympäristössä. Peter Cushing tekee parhaansa mutta kun vastanäyttelijänä toimii suurimman osan aikaa lentävä pääkallo, päätyy mestarikin taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Mitään minnekään viemätön kaksinkertainen lopetus kruunaa koko pöhköyden.



Freddie Francis: Dr. Terror´s House of Horrors (1965) ***



– Oikeastaan vain kaksi viimeistä segmenttiä toimivat jollain tasolla. Sinällään pätevää episodikauhua. Francis kuitenkin teki ylivoimaisesti parhaan näyttönsä ohjaajana vasta kolmisen vuotta myöhemmin. Lee tekee miellyttävän erilaisen roolin aikaisempiin töihinsä verrattuna. Ensimmäisen ja viimeisen jakson olisi voinut kirjoittaa tiiviimmin ja tehokkaammaksi.

Paul Annett: The Beast Must Die (1974)


Alku ei lupaa hyvää. Kertojaääni ilmoittaa että kyseessä on dekkari-elokuva, jossa katsoja saa asettua Sherlockin saappaisiin. Kertoja haastaa myös yleisön selvittämään, kuka kahdeksasta hahmosta on ihmissusi ja totta tosiaan: tämä kysymys on koko elokuvan ydin. Pian svengaava alkumusiikki rullaa vauhtiin ja mustaakin mustempi soundi istuu karuihin luonnonmaisemiin juuri niin huonosti kuin voisi luullakin.


Elokuvan keskusvoimana toimii Tom Newcliffe, sikarikas ja yllättäen mustaihoinen mies, jolla on hiukan "The Most Dangerous Game" ‑elokuvasta muistuttava päähänpinttymä. Newcliffe ei tosin halua metsästää ihmistä vaan ihmissutta, joka kruunaisi hänen työnsä (?) tms. Übervahvalla itsetunnolla varustettu miljonääri onkin vakuuttunut siitä, että yksi hänen paikan päälle kutsumistaan erikoisista vieraista on ihmissusi. Apuna jahdissa isännällämme on teknologian viimeisimmät ihmeet, asianmukaisen mittavan kartanon lähitienoo on kylvetty täyteen mikrofoneja ja kameroita, joiden on tarkoitus paljastaa susi lampaiden joukosta.


Kartanon sulava isäntä muuttuu hitaasti suoranaiseksi kusipääksi, joka huutaa, riehuu ja pitää vieraitaan miltei panttivankeina jahdatessaan suurinta palkintoaan. Näyttelijät Lockhart etunenässä antavat tässä tilanteessa itsestään paljon, mutta Annettin ohjaustyyli ei hyödynnä uurastusta kovinkaan hääppöisesti. The Beast Must Die nääntyykin loppua kohden harmillisen geneeriseksi murhamysteeriksi, mutta on elokuvalla silti hetkensäkin.

The Land That Time Forgot (Kevin Connor, 1975)


Edgar Rice Burroughsin romaaniin perustuva seikkailu alkaa ensimmäisen maailmansodan merkeissä ja päättyy vernemäisiiin kadonneen mantereen tunnelmiin. Eteneminen on sangen jäyhää ja puista, seikkaillaan sitten sukellusveneessä tai mysteerisaarella. Riemun hetket olivat vähissä kunnon mitvit-hetkien ja ideoiden puuttuessa, kyllästymisen sitäkin tiheämmässä. Kumidinosaurukset ovat kuitenkin veikeitä ja nautittavia, varastaen henkisen pääosan helposti vailla intohimon hiventä törmäilevältä rationalistikomppanialta.

Stephen Weeks: I, Monster (1971)


Christopher Lee on niitä näyttelijöitä joille olisi suonut huomattavasti enemmän mahdollisuuksia hiukan toisenlaistenkin roolien parissa. The Wicker Man taisi jäädä Leen suurimmaksi hetkeksi, vaikka herra loisti toistuvasti perustyöllään mm niin Hammerin kuin Amicuksenkin leivissä.


I, Monster lukeutuu niihin elokuviin, joissa Lee sai näyttää myös sitä harvinaisempaa inhimillisempää puoltansa normaalin hirviöistelyn lomassa. Elokuva on puhdaslinjainen Dr. Jekyll & Mr. Hyde – tarina, jossa tohtorimme on tällä kertaa psykiatri. Tutkiessaan psyykeen saloja ja ihmismielen perusluonnetta tulee melkoisia kemistintaitojakin omaava tohtorimme keittäneeksi kasaan seerumin, joka nostaa esiin salaiset halumme ja vapauttaa ihmisen sisäisen pedon. Tämä vapautuminen tapahtuu tohtorin osalta arvattavin seurauksin ja pian rietastelu vie jo herra Hyden syntisen Lontoon syvimpiin loukkoihin.


Lee & Cushing ‑akseli toimii ties kuinka monetta kertaa, mutta apuja herroille irtoaa kovin vähän. Ensinnäkin sivuosat on jätetty kovin ohuiksi ja esimerkiksi tohtorin oppi-isä Lanyon on lähes paperinohut ja katoaa tarinasta kesken kaiken pitkäksi aikaa. George Merritt uskollisen Poolen osassa on myös kuin pahvikuva, jonka ajatuksia, epäilyksiä ja pelkoja olisi voinut valottaa huomattavasti tehokkaammin. Kuten todettua, elokuva on Leen näytös ja juuri hänen takiaan se kannatti katsoa, vaikka tarina jo tuttu olikin.

The Skull (Freddie Francis, 1965)


Erityisesti episodielokuvien saralla kunnostautunut Amicus kunnostautuu myös täyspitkässä tarinassa mainiosti, kiitos taustalla olevan Robert Blochin tarinan, läpeensä ydinkovan näyttelijäkokoonpanon ja Francisin tyylitajun yhdistettynä miehen näkemykseen sekä kuvaajana että ohjaajana. Peter Cushing, Christopher Lee, Jill Bennett, pieniin osiin ripoteltuina sellaisiakin nimiä kuin Nigel Green, Michael Cough, Patrick magee... Need I say more? Täysosuma tämä ei ole, mutta tunnelmaltaan tyylikäs ja parhaimillaan puheen vähäisyydessään oikein iskevä. Pakko mainita erikseen mukavan vainottava jakso, mihin liittyvät poliisi, venäläinen ruletti ja tuomari – mukavaa salaseura-paranoiaa okkultismin mausteeksi.

Roy Ward Baker: The Monster Club (1981)


Amicuksen ja ohjaaja Roy Ward Bakerin viimeiseksi elokuvaksi jäänyt tekele antaa melkoisesti tasoitusta pienellä budjetillaan ja uskomattoman epäuskottavilla hirviö-maskeerauksillaan. Eipä sen puoleen, lähes seitsemänkymppinen Vincent Price ja vielä vanhempi John Carradine vetävät keskeiset roolinsa niin kieli poskessa, että vaikea tälle tekeleelle on olla hymyilemättä. Tiedättehän, sellaisella ei-niin-tuomitsevalla tavalla.


Kolmesta tarinasta kevein ja samalla onnistunein on Donald Pleasencen tähdittämä vampyyrijahtailu, jossa loogisuus ja muut turhat riippakivet viskotaan laidan yli. Pleasence oli tässä vaiheessa alasuuntaan viistävällä urallaan jo kaiketi ottanut muutenkin hommat sen verran lunkisti, että herran säntäilyä on nautittavaa – ja helppoa – seurata. Britt Ekland uskollisena vaimona on se viimeinen silaus sekoiluun, joka kannattaa nähdä edes kerran. Pinnat leffalle myös poikkeuksellisen toimivasta soundtrackista. Hyviä bändejä ja esityksiä, ja taustalla soi vielä lisää kaikkea sopivaa.