30.5.2012 15:36
Yksi ketju on jo olemassa, mutta siinä oli jotain lässytystä julkaisuista ja niiden laadusta, ei niinkään miehen elokuvista itsestään (vaikka siihenkin annettiin lupa). Katsoin juuri La bêten, joka osoittautui huikeaksi elokuvaksi. Ja jonka perusteella uskallan välittömästi julistaa Borowczykin mestariohjaajaksi.
Tässä ketjussa voi sitten kirjoittaa näkemyksiään ja vaikutelmiaan miehen tuotannosta.
La bête (1975)
Markiisi Pierre de l’Esperancen johtaman aatelissuvun hulppeassa kartanossa sankan metsän keskellä eletään kohtalokkaita aikoja. Maailma ympärillä on aikapäivää sitten muuttunut ja arvokas sukuhaara on sammumassa; lisäksi suvun ainoa lisääntymisikäinen mies on vajaamielinen ja epämuodostunut poika Mathurin. Tytär Clarisse osoittaa olevansa potentiaalinen suvunjatkaja paneskelemalla aina tilaisuuden tullen perheen mustan palvelijan Ifanyn kanssa, mutta nuorta naista ei näemmä hyväksytä vaihtoehdoksi perheen pelastajana. Markiisi saa viimeisen oljenkorren pitää arvokas germaaniveri elinvoimaisensa, kun hänen ystävänsä, varakas liikemies, Philip Broadhurst kuolee ja määrää kauniin tyttärensä Lucyn naimaan Mathurinin. Tilanne on lupaavuudestaan huolimatta kaoottinen: häpeillen ulkoisilta katseilta piiloteltua Mathurinia ei ole kastettu, joten paikalle joudutaan kutsumaan paikallinen pappi kuoropoikineen suorittamaan nimenanto. Brutaali Mathurin on saatava nopeasti ulkoisesti kuntoon, jotta tämä ei säikytä tulevaa kihlattuaan välittömästi pois. Lisäksi kartanoa ympäröivässä metsässä vaanii Peto, joka on riistänyt jo aiemmin riistänyt viattomuuden aikaisemmalta talon ruovalta, Romilda de l’Esperancelta.
Borowczykiä on elokuvan tiimoilta syytetty pornografisuudesta, pornografian tarkoittaessa tässä leimaavassa yhteydessä jotain vähäarvoista ja negatiivista. Kritiikki ei osu maaliin, vaan La bete on päin vastoin poikkeuksellisen elähdyttävä, läpikotaisin poliittinen ja merkityksellinen taide-elokuva. Se on fantasiaelokuva, jonka surrealistinen muoto vie sitä pois tukahduttavasta formaaliudesta; se murtaa keskiöönsä ottamalleen naisparalle pakotetun roolin, ja antaa eläimellisen ja vapauttavan seksuaalisuuden tulvia tiukan moraalin muodostaman vankilan muurien ylitse.
Elokuvan sisämpään kurkotettaessa psykoanalyysi on ilmeisin työkalu. Kartanon näennäisen pramea ulkokuori kuvastaa sen harmoniselta ulospäin vaikuttavaa, mutta pohjimmiltaan väkivaltaista identiteettiä; tauluja kääntämällä ja laatikoihin kurkistamalla silmänsä avoimena pitävä voi nähdä vinkkejä tuntemattomasta Pedosta, pintaa ei tarvitse raapia paljon, jotta tukahdutettu paljastuu. Kartanoa ympäröivä tiheä metsä kuvaa puolestaan identiteetinmuodostuksen alttarille uhrattua seksuaalisuutta, tiedostamatonta energiaa: arvaamatonta metsään eksyjää odottaa Peto jatkuvassa erektiossa oleva elin siemennestettä pulputen. Lucyn fantasioidessa metsässä harhailevasta Romilda de l'Esperancesta Peto todellakin näyttäytyy jonain perimmäisen kammottavana, riettaana ja paheksuttavana, mutta paha se ei silti ole muutoin kuin herkän egon kannalta. Peto on todellisuudessa osa Lucya, osa jokaista naista, jokaista aatelista, jokaista porvaria, jokaista väkivaltaista identiteettiä. Se kuvastaa seksuaalista energiaa, ihmisen potentiaalia olla jotain muuta mitä ympäristö häneltä vaatii. Kun Lucy lopulta antaa fantasiansa saavuttaa maalinsa, huomaa Romildan nauttivan kun Peto ottaa tämän väkisin, hän saavuttanut vapauden. Petoa ei enää tarvita ja se voi kaatua maahan kuolleena.
Elokuvaa katsoessa voi esittää perustellun kysymyksen: missä on nähtävissä elokuvan todellinen paha? Metsään asti ei tarvitse mennä, riittää kun kääntää huomionsa hartaan oloiseen Jumalan palvelijaan, joka suutelee mukanaan raahaamiaan kuoropoikia kaikkea muuta kuin viattoman oloisesti; tai ahneus ja mania silmissään kulkevaan aatelismieheen, joka kylmäverisesti murhaa sukulaismiehensä tämän yrittäessä seistä hänen kyseenalaisten suunnitelmiensa tiellä.
Surrealismi on hyvä keino tehdä tällaista käsitteellisen tason poliittista elokuvaa. Naispäähenkilö Lucy Broadhurst ei ole yksilö erityisine tavoitteineen ja tarpeineen, vaan hän on yleisluontoinen naissubjektin edustuma. Näin Lucyn henkilökohtaisella hahmonkehityksellä tai motivaatioilla ei ole minkäänlaista merkitystä elokuvan kannalta. La bête ei kuitenkaan ole pelkästään arvostettavan viestinsä varassa kulkeva elokuva, vaan se tavoittaa erittäin eteerisen ja aistillisen tunnelman. Seksuaalisuus on jatkuvasti läsnä, mutta ei suinkaan esineellistävänä pornografiana, vaan ilman väreilemään laittavana ja kaiken läpäisevänä energiana, joka kiihottaa, mutta ei banalisoi kohdettaan.
Kuten Walter Benjamin (muistaakseni) kirjoittaa, vapaus löytyy sieltä missä on suurin vaara.
9/10
edit. Oho, elitistiltä itseltään löytyy kaksi arviota, Mustosen La bête ja interno di un convento. La Bête tuntuu herättäneen aika samoja tuntoja kuin itselläni, ja psykoanalyysi on näköjään ollut Borowczykillä mielessä.
