Pier Paolo Pasolini

Monet italialaisen elokuvan mestarit ovat saaneet oman ketjunsa Elitisti-foorumillakin, mutta käsittääkseni Pasolini ei vielä. Tässä se nyt on.

Perustin tämän itse asiassa amatöörin innolla: Pasolinin tuotokset ovat järjestelmällisesti jääneet muutamaan otteeseen ihmeteltyä Salóa lukuun ottamatta täysin tutkani alle: kai siinä oli tarpeeksi varottavaa esimerkkiä elokuvan joskus epämiellyttävästäkin voimasta. Mutta nyt hyllyssä pitempään lojuneen Decameronen vihdoin katsottuani kiinnostus heräsi ihan uudella liekillä: kuin olisi aivan eri ohjaajan elokuvaa katsonut!



Eli Pasolinista: puolesta ja vastaan, suosituksia ja haukkuja, arvosteluja, kaikkea paljon, kiitos.





Il Decameron:



Eurooppalaisen kirjallisuuden klassikko on taipunut Pasolinin käsissä erinomaiseksi komediaksi ihmisen luonnosta. Yhdeksään segmenttiin jaettu elokuva on vähemmän synkkää kerontaa etenkin kiisteltyyn ja brutaalin mustan ironian kyllästämään Salóon , vaikka huumorissa on makaabereja, mustaan vivahtavia ja suorastaan synkkiä jaksoja luomaan kontrastia muuten kovin railakkaaseen ja lihalliseen menoon ja hersyvän maalliseen värimaailmaan. Ehdottoman raadollinen mutta elämänmyönteinen kokonaisuus kruunataan helkkarin hienolla lauseella: "Miksi tehdä taidetta? Kun on niin mukavaa unelmoida siitä!"

Fanitan.

On tuo Anttilan 5dvd Pasolini Collection joka oli niinkin edullinen kuin 7,99 joskus.

Salo tuossa on ja siitä varmaan kaikki lienee sanottu monessa paikkaa.

Decamerone, Mamma Roma, Canterburyn tarinoita, Tuhat ja yksi yötä on muut, nämä näkemättä.

Saló on Pasolinin elokuvista ehkä itselle se puhuttelevin. Visuaalisesti upea ja kerronnaltaan vahva.

Decamerone ja Tuhat ja yksi yötä olivat ihan kivoja hassutteluja, vaikka olivatkin ehkä vähän liian kevyitä. Elämän trilogian kolmas osa, Canterburyn tarinoita, taasen oli jo paljon mielenkiintoisempaa katsottavaa ja Pasolini oli saanut tähän kunnolla itsestäänkin irti upeita jaksoja. Erityisesti lopun bakkanaalit ihmisiä ulostavine paholaisineen on riemastuttavan anarkistista katsottavaa. Takapuolet ovat muutenkin tässä elokuvassa vahvasti esillä. Tässä on muuten Decameroniakin hienompi loppurepliikki: "Tähän loppuu Canterburyn tarinat jotka on kerrottu kertomisen ilosta". Oikeastaan koko elokuva nousee tämän tekstin myötä ihan uudelle tasolle ja katsojanakin ymmärtää ettei kaikella tarvitse olla merkitystä tai olla vakavaa. Tärkeintä on se kertomisen ilo.

Mamma Roma on niitä vähemmän kiinnostavia Pasolineja. Pääosan Anna Magnani on välillä todella ärsyttävä eikä muutenkaan tämä italialainen neorealismi ole lähellä sydäntä. Mutta kuten aina, Pasolini saa tässäkin välillä aikaan todella vahvoja kohtauksia joiden takia elokuvaa voi suositella katsottavaksi ainakin sen yhden kerran. Ristiriitaisia tunteita jätti myös Teorema, johon en oikein saanut mitään otetta. Välillä kerronta lähti mielenkiintoisiin suuntiin mutta kokonaisuus oli turhan epämääräinen ja jätti paljon tulkinnan varaan. Sikolätti on yksi parhaimmista Pasolineista, kuvaukseltaan upea ja käsikirjoitus on tässä jälleen mielenkiintoinen. Erityisesti Mr Klotzin ja Hans Güntherin suuhun on kirjoitettu herkullista dialogia. Matteuksen evankeliumi on myös suositeltava mikäli jeesuselokuvat yhtään kiinnostavat. Tässä oikeastaan realismi pääsee oikeuksiinsa ja Pasolini on saanut hyvän näkökulman tuttuun tarinaan.



Saló *****

Tuhat ja yksi yötä **½

Canterburyn tarinoita ***½

Decameron ***½

Sikolätti ****

Teorema ***

Matteuksen evankeliumi ****

Mamma Roma ***

Saló ****

Tuhat ja yksi yötä ***

Canterburyn tarinoita ***

Decameron ***

Sikolätti ***

Teorema **½

Matteuksen evankeliumi **½

Mamma Roma **

Toi Teorema sai kauhean sotkun aikaan julkaisuaikanaan. En ole katsonut,levy vielä muoveissa.

The Canterbury Tales (1972)


Elämän trilogian keskimmäinen osa versioi Pasolinin näköiseksi Chaucerin eurooppalaisen kirjallisuuden kulmakiven. Samaa lihallista iloittelua tämä pääasiassa on kuin Decameronekin, mutta silmiini ja fiiliksiini osuivat siitä poikkeavat synkät jaksot kipeämmin – esimerkiksi sodomiitin poltto oli jopa vaikeaa katseltavaa tunnelmaltaan. Huumori eskaloituu loppua kohti niin räikeän rehevälle pieru- ja vessatasolle, että se on väkisinkin hauskaa.

Lopetuslause on kieltämättä osuva ja viimeistään avaa Pasolinin taka-ajatukset liioittelun iloittelulle, elleivät ne sitä ennen ole huumorintajua viehättäneet. Decameronen loppulauselmaa pidän kyllä parempana sen yleispätevyyden vuoksi. The Cantebury Tales nousi kokonaisuutena kirjoissani samalle viivalle Decameronen kanssa. Jännä nähdä miten käy päätösosan kanssa, kun Eurooppa vaihtuu Lähi-itään.

Arabian Nights (1974)


Elämän trilogian päätösjakso ei ollut meikäläisen leipää, pikemminkin pakkopullaa. Rajansa taiteellisessa haahuilussakin. Joo, toki lähdemateriaali on jo hajanaista ja vusoisatojen varrella kasattua eri kansojen faabelia, mutta jumaliste, seuranneen sekasotkun pitäisi olla ainakin mielenkiintosita, väksinkin. Tämä ei ole. Tämä on yllättävän tylsä. Pointsit kuitenkin yrittämisestä, rohkeuden säilyttämisestä ja kuvausympäristöistä. Niin, ja onhan siinä pari arvostettavaa whaddafak-hetkeä ja yksi mainio sanaleikki. Vaadittu kärsivällisyys tämän kaiken irti lypsämiseen oli kuitenkin hivenen kohtuutonta.

Decamerone (1971) 5/10

Canterbury Tales (1972) 7/10

Pidin kummastakin rakkauden trilogian avauselokuvasta, tiettyyn pisteeseen saakka. Molemmat ovat iloittelevia ja sellaisina suhtautuvat aiheisiinsa ihastuttavan tosissaan ja kunnioittaen. Mutta keskittyminen oli herpaantua molemmissa loppua kohti. 

Decamerone tuntuu hieman harjoittelulta Canterbury Talesiin verrattuna, tai ehkä Pasolini on halunnut lyödä uuden vaihteen silmään ja varmistaa ettei jää polkemaan paikalleen Boccacciosta Chauceriin siirtyessään. Jälkimmäinen on nimittäin revittelevämpi ja julkeampi, ja tekee chaplin-viittauksellaan loikan alkumateriaalistaan vapaampaan sovittamiseen (en tosin osaa sanoa oliko Ninetto Davolin Chaplin-hassuttelu enemmän sympaattista vai noloa); elokuvan päättävä "the friar greedy" ja sen munkkeja pierevä Perkele loksautti leuat auki ja karisti orastaneen kyllästymisen tästä katselijasta. 

Porcile (1969)


Tralala. Kaksi rinnakkain kerrottua, toisiinsa juuri muuten kuin hieman temaattisesti liitettyä tarinaa soljuvat eteenpäin vaivattomasti haastavasta toteutuksesta huolimatta. Menneisyyden maantierosvon ja kannibaalin legenda on visuaalisesti korskeampi, nykyhetken Saksaan sijoittuva irvokas mahtisukudraama kuviltaan hienovaraisempi. Muinaisten anarkistien remuaminen on vähemmän kiinnostavaa kuin kahden sikariportaan teollisuuspohatan toistensa mustuuksien esiin kaivaminen ja rinnalla nuoren sukupolven oudon lemmen ja ideologioiden käsittely. Mutkikas kielikuvittelu ei jätä rönsyilystään huolimatta epäselväksi Pasolinin poliittisia kantoja. Hyökkäävä elokuva, mutta ei nyrkit pystyssä päälle ryntäävä, vaan salakavalasti taakse hiipivä selkäänpuukottaja.

Pasolinin Medeasta (1969) kuulen harvemmin puhuttavan. Salón ohella suosikkini. Visuaalisesti ja audatiivisesti mahtava elokuva. Medeian kärsimys siitä, kun hän ei enää kuule jumalten ääniä saa lisäpotkua, kun ottaa huomioon Julian Jaynesin Bicameral Mind teorian https://en.wikipedia.org/wiki/Bicameralism_(psychology)

Joo ton Jaynesin kirjan voisi joskus lukeakin. Ei ehkä just Medean takia, mut tietoisuus itsessäänhän on jo mielenkiintoinen aiheena. Kannattaa muuten katsoa myös Trierin versio Medeasta, tiukkaa tavaraa.