60- ja 70-lukujen vampyyrielokuvat

John Hayes: Grave of the Vampire (1972)



Tämä hiukan unohdettu elokuva alkaa todella lupaavasti: alkutekstien ajan kamera kiertää öisellä hautuumaalla makaavaa sarkofagia, taustalla kuuluu tuulen huminan lisäksi hakkaava sydämenlyönti ja raskas hengitys. Temppu on todella yksinkertainen ja elokuva ottaakin tässä kohdin ensimmäisen niskalenkkinsä katsojasta. Ikävä kyllä korkealle asetettu rima alittuu jo pian, mutta missään vaiheessa elokuva ei kuitenkaan menetä tyystin otettaan.



B-luokan elokuvissa uransa luoneen Jaime Mendoza-Navan musiikit ovat ilahduttavan erilaista äänten sekasortoa ja balettia, jossa avainsanoja ovat häiriintyneisyys ja outous. Musiikki ja innovatiiviset äänitehosteet ovatkin tarpeen sillä, vaikka tarina on kaikkea muuta kuin perinteinen, ohjaa Hayes sitä pahimmillaan kuin tv:n saippuasarjaa. Toisaalta mieheltä on vaikea odottaa mahdottomia, sillä elokuva kuvattiin yhdessätoista päivässä ja budjetti oli kokonaista 50 000 dollaria.



70-luvun alussa maailma oli pullollaan erilaisia vampyyrielokuvia, mutta ongelmistaan ja rajoitteistaan huolimatta Grave of the Vampire peittoaa helposti joukon isommilla varoilla tehtyjä elokuvia. Hayesin elokuva yhdisteleekin ovelasti eri tarujen palasia ja enempää spoilaamatta reilun puolen tunnin jälkeen elokuva ottaa käännöksen, joka takuulla yllättää. Lisäpisteet vielä William Smithin, tuon vanhan kunnon kivikasvon, sekä Michael Patakin mukanaolosta.

William Crain: Blacula (1972)



Näin sukellamme syvään päätyyn, kun blaxpoitaatio ja vampyyrigenre kirjaimellisesti syleilevät toisiaan ja pureutuvat toisiinsa.



Afrikkalainen prinssi saapuu Transilvaniaan pistämään lopun orjakaupalle, jonka Euroopan lankoja itsensä Kreivi Dracula pitelee epäkuolleissa käsissään. Kuinka ollakaan sukset kreivin kanssa menevät ristiin ja prinssistämme sukeutuu kirouksen myötä Blackula. Koska 1700-luku on mustan elokuvan kulmasta katsottuna yhtä kiinnostava kuin Islannin vuosittainen sillisaalis siirtyy tarina nopeasti "nykyaikaan", eli 1970-luvun alkuun, ja Los Angelesiin.



Kuinka ollakaan Blackula herää eloon ja ennen kuin katsoja ehtii sanoa SHAZAM on afrotukkainen verenimijämme vauhdissa. Lienee turha todeta, että suurin osa sakista on mustaihoisia ja ne harvat valkoihoiset tahtovat olla sitä yhtä pakollista poikkeusta lukuunottamatta totaalisia kusipäitä. Pikku puutteistaan huolimatta leffa ansaitsee pinnat jykevästä soundtrackistaan ja rankasta uskosta omaan asiaansa. Pitkän linjan veteraani William Marshall tekee hienoa työtä nimiroolissa, mutta hänkään ei voi kyllä totuuden nimissä mitään ohuehkolle roolihahmolle sekä elokuvan selvimmille puutteille.



Vampyyriksi kääntyminen tapahtuu tällä kertaa käden käänteessä ja vastoin yleisiä sääntöjä vampyyrin rakkaus tavalliseen kuolevaiseen voi myös olla lihallista laatua. Juonen yhtymäkohdat Bram Stokerin teokseen ovat paikoin hyvin selkeitä, mutta lopetus yllättää kyllä viimeisellä käänteellään.

Sergio Corbucci & Antonio Margheriti: Danza macabra / Castle of Blood (1964)



Nyt liikutaan tietysti jo aika hämärällä rajalla, sillä Danza Macabra ei suoranaisesti ole vampyyrielokuva. Ei ainakaan genren tiukimmossa rajoissa. Yhtäkaikki tämän edelleen toimivan elokuvan ydin pyörii elävien voimassa ja siinä, että vain veren avulla tragedioiden värittämän linnan kalmaiset asukit voivat jatkaa kirottua olemassaoloaan.



Tarinah on Poen tyyliin täynnä tasoja ja vihjailuja intohimoista, jotka eivät kestä juuri kirjaimellisesti päivänvaloa. Keskiössä on linna jonka sisuksissa nuori mies päätyy viettämään yönsä osin rahanhimon, osin taas silkan uteliaisuuden – ja typerän näyttämisenhalun – voimasta. Kahdessa eri ajassa liikkuva tarina liukuu vääjäämättä kohti synkkää loppuaan ja tunnelma tihenee useissa kohdin mestarillisesti, eikä tähän todellakaan tarvita ämpärikaupalla verta. Etenkin taustan vinkuvista äänistä on annettava syvä kumarrus ja pisteet tekijöille.



Mikä tekee meistä sen mitä me olemme? Onko kuoleman ohuen harson takana jotain muuta ja mikä liikuttaa tätä kaikkea? Nämä kysymykset sinkoilevat Poen tarinoissa, eikä Corbuccin & Margheritin työ tee noille teemoille ainakan hallaa.

Jean Rollin: Le viol du vampire / The Rape of the Vampire (1968)


Rollinin mustavalkoinen elokuva vampyyrisisaruksista sekä näiden taustalla vaikuttavasta kultista on askel, tai oikeastaan loikka aivan uudenlaiseen suuntaan. Vampyrismissä on aina ollut mukana erotiikkaa, mutta Rollinin maailmassa ei nähdä synkeitä kreivejä mustissa viitoissaan, vaan pääosin vähäpukeisia mutta voimakkaita naisia joista kaikki yliluonnollinen voima säteilee. Kaksiosaisen elokuvan ensimmäinen osuus on vielä suht perinteistä tarinankerrontaa vampyyreistä ja näiden metsästäjistä, vaikka osa jahdista tahtoo kaatua jo suoran komiikan puolelle kiljuvine maajusseineen, joiden irtoviiksetkään eivät tahdo pysyä paikoillaan. Puolen tunnin mittaisen 'intron' jälkeen kaikki kuitenkin muuttuu radikaalisti.

Elokuvan loppuosa onkin tavallaan täysin uusi ja itsenäinen kokonaisuutensa, jossa keskitytään seurauksien sijasta syihin. Vampyyrien huipulla vaikuttava kuningatar on hämärien voimien ja riittien toimeenpanija, tosin monarkillamme on kova tekeminen jotta edes oma hovi pysyy ruodussa – saati sitten ne oikeat vastustajat. Valtaansa monarkki pitää lupaamalla ikuista elämää tai nopeaa kuolemaa niille, jotka typeryyksissään asetttuvat poikkiteloin.

Kuvissa veri on mustaa ja sen nauttiminen orgaanisella tavalla likaista ja ihmisarvoa alentavaa. Vampirismi nähdäänkin miespääosan esittjän sanoin tautina, johon pitää löytää lääke. Ahdistuneessa ilmpiirissä on mukana myös kunnon annos teatteria ja suoranaista hypnoottista voimaa, kun kuningattarelle uskollinen väki kulkee pitkin hautausmaita. Mainittakoon tässä yhteydessä myös se, että auringolla ei näytä olevan mitään vaikutusta eläviin kuolleisiin.

Oma lukunsa on kirskuva ja vinkuva ääniraita, joka pursuaa tuolloin moderniksi katsottua uuden aallon jazzia. Toisinaan äänitaide istuu loistavasti kuvan kanssa yhteen, toisinaan tilanne ei ole aivan näin onnekas. Entä mitä tästä kaikesta sitten loppujen lopuksi muodostuu? Vastaus on yksinkertainen: yksi kummallisimmista vampyyrielokuvista mitä olen ikinä nähnyt.

MiR (13.2.2013 11:08)

Jean Rollin: Le viol du vampire / The Rape of the Vampire (1968)


. Entä mitä tästä kaikesta sitten loppujen lopuksi muodostuu? Vastaus on yksinkertainen: yksi kummallisimmista vampyyrielokuvista mitä olen ikinä nähnyt.

Jep ja yksi tylsimmistä. Ehdottomasti huonoin niistä yhdeksästä Rollinista, jotka on tullut nähtyä. Uni meinasi tulla.

Humphrey Bogart (15.2.2013 11:21)

MiR (13.2.2013 11:08)

Jean Rollin: Le viol du vampire / The Rape of the Vampire (1968)


. Entä mitä tästä kaikesta sitten loppujen lopuksi muodostuu? Vastaus on yksinkertainen: yksi kummallisimmista vampyyrielokuvista mitä olen ikinä nähnyt.

Jep ja yksi tylsimmistä. Ehdottomasti huonoin niistä yhdeksästä Rollinista, jotka on tullut nähtyä. Uni meinasi tulla.

Kunnoitan oikeuttasi olla väärässä

Paul Morrissey: Blood for Dracula (1974)


Morrissey/Warhol ‑kaksikon jälkimmäinen kauhuklassikon versionti tuo jälleen Udo Kierin nimiosaan, eikä teräväkasvoinen germaani petä taaskaan. Kreivi Dracula on nääntynyt kuolemaisilleen saakka, sillä hän voi tyydyttää verenhimonsa ainoastaan neitsyiden verellä, eikä Romaniasta löydy enää neitsyitä. Kreivin uskollinen palvelija Anton pakkaa jo kuolemaa odottavan isäntänsä autoon arkun kera ja kaksikko suuntaa kohti Italiaa. Siellähän katolinen kirkko on yhä voimissaan ja neitsyitä pitäisi löytyä vasemmalta ja oikealta, mutta "moderni aika" on tehnyt neitsyistä harvinaisia jopa puhtoisessa Italiassa.


Viipyilevä kuvaus ja Claudio Gizzin musiikit muodostavat vahvan pohjan ja roolituskin on pääosin onnistunut, mitä nyt Joe Dallesandron vasemmistolainen duunari/sankari tuntuu taas päätyneen tyystin väärään paikkaan. Vahvaa työtä tekevät sen sijaan Maxime McKendry ja ohjaajana paremmin tunnettu Vittorio De Sica, joiden neljä tytärtä päätyvät yksi toisensa jälkeen Draculan sihtiin. Kierin Dracula on luultavasti elokuvahistorian haurain naskalihammas, mutta herra osaa käyttää hahmonsa heikkoudet loistavasti hyödykseen. Mukana on tietysti raskasta ylinäyttelyä, mutta tähän elokuvaan ja rooliin se sopii kuin nakutettu. Tarinan kevyesti koomiset piirteet toimivat myös vahvistavina tekijöinä ja etenkin loppua kohden riemu vasta ratkeaakin.

Aktivoidaan tätäkin ketua pitkästä aikaa...

Rod Hardy: Thirst (1979)


Raikkaan erilainen näkemys vanhaan teemaan. Päähenkilö Kate Davis on professori, joka on kaukaista sukua Elisabeth Bathorylle ja joka tästä syystä kidnapataan ja josta pyritään löytämään sisäinen vampyyri. Outo instituutti johon Davis on viedään on kuin jotain Logan's Runista ja vastaavista sci-feilyistä auringon alle siirrettyä. Hoitoon kuuluu veren tuputtaminen tavalla ja toisellakin, sekä aivopesu useammalla eri tasolla. "Tavalliset ihmiset" nähdään silkkana karjana kuin Bladessa ja mukana on luonnollisesti kulissien takaista vetoa yhteen jos toiseenkin suuntaan.


Hardy vie tarinaa segmenteissä eteenpäin ja etenkin unenomaiset hallusinaatiokohtaukset ja pakoyrityket ovat parhaimmillaan asianmukaisen ahdistavia. Sivurooleihin on saatu myös juuri oikeat nimet, etenkin harmillisen pieneen rooliin jäävä Henry Silva unohtumattominen pärstineen sekä Max Phipps hermoilevan herra Hodgen rooleissa ansaitsivat lisäpinnat.