Claude Chabrol

Perustetaanpas myös oma ketju ranskalaisen uuden aallon tuotteliaalle työhevoselle, joka teki elokuvia aina vuoteen 2009 saakka. Chabrol nousi yhdeksi genren menestyneimmistä ohjaajista ja kun uusi aalto alkoi menettää voimaansa 70-luvulla siirtyi hän uusien suuntausten pariin, joten nähtävää ja keskusteltavaa ainakin riittää.

Le Boucher (1970)



Chabrolin 70-luku alkoi vahvoissa merkeissä. Le Boucher on jouhevasti kulkeva trilleri, jossa murhat järkyttävät pientä ranskalaista kaupunkia. Jean Babierin kuvaus tiivistää muutaman tarkoin valitun tilan avulla elokuvan teemat, harmillisesti itse juoni on tosin ehkä hiukan turhan arvattava.



Näennäisesti tavallisen pinnan alla kytee jälleen niitä ohjaajan töille ominaisia jännitteitä, jotka onnistuvat luomaan hahmoista uskottavampia. Hahmojen tekoja ja motiiveja ei lähdetä myöskään selittämään läpi, vaan katsojaan luotetaan ja hänen annetaan luoda itse oma mielipiteensä ja näkemyksensä hahmoista sekä tiettyyn pisteeseen asti myös itse tapahtumista. Viimeiset viisi minuuttia ovat suorastaan upeat, ja niiden voimin elokuva nousee Chabrolin vahvempien töiden joukkoon.

Les Noces Rouges (1973)



Tarina on itsessään erittäin puhdas kolmiodraama, mutta erinomaiset roolivalinnat tekevät tästä elokuvasta erään Chabrolin merkkiteoksista. Samalla elokuva on yksi Chabrolin suoraviivaisimmista tarinoista, jossa juoni etenee johdonmukaisesti kohti lopun väistämättömyyttä.



Roolihahmot on kieltämättä venytetty joissain kohdin äärimmilleen, mutta kiinteän tarinankerronnan ansiosta elokuvan jyrkimpiinkin käännöksiin uskoo. Jopa pormestarin ristiriitainen ja jännittynyt hahmo sopii palapeliin, joka rakentuu kauniisti kiihkeästä alusta katkeraan loppuun. Elokuvan viimeinen kuva onkin omalla tavallaan kaikkein kaunein.

La femme infidèle (1969)



Rakkaus on samaan aikaan ihmiselon suurin siunaus sekä kirvelevin kirous, mikäli Chabrolin elokuviin on uskominen. Makea ja kaikin puolin äveriäs elämä ei riitä hienostuneelle kotirouvalle, joten jännitystä on saatava jostain ja sitähän löytyy tietysti punkkahommista. Oma ikääntynyt ja tukevoitunut harmahtava aviomies ei enää saa oikein rouvan liekkejä kohoamaan, joten säpinää on etsittävä kotipesän ulkopuolelta. Ja tästähän ne ongelmat sitten alkavatkin...



Epäilysten verkko lähtee hiljalleen kiristymään ja Pierre Jansenin musiikit vain tihentävät tunnelmaa, kun petetyksi tullut aviomies lähtee selvittämään vyyhtiä. Chabrolin kerronta oli hioutunut 60-luvun lopulla jo huippuunsa ja etenkin tässä tarinassa kaikkki osat täydentävät toisiaan. Etenkin perheen yhteiset kohtaukset tuntuvat olevan välillä aivan toisesta unenomaisesta todellisuudesta, joka hiljalleen lipuu kohti väistämätöntä tuhoaan.

Les biches (1968)



Tarina kahdesta naisesta, heidän alkuun roihuavasta rakkaudesta, sekä siitä kun paratiisiin rauhaan kiemurtelee viekotteleva käärme. Vai oliko käärme jo alusta asti siellä odottamassa uhrejaan?



Väliotsikoilla jaettu tarina etenee kuin kirja, jonka luvut hyppäävät paikoista ja henkilöistä toisiin ilman sen kummempia ongelmia. Etenkin Chabrolin tuolloinen vaimo Stéphane Audran on vakuuttava ja nainen pokkasikin roolistaan Hopeisen Karhun Berliinissä. Tosin myös Jacqueline Sassard ja rooliinsa ehkä hiukan jäyhähkö Jean-Louis Trintignant suoriutuvat osistaan moitteetta. Ranskalaisen yläluokan kiireetön elämän 60-luvun lopun Etelä-Ranskassa on kaikissa kummallisuuksissaan lopulta hiukan pitkästyttävää, minkä saa kokea myös köyhistä oloista vihreälle oksalle ponnistanut Why (loistava roolinimi).



Tarinan kulma on se, että omistaminen ei ole rakastamista eikä rakastaminen omistamista. Ikävä kyllä tämä tahtoo unohtua ja se johtaa usein vain ja ainoastaan suruun – kuten tässäkin tarinassa. Pierren Jansenin kauniilla tavalla oudot musiikit tuovat joihinkin kohtauksiin unenomaisuutta, jota taas tasapainoitetaan paikoin lähes vähä-älyisellä metelillä.

Que la bête meure (1969)



Chabrolin tarinat tahtovat olla tummasävyisiä, eikä Que la bête meure, joka tunnetaan myös nimellä This Man Must Die, ei tee poikkeusta. Tarinan alku on todella iskevä. Ennen kuin alkutekstit ovat päässeet loppuun on pieni poika kuollut ja tragediassa syyllinen autoilija paennut paikalta. Järjettömän murhenäytelmän myötä pojan yksinhuoltaja (?) isä joutuu muutamaksi viikoksi sairaalaan hermojen pettämisen takia ja palatessaan takaisin mies vannoo kostoa. Näin tarina pääsee varsinaisesti käyntiin ja Chabrolin shakki ihmisillä voi alkaa.



Sen kummemmin spoilaamatta voi sanoa, että pian tarinaan kietoutuu joukko mitä erilaisempia ihmisiä ja kostajamme joutuu yhä syvemmälle itse luomansa labyrintin sisään. Chabrolin nerokkain oivallus on suuressa salissa tapahtuva esittelykohtaus, jossa tarinan tärkeät hahmot saavat ensi kertaa tuntumaa toisiinsa. Yhdellä pitkällä otolla kamera liikkuu edes ja takaisin, keskittyen ensin yhteen, sitten toiseen ja lopulta kaikkiin muihin hahmoihin. Epämukavuus, alla hautuvat tunteet ja ahdistus käyvät vahvemmiksi kun kaikki se mitä jätetään sanomatta kuuluu vaitonaisilta kasvoilta. Tämä on kieltämättä sitä vahvempaa Chabrolia.

Nada (1974)


Jokainen näkemistäni Chabrolin elokuvista on tähän mennessä ollut pohjimmiltaan ihmissuhdedraama ja sellainen on myös tämä vasemmistolaista 70-luvun terrorismia monellakin tavoin käsittelevä Nada. Terroristiryhmä kaappaa Ranskan Yhdysvaltojen suurlähettilään periaatteessa marxislaisista syistä, vaikka todellisuudessa itse asiaan uskovat ovat vähissä. Ryhmän jäsenten keskinäiset kemiat ovatkin elokuvan mielenkiintoisinta antia, kun suureen maalaistaloon lunnasrahoja odottamaan sijoittuva ryhmä aloittaa odotuksensa. Suuremman väkivallan uhan muodostaa kuitenkin lopulta yhteiskunta, jolla on aivan omat tavoitteensa tilanteessa.


Chabrol käsittelee etenkin ranskalaisille arkaa aihetta uskaliaasti asettumalla idealistisen terrorismin puolelle ja näyttämällä poliisivaltion brutaalin voiman. Valtion väkivaltakoneen rattaat jauhavat vastustajat siinä missä omatkin eteen sattuvat pullikoijat, eikä loka ulotu koskaan alimpia portaita korkeammalle. Mukana on yllättäen myös pienen pieni ripaus mustaa huumoria, joka saa paikoin hyvinkin synkän tarinan etenemään väkevämmällä voimalla.

La route de Corinthe (1967)


Chabrolin elokuvat ne jaksavat vain yllättää toinen toisensa jälkeen. Tällä kertaa ohjaajamestari on ottanut työn alle perinteisen agentti-trillerin ja työstänyt jo 60-luvun lopulla hieman elähtäneestä genrestä jotain ainutlaatuisen erilaista. Onko tämä nyt enemmän musta komedia kuin trilleri, ja mitä kaikkea Chabrol on mahdollisesti vihjaillut oman maansa tuolloisesta tilanteesta? Näitä kysymyksiä voidaan vatvoa loputtomiin, mutta Claude Rankin kirjasta on ainakin kiskottu paljon irti.


Chabrolin luottomies Michel Bouquet on agenttien pomo, joista Maurice Ronetin Dex ja Christian Marquandin överiksi vetämä Robert Ford (upeita nimiä, vai mitä?) saavat tavoitella uskomattoman arvokkaita elektroniikkabokseja takaisin länsivaltojen haltuun. Onhan panoksena koko NATOn kyky puolustatua, ja/tai laukaista ensimmäisenä ohjuksiaan. Onneksi Fordin vaimona loistaa Jean Sebergin esittämä Shanny, jonka rooli nousee kun hänen siippansa ns. siirtyy sivuun palveluksesta. Siinä sitä sitten säntäillään pitkin aurinkoista Kreikkaa sovinismin loistaessa – nainehan ei osaa kuin a) kirkua b) joutua ongelmiin, joista jonkun miehen on aina hänet pelastettava.


Segergin puolesta on vielä sanottava, että hän tekee mitä materiaalilla pystyy – joskus enemmän, joskus vähemmän. Chabrol painaa ironian niin vahvasti tarinan kylkeen, että toista on vaikea erottaa toisesta, mutta onhan täsä enemmän kuin mitä pinnalta ensin voi havaita, mikä käy selväksi viimeistään marmori-veistämöllä. Mainittava on myös Bouquetin leveä hymy, joka onnistuu samanaikaisesti sekä ärsyttämään että huvittamaan, vieläpä tasapuolisesti. Kuvitelkaa päässänne ärsyttävin Harrison Fordin hymy ja ranskalaistakaa se, silloin ollaan jo lähellä.

Que la bête meure (1969)


Neljä vuotta on kulunut siitä kun näin tämän elokuvan viimeksi ja neljässä vuodessa tapahtuu paljon. Kostotarina on hiljalleen omalla painollaan etenevä, Chabrolin tarjotessa katsojalle omat mahdollisuutensa ratkaisujen tekoon. Kuka on syyllinen? Tai osuvammin kysyttynä: kuka on kaikkein syyllisin? Miksi olemme sellaisia kuin olemme, ja syntyvätkö jotkut meistä todellakin puhtaasti pahoina? Siinä muutamia mehukkaita pointteja joita Chabrol omaan mestarilliseen tapaansa lähtee kaulitsemaan. Elokuvan rytmi on alkuun hidas, mutta lopun koittaessa kaikki asettuu kuin luonnostaan kohdilleen.