Lars von Trier

En löytänyt threadia Larsista.

Juuri tulleen tiedon mukaan von Trier saattaa joutua oikeuteen Cannesin natsilausunnoista. Poliisit ovat hakeneet kuulusteltaviksi Tanskassa, vaikka syytteet on nostettu Ranskassa. Liekö joku Interpol-juttu.



http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/pitkittyneen-natsikohun-varjo-kansallissosialistiksi-syytetty-lars-von-trier-vetaytyy-nyt-julkisuudesta

Young Hova ( 5.10.2011 20:29)

En löytänyt threadia Larsista.



Juuri tulleen tiedon mukaan von Trier saattaa joutua oikeuteen Cannesin natsilausunnoista. Poliisit ovat hakeneet kuulusteltaviksi Tanskassa, vaikka syytteet on nostettu Ranskassa. Liekö joku Interpol-juttu.



http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/pitkittyneen-natsikohun-varjo-kansallissosialistiksi-syytetty-lars-von-trier-vetaytyy-nyt-julkisuudesta

Eli bakkanaalit jatkuvat... tietty olihan ne möläytykset juuri sellaisia jotka suorastaän kerjäsivät väärintulkintaa/liioittelua/laita-oma-näkökulmasi-tähän, mutta koko soppa on minusta vain tyypillistä kohun lietsontaa ja otsikoiden repimistä ristiriitaisen henkilön ympärillä. Joko lusikkansa soppaan lyöneet median moniosaajat ovat on täysin huumorintajutonta väkeä, moraalitonta otsikoiden kautta saatavan rahan perässä juoksijaa, uusnoitavainon tavoin kaikkea rasismiin viittaavaakaan metsästävää piilokonservatiivia liberaalien vaatteissa, tai kaikkea tätä. Noh...



Viis kohusta, takaisin itse mieheen ja elokuviin. Ehdottomasti Von Trier ansaitsee oman ketjunsa, sen verran omapäinen ja omanlaistaan jälkeä tekevä herrasmies on kyseessä. Olen von Trierin tuotannon suhteen melko myöhäisherännäinen ja sivistymätön – en ole edes nähnyt Idiootteja. Vielä.



Olisiko ollut vuonna 2005 kun näin Dogvillen. Iski yllättäen todella kovaa – reaktioni näytelmälliseen tyyliin ja kulissien minimalistisuuteen, suoranaiseen olemattomuuteen jopa, oli alkuaan mallia "mitä ideaa on toteuttaa tämä näin, tämä on elokuva?!" . Kun sitten kakka alkoi osua tuulettimeen, kaikki loksahti paikoilleen ja huomasi, miten todelliselta yhteisön ja hahmojen reaktiot ja tapahtumat tuntuivat ilman etäännyttäviä elementtejä. Manderlayn hommasin jonain halparina kesällä, pitää katsoa pois.



Antichrist veti sitten viime vuonna tajunnanvirta-painajaisellaan kunnon nyrkiniskun palleaan. Hitonmoinen trippi kertakaikkiaan, toteutukselta ihan toista maata kuin Dogville, mutta tuli yhtä lailla iholle ja meni sen allekin. Parempi puolisko ei pystynyt katsomaan loppuun asti, kun ahdistus alkoi puskea liikaa päälle, ja hän sentään ekstää aika paljon – tämä on yleensä ollut taattu laatuelokuvan merkki. Huimaa psykologista ryöpytystä, komeasti toteutettu ja kaikki toimii.



Sitten Dancer in the Dark... mitä kohtaan tunteet ovat hyvin ristiriitaiset. Tykkäsin toteutuksesta, tykkäsin visuaalisesta ilmeestä, tykkäsin Björkistä... mutta kun jumaliste, se musikaalisuus ja rakenne rupesivat väkisin välistä vituttamaan. Ei ole mun leipälajini, kun joku kesken tarinan avaa leipäläpensä ja rupeaa joikaamaan. My bad. Oli silti musiikki- ja laulukohtaukset hauskasti toteutettuja. Kai tästä jäi vain paha maku suuhun alitajunnan tasolla, että ison miehen tässä nyt pitää jotain saatanan tanssia katsella ja lauluja kuunnella, voi ny... etc. turhaa mussutusta. Ei saakeli, kun asiaa ajattelee, pitäisi varman altistaa tälle itsensä uudelleen. Olihan tässä sentään niin hienoja kaksinaismoralisteja ja kovia näyttelijäsuorituksia.



Kovasti pitäisi katsoa se Idiootit, ja ainakin Epidemia ja Riget kiinnostavat paljon. Melancholia vaikuttaa kanssa tutustumisen arvoiselta. Nämä päällimmäisinä.

Kannattaa tsekata myös:

Breaking The Waves

Parhaimpia Trierin elokuvia minun mielestäni.



Oikeastaan kaikki tähän mennessä näkemäni Trierit ovat olleet hyviä, ainoastaan Dancer In The Dark on sellainen elokuva josta en pidä. En voi sietää Björkiä. Mutta olihan DITD:ssa sentään hieno lopetus!

Urheilupuolella nykäset saavat anteeksi kaiken, mutta kerran-pari mokanneet taiteilijat pannaan kärsimään henkistä elinkautista. Tuntuu, etteivät esimerkiksi Roman Polanski, Woody Allen ja Teemu Mäki saa koskaan anteeksi. Ja nyt haluavat lynkata myös von Trierin, hysteerikot.

Von Trierin elokuvat ovat samalla tavalla hyviä kuin hyvän esseistin esseet. Eli vaikkei tuotoksesta niin välittäisikään, niin silti nyökkäilee ymmärtäväisenä, että olihan tässä oma juttunsa ja ansionsa, joka varmasti vetoaa muihin. Itse pidän miehen niistä elokuvista, joissa homma ei käy ylisentimentaaliseksi. Esimerkiksi Breaking the Wavesissa, Dancer in the Darkissa ja Rigetin kakkoskaudessa on mielestäni ihan liikaa alleviivaavaa itketystä, jonka taas esim. David Lynch välttää käsitellessään samoja epäreiluuden teemoja. Dogvillen, Idioottien ja Rigetin ykköskauden kokeilevuus, rosoisuus ja kursailemattomuus ovat vedonneet eniten.

Tämän päivän fiiliksellä paremmuusjärjestyksessä, kaikki kyllä erinomaisia.

RIget

Melancholia

Breaking the Waves

Antichrist

Dogville

Manderlay

Dancer in the Dark

Idiootit



Aikaisemmista ei ole ihan niin hyvä fiilis.

Manderlayn hommasin jonain halparina kesällä, pitää katsoa pois.

suomitekstein yritin tätä etsiä, ei näkynyt, onko kamras ainoa julkaisu sitten

brittihalpa löytyi ilman subeja, no ihan ookoo, ei dogvillen tasoa.

QCine ( 5.10.2011 23:37)

...Dancer in the Darkissa ...on mielestäni ihan liikaa alleviivaavaa itketystä

Nyt taisit osua siihen juttuun, mikä Dancer in the Darkissa häiritsi. Katselin tässä tuoreeltaan joitakin kohtauksia uusiksi DVD:ltä, ja jotenkin jäi sellainen öljyinen ylitunteellisuuden, osoittelun ja alleviivauksen maku leijumaan suuhun. Ei mitenkään läpitunkevana, mutta jäi kuitenkin.

Noh, kyllä mä tämän kokonaan katson vielä loppuun ennen lopullista dumaamista. Essee-vertauksesi kun osuu kanssa maaliin: vaikka ei näkemyksestä samaa mieltä olisi, pystyy arvostamaan tekotapaa ja taitoa sen takana.

Melancholia (Lars von Trier, 2011)



Joudun mielikuvituksettomasti toistelemaan jo noin tuhanteen kertaan kuultua ja mainostettua "kaunein elokuva maailmanlopusta ikinä" ‑litaniaa. Melancholia veti aika aseettomaksi. Taannoin pohdiskelin Children of Men ja The Road ‑double featurea. Tämä olisi se kolmas näytännön elokuva, ehdottomasti, ja varmaankin viimeiseksi katsottava. Ihmisen pienuus kosmisessa mittakaavassa henkisesti ja fyysisesti luo samaan aikaan sekä hyvin lohduttoman ja nihilistisen että yllättävän toiveikkaan (miksi ja miten, mistä se toivo kumpuaa, en oikein osaa sanoa) kuvan ihmisyydestä ja ihmisestä, tuosta universumin isoaivoisesta ja hauraasta itikasta. Seitsemän minuuttia runollista tai chi ‑efektibalettikerrontaa (jossa samantien paljastetaan kuinka lopulta käy), sitten ensimmäinen osa jossa ihmisen hupaisuus ja surkuhupaisuus tulee hyvin ilmi, sitten toiseen osaan ja lisää ihmisestä paskoja puolia – mutta myös hyviä ja kauniita. Ja hiljaiseksi vetää. Temaattisia yhtymäkohtia Antichristiin löytyy, näkökulma vain on kovin toisenlainen. Kaunis, runollinen, vetoava – ja von Trierin tyyliin vähän rujokin. Olen myyty.

Dogville (2003)

Uusinta pohjustukseksi Manderlaylle, kun tämän näkemisestä on niin juuttaasti jo aikaa.

Paholaisen suurin temppu on ollut vakuuttaa ihmiskunnalle, ettei häntä oikeasti ole olemassa. Von Trierin suurin temppu on vakuuttaa katsojalle, ettei elokuvan perinteisillä keinoilla luoda ympäristöä ole mitään merkitystä, ja onnistua siinä täydellisesti. Tämä tietty jäisi vain tekniseksi saavutukseksi, ellei Dogvillellä olisi sieluna hitonmoista tarinaa täynnä hienovaraista jännitettä ja raajoina hemmetin taitavia näyttelijöitä parhaimmillaan. Ystäväämme Saatanaan nähden von Trierillä on myös samankaltainen taito kaivaa ihmisluonnosta sen ikävimmät piirteet esiin, esitellä ne satiiriseen sävyyn hyvin kaunistelemattomasti ja jättää meidät pimeään miettimään.

Manderlay (2005)

Loogista jatkumoa Dogvillen aloittamalle filosofiselle ja sosiopoliittiselle tutkielmalle ihmisen ja USA:n ongelmista 30-luvun laman kourissa – paino tällä kertaa astetta enemmän sosiopoliittisessa. Von Trierin ruoska puree syvälle selkänahkaan, taas. Tehokeinot (tai niiden puute) toimivat uudelleen tarinan ja sen välittymisen eduksi esimerkillisesti. Hieman epäreilusti vaikutusta vie se, että kerronnan keinot ovat kertaalleen nähty – hullua sinänsä, miten monta kertaa sitä näkee konventionaalisen elokuvakerronnan keinot vuodessa eri elokuvissa, eikä pidä sitä herkästi toistona... Jätetään yksi plussa kasvun varaa uusintaa varten, mutta tämä ei ole moite: voimakas, vaikuttava, pitkään mieleen jäävä, kaikki samat vahvuudet mukana kuin edeltäjässään.

Vastustan kiusausta kusta lehtereille..

"Lars von Trierin vuonna 2009 ensi-iltansa saanut Antichrist on kielletty Ranskassa seksuaalisen ja väkivaltaisen sisällön takia. Elokuvalla oli aiemmin turvallinen K-16-luokitus, joka kuitenkin halutaan nyt nostaa K-18:aan. Antichristin ikärajaluokitus onkin päätöstä odotellessa kokonaan poistettu, mikä tarkoittaa sitä, että elokuvan esittäminen elokuvateattereissa, televisiossa ja videolta on kielletty. Oikeusistuimen mukaan kulttuuriministeriön aikaisempi ikärajapäätös oli "virheellinen."


"Hyvin vapaana ja sallivana elokuvamaana tunnettu Ranska on alkanut puuttua elokuvien ikärajoihin, kiitos katolisen Promouvoir-ryhmän. Perinteisiin arvoihin luottava ryhmä ajoi Antichristin ikärajan muuttamista, jotta kukaan alle 18-vuotias ei näkisi sitä. Viime vuonna Promouvoir-ryhmä painosti päättäjiä puuttumaan seksiä kainostelematta esittäneen Adèlen elämä: osat 1 ja 2 -elokuvan ikärajaan, joka oli alun perin K-12. Ryhmä on iskenut silmänsä myös Nymphomaniac ja Fifty Shades of Grey -elokuvien ikärajoihin."

Yksi syy lisää miksi pikemminkin uskonnot voisi kieltää. Satuihin uskovat aikuiset ovat vaarallisia.

100% samaa mieltä!

Viimeisimmälle The House That Jack Built (2018) ei toistaiseksi ole kotimaan julkaisupäivää tiedossa, toivottavasti on kuitenkin tulossa levitykseen sillä ainakin itselle on odotukset erittäin korkealla. Nymphomaniacit kuitenkin edelleen katsomatta.