Nyrkkeilyelokuvat

Mark Robson: The Harder They Fall (1956)



Tämän näkemisestä on jo aikaa, joten muistikuvia ei juurikaan ole kuinka paljon keskittyi varsinaiseen nyrkkeilyyn. Positiivinen maku tästä joka tapauksessa jäi ja eihän Bogie pahemmin käsiään paskassa ehtinytkään likaamaan.



Muita tunnettuja ja vähemmän tunnettuja joita ei kai oltu vielä mainittu: Russell Crowen "Cinderella Man", Denzel Washingtonin "Hurricane", Michelle Rodriguezin "Girlfight", Matti Ijäksen "Haaveiden kehä", Woody Harrelsonin "Play It to the Bone", Willem Dafoen "Triumph of the Spirit", Champion Forever (Ikuiset mestarit, 1989) dokkari ja mikä tahansa Spencer / Hill-leffa.



Jo mainittu Bronsonin "Hard Times" on yksi parhaista ja brutaaleimmista nyrkkeilyelokuvista, ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Oli pappa kovassa kunnossa vielä vuonna 1975.

Hard Times (Walter Hill, 1975)



Ei ole turhaan kehuttu elokuva. Todella timmi kokonaisuus, taustana lama-ajan Amerikka, konstailematon tarina ja läpi linjan hieno vähäeleisyys, millä homma hoidetaan kotiin. Rystyset paukkuvat ihmiskehoon niin että iskut tuntuvat kotikatsomossa asti, vaikka matsit eivät ole todellakaan mitään inhorealistista syljen ja veren roiskintaa, vaan hitonmoisista iskuista kaatuilua ja palvikinkun kokoisten nyrkkien päin pläsiä useita kertoja ottamista vailla näkyvää tuskaa. Matsit on kuvattu ja rytmitetty niin jäntevästi ja aidolla jännityksellä, että tällainen käsittely on enemmän kuin tarpeeksi.



Roolitus on suorastaan herkullinen: Bronson stoalaisen tyynenä, taustaltaan mystisenä päähenkilönä, Coburn hyvin öljyttynä pelimiehenä ongelmineen, Strother Martin parhaat lainit saaneena kovan onnen tohtorina, Jill Ireland kyynisenä survivalistina (ja ehkä paremman näköisenä kuin ikinä missään muualla), Michael McGuire elitistisenä, voitontahtoisena liikemiehenä... listaa voisi jatkaa läpi lähes kaikkien, pienimpienkin roolien. Elokuva on loppuun asti idealistinen, hyveisiin nojaava ja sitä kautta hieman naiivi – mikä ei haittaa pätkääkään. Rehtiä vanhan ajan ja vanhojen hyvin arvojen kuvaamista vailla kummempia kikkailuja, mikäs tällaista on katsoessa ja arvostaessa. Nousi laakista sekä yhdeksi lempi-Bronsoneista että lempielokuvista aihepiirissään.

Million Dollar Baby (2004)



Onhan tämä ison luokan elokuva, mutta lähden silti purkamaan Eastwoodin kahdeksan vuoden takaista teosta.



Ensinnäkin tässä leffassa puhutaan paljon, hyvin paljon, itse asiassa todella paljon. On salin omistaja (Eastwood), hänen oikea kätensä ja toinen todellinen vanhan liiton kääkkä (Morgan Freeman), sekä pari nuorta joista toinen on lupaava ja toinen täysi fiasko. Swank istuu rooliinsa loistavasti ja kolmikon keskinäinen kemia todella toimii, etenkin elokuvan ensimmäisen kolmanneksen kasvatusosassa. Juonessa vanhat ajat ja modernit tuulet yhdistyvät, kuten parhaissa kasvukertomuksissa konsanaan. Itse matsit ovat melkoista mätkettä ja verikin lentää joissain kohdin – mutta ei onneksi liikaa.



Hyvää nyrkkeilyelokuvaa vesittävät kuitenkin turhat sivujuonet, joista Clintin ja papin keskinäinen vääntö lienee se kaikkein turhin. Tai ainakin meikäläisen silmään tuo ja on vain turhaa sentimentaalista itketystä. Elokuvan päätöksen voimasta olisi saanut enemmän irti ilman näin kovaa alleviivausta, mutta paljon muuta vikaa tässä ei sitten olekaan. Maggie Fitzgeraldin oman historian ja hänen päänsisäisen maailmansa valottaminen ovat sen sijaan paikallaan, ja tätä puolta olisi kaivannut elokuvaan enemmän.

Walter Hill: Undisputed (2002)



Ennakkoasetelma ei luvannut paljoa: Wesley Snipes ja Ving Rhames kahtena kehän kovana nyrkkeilykehän iskukoneena, jotka kumpikin ovat päätyneet vankilaan. Kummankin mestarin tuomio tuntuu hiukan huteralta ja pian alkaa kukkotappelu talon kuninkuudesta. Elokuvan tiukka ote ja 'musta näkökulma' haisevat siinä määrin rap-videoiden luomalle maailmalle, että Walter Hillin kaltaisen konkarinhyppäämistä moiseen junaan ei voi kuin ihmetellä. Kehän äärellä yhteishoilattu kansallislaulu meneekin jo aivan totaalisen överiksi.



Itse nyrkkeilykohtaukset, joita elokuvassa on lopulta harmillisen vähän, ovat hienoa katsottavaa. Realistisuus saa tietysti kyytiä, joten mistään mustasta Rockysta on turha puhua, mutta näyttävyys korvaa nuo puutteet. Mitä itse väistämättömään loppumatsiin tulee, niin johan alkaa ryskymään. Snipesin esittämä Monroe Hutchen on übercool zen-mestari, jonka mielenrauha ei järky edes Rhamesin kuumasti vetämän George 'Iceman' Chambersin härkämäisen ja härkäpäisen voiman edessä.

Raging Bull tuli jo ruodittua Scorsesen omassa ketjussa, mutta toistetaan nyt vielä että itse nyrkkeilykohtaukset ovat upeaa katsottavaa kaiken muun ohella.


The Fighter (2010)

Mark Wahlberg ja Christian Bale. Veljeksinä. Okei, tuon nielemiseen meni kansia tutkiessa toinenkin hetki, mutta kyllähän miehet tekevät hienoa työtä rooleissaan. Etenkin Bale crackin nujertamana Dickyna on suorastaan hyytävän autenttinen. Oscarin arvoinen suoritus, kuten Akatemiakin huomasi. Toinen pysti irtosi veljesten äitiä näyttelevälle Melissa Leolle ja vaikka jenkit ovat tunnetusti heikkoina näihin urheiluelokuviin, on Fighter katsomisen arvoinen tapaus. Jotain tekijöiden omistautumisesta kertoo sekin, että Wahlberg luopui palkkiostaan ja Balekin teki roolinsa ns. pikkurahoilla.


Ottelut kuvataan tuttuun tyyliin inhoylirealistisesti, eli veri saa lentää ja luut todella rutisevat kun Micky Ward raivaa tietään ei-niin-hyvässä valmennuksessa kohti ykköspallia. Harmi että ohjaajaksi ei saatu Darren Aronofskya, joka oli kiinni Black Swanin teossa samaan aikaan, sillä millainen elokuva siitä oltaisiinkaan saatu... The Fighter on pienistä puutteistaan huolimatta ihan kelpoo elokuva, mutta jos hyllystä pitää katsoa uudelleen jokin nyrkkeilyelokuva, en kyllä ensimmäiseksi tarttuisi tähän.

Itse katsoin vuoden 1939 nekkausdraama Golden Boyn Barbara Stanwyck ‑leffana, mutta se muistetaan varmaan nykyään paremmin William Holdenin läpimurtoroolista nyrkkeilijäksi haluavana nuorukaisena, josta isä toivoo muusikkoa. 

Mestari (1979), Jon Voight ‑leffa, joka on remake 30-luvun alun Wallace Beery ‑leffasta. Valitettavasti en ole nähnyt kumpaakaan, mutta kovikset pitävät enemmän alkuperäisestä. Million Dollar Baby, vaikka ehkä oli hieman ennalta-arvattava. Kuriositeetteina mainitaan vielä näkemättömät Hakkaustarina/Main Event ja ehkä overimmästä päästä oleva kenguru-nyrkkeilyleffa "Matilda" (1978).

On kyllä holtittoman väärin purkaa tuntonsa tästä nostalgiatrippikaksikosta nyrkkeilyelokuvien ketjussa, perseilyelokuvien ollessa lähempänä oikeaa kategoriaa, mutta menkööt: itsehän nämä hatarapäisyyttäni tälle tontille ketjua perustaessani sijoitin... Minkä kersana näkee, sen vanhana muistaa väärin.

Every Which Way But Loose (James Fargo, 1978)

Rystyset paukkuvat, oranki päästelee pieruääniä, mummo kiroilee ja maailman säälittävin moottoripyöräjengi ottaa jatkuvasti turpaansa kaikilta. Olen joko tullut vanhaksi, tai aika on ajanut tästä hajanaisesta komediasta totaalisesti ohi. Isoin pettymys oli laittoman boksauksen seitinohueksi siteeksi laittaminen kaikkeen kohellukseen ja paskaan draamailuun sen sijaan että turvan tummuminen olisi ollut lihaisa päälaji. Näin käy, kun ei osata päättää mitä tehdään ja millaista tarinaa kerrotaan: menestytään lippuluukulla kiitettävästi. Käsittämätöntä.

Any Which Way You Can (Buddy Van Horn, 1980)

Lisää rystysten pauketta, orangin pieruääniä, mummon kiroilua ja maailman säälittävintä moottoripyöräjengiä. Vaan nyt taisi elokuva tehdä kanuunankuularallit: komedia alkaa olla niin alta riman, että se rupeaa järjen vastaisesti viihdyttämään. Tämä ei todellakaan ole sen parempi tai kummoisempi elokuva kuin edeltäjänsä, mutta hitto soikoon, nyt on arvostettava rehellisyyttä! Nyt ei yritetä hienostella millään vakavamman kompleksin suhteen kiemuroilla tai peitellä faktaa, että aatos on vetää loputkin rahat kotiin menestyskonseptista satsaamalla alusta asti vahvasti häpy endingiin ja kierrättämällä härskisti kaikki jo kerrottujen vitsien aiheet. Vain siksi tämä ei ärsytä ja onnistuu hauskuttamaan semmoisella olutta vaativalla primitiivisellä tasolla.

Gladiator (Rowdy Herrington, 1992)


Chicagon slummikortteleissa ja koululaisnuorten päässä kuohuu. Köyhien olojen tulevaisuuden epätoivot riehuvat jengeissä ja kovimmat heistä luovat uraa ja massia harmaan alueen rajoilla pyörivässä paikallisessa nyrkkeilymaailmassa, missä otteet ovat sitä luokkaa että laillisesta tuomaroinnista tuskin kannattaa keskustella. Nuori valkoinen jannu pöllähtää kaupunkiin tyhjästä ja joutuu vastentahtoisesti kieron promottorin pihteihin. Alkupuoli on enemmän realistisen oloista draamaa, mutta mitä pitemmälle mennään, sitä enemmän kerronnalliset fantasiaelementit ottavat tuulta alleen ja likainen kehänyrkkeily alkaa saada enemmän ja enemmän wrestling-piirteitä. Mutta ei tämä yhtään pässimpää viihdettä ole käsiksen heikkouksista huolimatta, ja iso osa kiitoksesta kuuluu pääosien James Marshallille ja Cuba Gooding, Jr:lle. Ansiatsee ainakin pienen noston ja jalansijan nyrkkeilyelokuvien ystäville.

John Huston : Fat City (1972) ***

Nyrkkeilydraama, jossa entinen ja sittemmin alkoholisoitunut nyrkkeilijä innostuu satunnaisesta sparrivastuksestaan sen verran että päätyy suosittelemaan häntä entiselle valmentajamanagerilleen. Samalla mies itse haluasi nousta vielä kehään samaisen valmentajan tiimissä. Nyrkkeilyä suurempaan rooliin elokuvassa nousee kuitenkin draamapuoli ja ihmiset omine ongelmineen, samoin kuin realistinen kuvaus pienen budjetin nyrkkeilytallista, jossa muistellaan entisiä kunnian päiviä, sekä legendaarisia matseja ja ottelijoita.

Elokuvassa ei paljoa tapahdu, eikä mitään Rocky-gloriaa ole luvassa, mutta varsin kelpoa katutason kuvausta 70-luvun hikisissä miljöissä. Näyttelijäsuoritukset ovat kyllä hyvää tasoa. Mukana ovat mm. nuori Jeff Bridges ja Stacy Keach.