Pupi Avati

Kahtoin tässä just Pupi Avatin leffan The Hideout (Il Nascondiglio), ja aika hyvä oli. Tosin ei niin hyvä kuin La Casa dalle finestre che ridono vuodelta 1976. Nähtynä on myös äijän leffa Zeder, josta myös tykkäsin. Eli kysyisin nyt mitä mieltä olette Pupi Avatista? Jätkän leffat on ilmiselvästi hienovaraisempia kuin vaikka Argenton tai Fulcin... eli veri ei niin paljon lennä, tai jos lentää, niin tarkkaan harkitussa kohdassa vain. Ja myös: tietääkö kukaan että saisiko jostain tekstitystä "L'arcano incantatore" ‑leffaan, kun tuo italiankieli on vähän ruosteessa?

Zeder on jäänyt mieleen vahvasti tunteisiin vetoavana elokuvana – tunteiden ollessa pelko ja ahdistus. En tiedä miksi se kaikkine sekoiluineenkin kävi niin kovasti iholle, mutta on vaan toiminut allekirjoittaneelle esimerkillisesti. Se nyt on tietysti italokauhussa melkein enemmän sääntö kuin poikkeus, että tunnelma ja tunnetilat jyräävät tarinan täysin jalkoihinsa, mistä toiset tykkää, toiset taas ei.

Tästä ketjusta tulikin mieleen, että House with Laughing Windows on odottanut jo aika kauan DVD:ltä katseluaan. Pannaanpa korvan taakse ja palataan asiaan.



Mitäs muita Sick Pupi ‑tuotoksia porukka suosittelisi mulkoiltavaksi?

Ainoastaan House that has windows that laugh ja Zeder nähtynä. Molemmat erinomaisia, erityisesti Housen näkeminen valkokankaalta oli karmaiseva kokemus.

Koko tuotannon kautta katsottuna Pupi Avati ei ole varsinaisesti horror-ohjaaja vaan italo-pölönen jonka varsinaisen leipälajin muodostavat maanläheiset ja nostalgiset draamakomediat. Toisaalta Avatin effortit kauhupuolella eivät ole mitään tilaustöitä vaan hyvinkin omintakeisia ja parhaimmillaan täynnä tiettyä tekemisen iloa.

Vähän hidastempoinen La casa dalle finestre che ridono ei ensikatselulla piraatti-VHS:nä tehnyt kauhean hyvää vaikutusta eikä se täydellinen leffa toki olekaan. Leffateatterissa katsottuna elokuvan agraarinen ja 50-lukulainen maailma kuitenkin imi mukaansa ja oli hyvän kirjan lukemista muistuttava nautinto seurata perusteellisesti pohjustettua hienosäikeistä tarinaa sekä sympaattisten tai häirintyneen perverssien ideoiden, henkilöiden ja taustamyyttien runsautta. Väkivaltaiset shokit tuntuivat orgaanisilta osilta kokonaisuutta eikä ohjelmanumeroilta kuten Dario Argentolla, jolle leffa on kyllä aika paljosta velkaa.



Zeder on suoraviivaisessa juonenkuljetuksessaan yllättävän Hollywood-mainen kokonaisuus, toimii mutta ei sykähdytä samalla lailla kuin edeltäjänsä.

Kiinnostaisi toi Hideout kovasti... Vahinko, että tän l´ancantore incantore (tai sinnepäin) oon nähny vain ilman ymmärrettävää kieltä..

Mutta kyllä House With.... on varmaaankin osuvin, eikä Zederkään ainakaan huono...

Kuten, LL ( ja disco-godfather JK) sanoi niin Pupi tekee myös muita leffoja, itse en ole niihin ikävä kyllä edes tutustunut..

La casa dalle finestre che ridono – The House of the Laughing Windows (1976)



Lino Capolicchio vetää valitettavan persoonattoman ja ilmeettömän roolin nuorena taiderestauroijana Stefanona, joka kutsutaan ruraaliin pikkukylään entisöimään koko yhteisölle merkittävä seinämaalaus. Rapistunut maalaus on puistattavan raadollinen esitys kahden ilkeän ja ruman naisen kiduttamana kärsien kuolevasta nuoresta miehestä; ja sen edesmennyttä tekijää kutsutaan kylässä "tuskan maalariksi", syfiliksen uuvuttamana mielenterveytensä vähitellen menettänyt taiteilija nimittäin rakasti ihmisten kärsimyksen ikuistamista teoksiinsa. Lähes ensi töikseen Stefano saa puhelun tuntemattomalta soittajalta, joka kähisten kehoittaa häntä pitämään näppinsä erossa maalauksesta, lisäksi hän tapaa vanhan tuttavansa, joka on kylässä rauhoittumassa kärsittyään hermoromahduksen, myös hänellä on jotain merkittävältä tuntuvaa kerrottavaa liittyen maalaukseen. Vähitellen Stefanolle alkaa paljastua, että taideteoksen taustalla on karmaiseva salaisuus, jonka koko kylän väki tuntuu haluavan pitää omana tietonaan.



Elokuvan selvästi huolella mietitty kauhumysteeri velloo hiljalleen eteenpäin erittäin mielenkiintoisessa ympäristössä: Sulkeutuneessa maalaiskylässä, jossa jokaisen asukkaan katseet tuntuvat omaavan jotain salaperäistä. Tarinaa vaivaa kuitenkin tylsyys. Leffassa tapahtuu aivan liian vähän, eikä Stefanon tyhmänrohkea uteliaisuus tunnu aiheuttavan mainittavampaa reaktiota ympäristössä. Hän saa mennä ja ja tunkea nokkansa asioihin aivan liian rauhassa, kunnes vasta aivan lopussa elokuva alkaa avautumaan nopein harppauksin, ehkä jopa liian nopein, sillä itse en ainakaan päässyt täysin kärryille siitä mikä pointti tässä loppujen lopuksi oli. Harmi näin, sillä näin leffasta jää hieman epätasapainoinen olo.



Stefanon ja salaperäisten kyläläisten välinen dynamiikka ja epätietoinen jännite jättää aika paljon toivomisen varaan. Lisäksi juonta uhkaa välillä pieni kömpelyys, se yrittää kertoa hieman liikaa asioita ja sisällyttää itseensä hieman liikaa draamaa, hieman liian vähin eväin. (edit. Saattaa tosin olla, että toinen katsominen muuttaisi käsitystä, kuten Lauri Lehtinen yllä ehdottaa)



Syvästi katolinen Avati näyttää verta hyvin säästellen, joten giallomaista esteettistä väkivaltaoopperaa on turha odottaa. Ne muutamat väkivaltaa sisältävät kohtaukset ovat toki vaikuttavia. . Alastomuutta tai seksiä ei näytetä lainkaan, ja suht viaton "eroottisuus" herättää lähinnä huvittuneisuutta.



No, kaikesta huolimatta varsin asiallinen tapaus. Mielenkiintoinen ja suositeltava pienistä puutteistaan huolimatta.



6/10

The House with Laughing Windows


Vihdoin se on nähty, ja kovasti tykkäsin (mielestäni pienistä) kerronnallisista tai rakenteellisista ongelmista huolimatta. Myönnettäköön, ilman hitaasti rakentuvaa ja koko ajan läsnä leijuvaa uhkaavaa, lähes lovecraftiaanista tunnelmaa laskematta kokonaisuudessa on varsin vähän substanssia, mutta tällainen puolihoureinen rakentelu sattuu olemaan erityisen paljon mieleeni. Iso osa ansioista lankeaa pikkukylän sisään lämpiävälle yhteisölle, jossa pinnan alla muhiva salaisuus skandaaleineen ja haudattuine luurankoineen kuplii paksun mustana huttuna. Tarkoituksettomiin hillittömyyksiin ei sorruta, säästeliäät shokit nappaavat nilkkaan kiinni lujaa ja mieli askaroi arvoituksen parissa liikaa matkalla häiriintymättä. Veikkaan ettei tämä tosiaan ainakaan huonone uusintakierroksilla.

Myönnettäköön, ilman hitaasti rakentuvaa ja koko ajan läsnä leijuvaa uhkaavaa, lähes lovecraftiaanista tunnelmaa laskematta kokonaisuudessa on varsin vähän substanssia, mutta tällainen puolihoureinen rakentelu

Jos "kokonaisuudessa on varsin vähän substanssia" niin mitä se puuttuva substanssi voisi olla, jotain painavaa asiaa vai? Ei tää nyt varsinaisesti mikään juoneton hourailu ole, tarina rönsyilee runsaan henkilökaartin mukana, mutta enimmäkseen aika johdonmukaisella tavalla. Lovecraftin ohella mieleen tulee joku arkkityyppinen Stephen Kingin romaani, jossa maaseutukaupungin legendojen, salaisuuksien ja juurevien originellityyppien verkostoa pohjustetaan pitkään ja hartaasti ja asiaan kuuluu näennäisen viaton 1950-lukulainen ajankuva. Casa on jokseenkin ainoa mieleeni tuleva Italia-kauhuleffa, joka luultavasti toimisi yhtä hyvin romaanina kuin elokuvana. Voi kysyä miten tällainen olisi mahdollista, jos tarjolla on vain sisällötöntä tunnelmointia.

Lauri Lehtinen (23.2.2013 12:58)

Myönnettäköön, ilman hitaasti rakentuvaa ja koko ajan läsnä leijuvaa uhkaavaa, lähes lovecraftiaanista tunnelmaa laskematta kokonaisuudessa on varsin vähän substanssia, mutta tällainen puolihoureinen rakentelu

 
Jos "kokonaisuudessa on varsin vähän substanssia" niin mitä se puuttuva substanssi voisi olla, jotain painavaa asiaa vai? Ei tää nyt varsinaisesti mikään juoneton hourailu ole, tarina rönsyilee runsaan henkilökaartin mukana, mutta enimmäkseen aika johdonmukaisella tavalla.

Varmaan juuri sitä painavaa asiaa... :) No ei, en ihan hakenut että maailmanpolitiikkaa tai luokkaeroja tms. olisi ehdottomasti pitänyt kerronnasta löytyä. Jos jotain itse haluaisin elokuvalta enemmän, peräänkuuluttaisin kenties dialogin kautta enemmän aukeavia taustoja ja yksityiskohtia mysteeriin liittyvästä väestä. Mutta vain kenties. Varmaan olisin vain pilannut kokonaisuuden siihen puuttumalla...

Substanssikommentillani (jälkiviisaana näemmä huono sanavalinta) hain lähinnä vastinetta Yoshuan yllä esittämään toiminnallisuuden kaipaamiseen, jota itse en kokenut. Tarjolla ei ole tonneittain toimintaa tai biiffiä – loppupelistä opimme matkan varrella kylästä ja sen ihmisistä aika vähän – mutta se ei häirinnyt.
Juonettomaksi hourailuksi tätä ei ollut tarkoitus väittää, ja verrattuna moneen tuotantomaansa vastaavaan (joista House... erottuu tosin niin paljon, että "vastaavasta" on hieman harhaanjohtavaa puhua) tarinaa etenee sinänsä loogisesti, kuten mainitsit. Puolihoureinen fiilis tulee enemmän tapahtumapaikan toisaikaisuudesta tai pikemminkin fiiliksestä että nyt on vaihtunut ulottuvuus johonkin rinnakkaistodellisuuteen aikakautensa normaalin "modernin maailman" sijaan.

Lauri Lehtinen (23.2.2013 12:58)

Lovecraftin ohella mieleen tulee joku arkkityyppinen Stephen Kingin romaani, jossa maaseutukaupungin legendojen, salaisuuksien ja juurevien originellityyppien verkostoa pohjustetaan pitkään ja hartaasti ja asiaan kuuluu näennäisen viaton 1950-lukulainen ajankuva. Casa on jokseenkin ainoa mieleeni tuleva Italia-kauhuleffa, joka luultavasti toimisi yhtä hyvin romaanina kuin elokuvana.

Hyvä nosto tuo Stephen King ‑viba. Sisäänlämpiävä, outo pikkukaupunki joka laahaa hieman ajastaan jäljessä tai on muuten selittämättömän uhkaava ulkopuoliselle voisi Lovecraftin uuden Englannin lisäksi olla aivan hyvin Salem's Lot tai The Tommyknockersin Haven. Tunnelmasta tulee mieleen myös Ramsey Campbell. House... voisi tosiaan olla toimiva kauhuromaanikin.

Meller:

Substanssikommentillani (jälkiviisaana näemmä huono sanavalinta) hain lähinnä vastinetta Yoshuan yllä esittämään toiminnallisuuden kaipaamiseen, jota itse en kokenut.

Nyt kun täällä selvennetään omia sanomisia, niin en välttämättä viittaa niinkään toiminnallisuuteen siinä mielessä, että elokuvan olisi tullut tarjota enemmän ulkoisia tapahtumia, juonen käänteitä, rytmin vaihdoksia (what will you); vaan että elokuva jokseenkin epäonnistuu sisäisen jännitteen luomisessa päähenkilön ja sisäänpäinkääntyneen kaupunkimiljöön välillä.

 Koin että tähän pyrittiin, emotionaalisen jännitteen korostamiseen. Kuitenkin, huolimatta siitä että pinnallisesti 

kaupunki lepää, tilanne pysyy jokseenkin staattisena, oletuksena olisi tietty tunne "silmukan kiristymisestä" päähenkilön kaulan ympärillä.

Mutta leffa on hyvä ja mielenkiintoinen huolimatta siitä, ettei Avati tunnu täysin onnistuvan kaikissa pyrkimyksissään. Se ettei onnistu kaikin puolin ei tietenkään tarkoita etteikö voisi siitä huolimatta tehdä hyvää elokuvaa.

L´arcano incantatore (Arcane Sorcerer) (1996)

Tuli vihdoin nähtyä tekstien kanssa. Katselukokemus parantui huomattavasti viime kerrasta, kun näin ko. elokuvan tekstien kera. Aiempi kokemus jäi "hieman" vajaaksi

johtuen tekstien puutteesta ja italian kielen taitamattomuudesta. Tunnelmallinen goottilainen-jännitys mysteeri, josta ei viitsi oikein mitään kertoa, ettei pilaisi kenenkään

katselu kokemusta. Valitettavasti tästä ei taida sellaista julkaisua virallisesti ainakaan olla, jossa juonesta/dialogista selvää saisi.

Ehdottomasti katsomisen arvoinen. 1990-luvun lopun parhaita italo tuotoksia, koska taso ei ole kovinkaan kummoinen ole ollut tuona aikoina.

Vielä kun Dove Comincia a notte;n ymmärrättävällä kielellä/teksteillä löytäisi...

Kummastakaan ei taida olla kelpoisia dvd julkaisuja? Harmin paikka.