Paul Naschy

Kun katselin männäviikolla herran teoksen Human Beasts, heräsin siihen kipeään tuntemukseen, ettei tästä kaverista ole paljoa Elitistin foorumiella keskusteltu kuin hajanaisesti siellä täällä, ja yhden kuolinilmon verran. Ottaen huomioon erikoisen painoarvon ja monelta kantilta päätä pyörryttävän painolastin, mitä hänen runsas panoksensa näyttelijänä ja ohjaajajana on spanskikauhuiluun ladannut, on aika paikata tätä aukkoa. Omistettakoon tämä ketju siis Paul Naschylle / Jacinto Molinalle, tuolle hämmentävälle pienelle/suurelle miehelle, hänen näyttelijäsuorituksilleen ja elokuvilleen, persoonalleen ja edesottamuksilleen, rauha hänen sielulleen... ja tietenkin suosituksia, vinkkejä, omin silmin todistettuja tapahtumia ja anekdootteja, ja mielipiteitä ukosta ja elokuvista enemmän kuin odotetaan.

Kaikki mitä olen kaverista lukenut ja elokuvissaan todistanut viittaa jonkinmoiseen kiistattomaan lahjakkuuteen, joka ei ole mitään hienomuotoista sorttia. Kaikki viittaa myös melko vahvaan egoon, jota suosio on alkanut varhaisessa vaiheessa ruokkia, ja joka on paisunut uskomattomiin "Minä Jumala, Minä Pystyy Kaikkeen" ‑mittasuhteisiin myöhemmässä vaiheessa uraa. Ei voi kuin ihailla ja pudistaa päätään samanaikaisesti. Ja onhan ukossa ollut haastatteluissa ja DVD-jukaisuille höpistyissä inserteissä aikamoista show-miehen virtaa.

Human Beasts (Jacinto Molina, 1970)

Japanilais- espanjalaisena yhteistyönä valmistunut Human Beasts kertoo olemuksellaan ohjaajan, käsikirjoittajan ja itse pääosan esittäjän palleilla yhtä aikaa istuvan Naschyn megalomaanisuuden alkavan näkyä toden teolla tässä vaiheessa herran mittavaa uraa. On aina hämmentävää seurattavaa, miten hieman tylsämielisen näköisen matalaotsaisen köntin onnistuu kaataa naisia oikealta ja vasemmalta pelkällä läsnäolollaan – niin myös nyt, ja ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Tällä kertaa Naschy on Bruno Rivera, kylmäverinen palkkasoturi ja läpeensä misantrooppinen paskiainen, joka puukottaa selkään japanilaisia idealisti-vallankumous-yhteistyökumppaneitaan, huolimatta siitä (tai siitä johtuen) että yhdyshenkilö Miekolla on Riveran pulla uunissa. Tästä seuraa ajojahti ja verinen välienselvittely, jonka jälkeen aletaan soljua kauhupitoisemmille vesille, kostotarinaa unohtamatta.



Yleensä ottaen elokuva tuntuu elävän ainakin toinen jalka jossakin Korkeajännitys- ja Agentti X-9 ‑pseudotodellisuudessa. Mausteeksi on saatu mukaan rehelliseen espanjalaiseen machismo-henkeen lievää persuksenpuristelua ja kepeää rasismia – esimerkiksi sivuosassa vilahtavan eläinlääkärin kaltaisia rooleja ei yksinkertaisesti kirjoiteta enää elokuviin, eksploitaation ystävien suureksi harmiksi.

Sitten on elokuvan toinen poski – se synkkä, ihmisvihaa ja nihilismiä huokuva, jonka hetkeksi luulee huukuvan moraalisen valkopyykin alle, mutta onneksemme näin ei käy. Ihmisen mädännäisyys, ahneus ja opportunismi on se elokuvan kantava teema, jota käsitellään petoksen tematiikan lisäksi myös hieman yllättäen komedian keinoin, hyvin onnistunein lopputuloksin.



Nostan Human Beastsin yhdeksi parhaista näkemistäni Naschy-elokuvista. Kokonaisuus on kieltämättä sekava ja sortuu tyypilliseen lajin helmasyntiin, hahmojen liikutteluun paikasta toiseen vain jotta heitä voidaan päästää päiviltä "kohokohdissa". Kuitenkin se kantaa heikkoutensa asiaankuuluvalla paatoksellisella arvokkuudella ja eräänlaisella intohimoisella viattomuudella, joka henkii kioskikirjallisuuden mustavalkoista aikuisten satumaailmaa, naurattaen ja kauhistuttaen matkalla.

Leo Meller II ( 3.7.2011 13:32)

ja tietenkin suosituksia, vinkkejä, omin silmin todistettuja tapahtumia ja anekdootteja, ja mielipiteitä ukosta ja elokuvista enemmän kuin odotetaan.

Jos tulee vastaan, niin The Man Who Saw Frankenstein Cry on aiheesta kiinnostuneille katsastamisen arvoinen dokumentti. Sinänsä peruskauramaisesti toteutettuun Naschy-lähikuvaan on tunnin sisälle saatu mahdutettua yllättävän paljon katkelmia miehen elokuvista ja mukavasti triviaakin.

Bad Rain ( 5.7.2011 19:56)

Jos tulee vastaan, niin The Man Who Saw Frankenstein Cry on aiheesta kiinnostuneille katsastamisen arvoinen dokumentti. Sinänsä peruskauramaisesti toteutettuun Naschy-lähikuvaan on tunnin sisälle saatu mahdutettua yllättävän paljon katkelmia miehen elokuvista ja mukavasti triviaakin.

Kiitoksia vinkistä. Olen kuullut dokkarista, taisi olla Elitistin tietokannassa joku miniarviokin tästä jonniin festariohjelmiston yhteydessä.

The Blue Eyes of the Broken Doll (Carlos Aured, 1974)



Espanjalaistekoa oleva puhdasverinen giallojen ryöstöviljely pistää nippuun tukun tyylikkäitä kohtauksia saamatta niistä sidottua edes hatarasti kasassa pysyvää kokonaisuutta, mikä on lievää näyttelijälahjojen hukkaamista. Syyllisenä ja uhrina tähän on Paul Naschy, jonka kynästä suurin osa käsiksestä on lähtöisin. Kovan onnen antisankaria taas kerran (mutta ego vielä jotenkuten paketissa pysyen) esittävä Naschy joutuu murhasta epäillyksi ja muutenkin moneen hankalaan rakoon. Onneksi uroksen elämässä piisaa jännitystä, tyrkyllä olevia naisia ja vinkkua.



Mielenkiintoisinta leffassa on tyyliteltyjen murhajaksojen, erään käsittämättömän symbolistisen tulitaistelun ja tunnelmaltaan sopivasti ilskottavan lopetuksen lisäksi Gillesin hahmo, joka on periaatteessa sankari mutta samaan aikaan uhri, menneisyytensä vainoava nurkkaan ajettu eläin jolla ei ole tulevaisuutta, huolimatta rakkaudesta jonka löytää. Intohimoista paatosta, murhamysteeriä ja kauhukohtauksia niitataan innolla pakettiin sen verran herkullisesti, että haluaisi tämän kovasti toimivan kokonaisuutena paremmin. Jo mainittu hajanaisuus, ihme harppominen tarinassa ja suoranainen ällistyttämisen toivossa yliyrittäminen syövät tunnelmaa, kuten myös ensin hienoa vääristynyttä lastenlaulua ja heti perään täysin kohtauksiin sopimatonta funkkausta sisältävä soundtrack. Osia on kohdillaan, paljon on hukassa. Kannattaa tämä kuitenkin katsoa, sillä ainakin edellä mainitut parhaat hetket ovat näkemisen arvoisia.

La marca del hombre-lobo (Enrique López Equilus, 1968)



Tästä lähti Paul Naschyn tie tähtiin ja eurooppalaiseksi kauhuikoniksi, ja kuten kauhuhistoriansa lukeneet tietävät, ilman Frankensteinia, lukuun ottamatta jenkkilevittäjänä toimineen Independent-Internationalin tarvetta mrkkinoida tämä Frankenstein-elokuvana, mikä sujui "ihan uskottavasti" animoidulla johdannolla mikä selittää asioita... todella loogisesti...

Suht' varhainen esimerkki espanjalaisesta kauhelokuvasta tuo kovasti ulkoasultaan mieleen Hammerin värikylläiset gotiikat ja onnistuneimmillaan heijastelee myös erään herra Bavan töitä Italian puolelta. Sattuman kautta käsikirjoittajasta myös pääosaan päätyneen Naschyn Valdemar Daninsky on samaan aikaan hirviö ja hyvää tarkoittava epäonnen soturi, mikä on suora heijaste Universalin Wolfmanista ja myöhemmin teemaa pidemmälle vieneestä, kenties siitä kaikkien aikojen ihmissusielokuvasta, Hammerin Curse of the Werewolfista. Homma seisoo ihan tukevasti omilla jaloillaankin lainareferensseistään huolimatta, vaikka taattuun eurotyyliin homma on melko keveäpäistä ja keskitytään enemmän tunnelmointiin kuin varsinaisen ehjään ja loogiseen tarinaan. Monster Mash ‑ratkaisu vampyyreineen ja ihmissusineen toimii aika mainiosti, aristokraattisten verenimijöiden uhatessa proleja ja hyvän viettimaailman aatelisen tunkiessa väliin rakkauden ja tähden ja elämän voimana. Kun tämän mahdollisen ylitulkinnan nyt päästi suustaan, heti perään on todettava ettei tämä mikään kauhuelokuvan vastine Eisensteinille ole, enemmänkin kyseessä on hyvin mukiinmenevä goottirymistely / eurohömppä sellaisen ystäville.



Shriek Shown DVD:lle päätyneet espanjankieliset ja englanniksi tekstitetyt poistetut kohtaukset varsinaista elokuvaa lämpimämpine värisävyineen kertovat karulla kielellään maailman kaipaavan tästä elokuvasta vielä sitä definitiivistä restauroitua versiota, poistetut otokset paikoilleen palautettuna ja alkuperäisellä ääniraidalla. Kelpo ryttyytystä leffa on tässäkin kuosissa, mutta kun tuon Pandoran lippaan aukaisi, jälkimaku oli julkaisusta väkisinkin hieman karvas itse main featuren osalta. Mahtaako printin viherpunavoittisuudella olla tekemistä kurjahkon 3D-pajan touhujen kanssa, jonka kautta DVD:n mukana tulleen leafletin mukaan jenkkilevittäjä muunsi myöhemmin elokuvan takaisin 3Deeksi kuultuaan jälkikäteen, että koko höskä filmattiin alun perinkin kolmannessa ulottuvuudessa?

Jose Maria Zabalza: The Fury of the Wolf Man (1972)


Paul Naschy esiintyi vuonna 1972 kahdesti wolfmanin roolissa, antaen tällä karvaiselle legendalle oman lisänsä. Historian painolasti on kieltämättä melkoinen, mutta eihän se lannista suurta miestämme. Elokuvan alku onkin todella lupaava, ensimmäisten viiden minuutin aikana selviää, että Tiibetissä lumimiestä etsiessään Naschyn hahmo, Walter Daninskya, on päätynyt lumivyöryn uhriksi ja tuolloin häntä on purrut jokin outo eläin. Päällekkäiset kuva- ja aikakerrokset muodostavat lähes surrealistisen kokonaisuuden, jossa ob sellaista brakhagemaista kaaoksen kauneutta.


Naschyn tulkinta hirviöstä viistää åpaikoin läheltä Lon Chaney Jr.:n työtä. Etenkin raivotessaan ja tappaessaan hillittömästi hirviöt ovat kuin yksi yhteen. Mikä sen sijaan on kummallista Naschyn tulkinnassa on se kuinka ihmismäisesti takkuturkki liikkuu ollessaan ns vapaalla tappamisesta. Naschy onkin vahvimmillaan Walter Daninskyn kidutetussa osassa, miehenä jolle hitaasti selviää hänen työnsä todelliset seuraukset.

Keskustelin muutama vuosi sitten Electric Wizardin pääjehun, Jus Obornin, kanssa ja mies tuntui olleen erityisen mieltynyt Paul Naschyyn. Hänen kehotuksestaan sitten jaagasin eBaysta itselleni Hunchback of the Morguen ja täytyy kyllä myöntää, että oli pirun kova leffa, vaikka miehen leffat olivat entuudestaan täysin tuntemattomia.

Oikeastaan kaikki on tässä leffassa kohdallaan, niin tunnelma, settingi kuin itse Naschykin, todella rautaisia sivuroolisuorituksia yhtään väheksymättä. Muistelen lukeneeni Verikekkerit ‑kirjasta, että Naschy teki hirmuisen liudan jotain ihmissusi/vampyyrileffoja, mutta olen ollut jotenkin laiska selvittämään, että mitkä näistä olisivat oikeasti tsekkaamisen arvoisia. Suosituksia?

Rojo Sangre (Christian Molina, 2004)

Kahden Molinan yhteisteos (eivät sukua) näyttää jääneen pahasti tutkaimen alle ottaen huomioon elokuvan laadun. Ei tässä täydellistä pienen budjetin erikoista kauhun metaelokuvaa tullut, mutta nostaa tämä päätään yleisestä massahutusta mukavasti. Turhautuneen ja katkeroituneen näyttelijän koston kierre ja sekoilu mefistolaisissa ympyröissä voi sisältää hyvinkin paljon omaelämänkerrallista matskua pienissä yksityiskohdissaan. Satiirisella sävyllä etenevä painajaisuni sekoaa sirpaleisuutensa vuoksi omaan näppäryyteensä ja kiirehii lopussa kursimaan lankoja kasaan, mutta tämä tuntuu yllättävän pieneltä harmilta. Visuaalisesti Rojo Sangre naamioi pientä budjettiaan taitavasti ja sisältää oikein onnistunutta kuvallista tyylittelyä kuvasiirtymissään ja ilmaisussaan, vaikka moinen jatkuva pommittaminen ja kokeilu myös kostautuu pari kertaa ja määrässä mennään päänsäryn rajoilla. Itse herra Naschy katkeroituneena kostajana on mainio, kertoo hän sitten pokkana paskaa vitsiä tai paasaa viihdeteollisuuden mätänemisestä. Positiivinen yllätys, ilahduttava genre-elokuva.

Hunchback of the Morgue (Javier Aguirre, 1973)

Tämä jos mikä on kauhuromantiikkaa. Paul Naschy könyää alppimaisemissa muotopuolena kyttyräselkänä, jota toinen jalka 70-luvulla ja toinen Hammerin Frankenstein-tulkintojen 1800-luvun kyläyhteisöissä seisova yhteisö pitää hälvetin rumana, huolimatta siitä että miehen nassu on ihan tunnistettavassa kuosissa ja inhimillisen näköinen. Saippuasarjamaiseen toteutukseen kuuluu suuri traaginen rakkaus, joka yskii ja kuolee. Kuvioihin astuu yllättäen ruumiinsieppaus, nekrofiilistelevää vibraa ja hullu tohtori. Saippuasarja muistetaan katkaista aina välillä aidosti yllättävällä gorella, väkivallalla ja läträyksellä. Loppuun saadaan vielä lovecraftilainen alkulimahirviö, jonka lopulta näemme ja saamme nauraa. Kirsikkana kakussa ihana Rosanna Yanni. Mutta siis hemmetti! Tämä oli kovaa eurohömppää kaikessa omistautuneessa paatoksessaan ja veikeässä seoksessa kovan linjan shokkikauhua ja romanttista vetistelyä – paljaan pinnan säästeliästä väläyttelyä unohtamatta. Omalla kierolla tavallaan tätä voi sanoa jopa laadukkaaksi. Älkää kysykö miten. Se vain on niin.