Luin joskus jonkun lehden tv-palstalta lukijamielipiteen, joka oli kaiken mahdollisen ytimessä viiltävässä kritiikissään luontodokumentteja kohtaan. Miehen mielestä luontodokumentit vääristävät todellisuutta antamalla luonnosta kuvan lähes juonellisena ja kronologisesti etenevänä tarinana. Nisäkäs heräilee yöpuiltaan ja alkaa vähitellen etsimään aamupalaa, samalla lintu aloittaa laulunsa puun latvustossa. Vieressä joku karibu paimentaa bambejaan. Tämähän on tietenkin paskapuhetta, sillä oikeassa luonnossa elämää ei välttämättä näy lainkaan pitkiin aikoihin, tai se on pysyttelee hiljaa ja piilossa. Paikalla, jossa lintu aloittaa aamulaulunsa, ei välttämättä loppupäivänä tapahdu yhtään mitään, pelkkää lehvästön havinaa tuulessa.





Hyvää kritiikkiä, ja olenkin siitä asti odottanut Avara Luonto ‑jaksoa "Viidakon Elämää", jossa kuvataan 45 minuuttia viidakkoa ja lopussa todetaan: "tällä kertaa ei tapahtunutkaan mitään".



Kuitenkin, jos pitää luontodokkareista jotka eivät vangitse luonnon todellista sattumanvaraista olemusta, kannattaa katsoa (Areenasta) viime lauantain "Karhunpentujen Oppivuosi", jossa dokumentaristi Rainer Bergomaz seurasi kahta emonsa menettänyttä karhunpentua vuoden ajan pitkin Valko-Venäjän metsiä. Todella sympaattiset karhut taistelevat susia vastaan, syövät marjoja, leikkivät hylätyssä autiokylässä ja kalastavat... ihan vitun leppoisia eläimiä. Ja Bergomaz on onnistunut kuvaamaan tapahtumia välillä jopa epäilyttävän hyvin ja läheltä, kuten lavastetulta vaikuttava yhteenotto karhusisarusten ja suden välillä.



Elitististä mielenkiintoa mutkan kautta sen verran, että Bergomaz on ollut kirjoittamassa Herzogin dokumenttia "The White Diamond".