Hobo with a Shotgun!

Leo Meller II ( 13.11.2011 19:53)

Lopetus oli iskevyydessään sellaista nyrkki naamaan ‑luokkaa, mallia "vitut selittelyistä, tää oli tässä". Hienoa, hienoa... lähes täydellistä. Ja todellakin kovempi kuin Machete.

Samaa mieltä. Viikon sisään on nyt tullut katseltua jo pari tällaista tylyn lopun omaavaa leffaa. James B. Harriksen "Cop – Kyttä (1988)" oli se toinen ja parempi ja tuli nyt katseltua kolmanteen tai neljänteen kertaan. Mutta jos ajattelee tulevaisuuden kannalta asiaa, saattaa Hobo hyvinkin saada enemmän katselukertoja kuin edellämainittu. Käsikirjoittajat ja ohjaaja tuntevat kuvastonsa aina J & B:stä lähtien (elokuvasa B & J). The Plaguessa on selvää kulttiainesta, sen verran vähän, mutta samalla koukuttavasti, tästä kauhukaksikosta paljastetaan. Aiemmin leffassa pelattu Arcade-peli "The Plague", oli muuten lähes yksi yhteen, vanha kunnon "Double Dragon" vai olikohan "Target: Renegade", johon tuli itsekin kulutettua ensimmäinen kahden viikon Kanarianloma pelisalissa. Harmitti vain, ettei "The Plaguen" ruumisarkku sisältänytkään konekivääriä Puutteineenkin hyvinkin sellainen neljän tähden feelgood-leffa, jonka soundtrack saattaa myös päätyä ostoslistalleni, mikäli sellaista on ylipäätään edes julkaistu.

Uusintakierroksella tuli mieleen: oletteko huomanneet Brian Downeyn Draken muistuttavan hivenen Timo T.A. Mikkosta? Kun taas Nick Batemanin Ivan näyttää tasan Jari Sarasvuolta?

Kuvitelkaapa tähän väliin Sarasvuon huutavan seminaarin päätteeksi: "Now go home, and don't forget to wash your dicks!"

***

Hobo with a Shotgun on piristävän huuruista eksploitaatiota, jossa on mukana paljon törkyilyä jota harvemmin näkee näin estottamasti toteutettuna. Rutger Hauer on pääosassa mies paikallaan vaikka ei roolisuoritus sinänsä ole mitenkään poikkeuksellisen kova. Paperilla kaikki vaikuttaa lähtökohdiltaan hienolta mutta se mikä syö elokuvan pisteytystä on muidenkin mainitsema Troma-henkinen toteutus, joka menee paikoin valitettavasti huonolla tavalla yli. Ohjaus on muutenkin melko käppäistä ja kokonaisuus nojaakin täysin törkykohtausten voimaan. Ja niitähän riittää. Verta ja gorea on varmasti riittävästi niitä kaipaaville. Hobo ansaitsee kiitosta siitä että se onnistuu luomaan oman sairaan maailmansa, jossa vain vahvat selviävät hengissä, kokonaisuutena mennään kuitenkin keskikastissa.

Ei ihan samalla voimalla toiminut toisella katsomiskerralla. Menohan on kuin Tromavillessa perustiistaina, mutta Troman heput osaavat tehdä ylilyönneistäkin kestävämpiä. Tai sitten tämä on vain tätä ikuista tyytymättömyyttä: Troman leffoja katsoessa sitä toivoo että ne olisivat laadukkaampia, ja sitten kun näkee niitä laadukkaampia samalla fiiliksella tehtyjä leffoja toivoo, että ne olisivat enemmän tromamaisia. Sinänsä kaikki on kohdallaan, jykevää, siirappista, alleviivaavaa ja luultavasti kumean naurun saattelemana syntynyttä ääniraitaa myöten. Rutger Hauer vetää muuten erään elämänsä rooleista, kun herra saa revitellä ilman sen kummempia estoja.