Valoa tunnelin päässä?





Valoa muuten märkään ja pimeään helmikuun alkuun toi viime viikolla Muukalainen – elokuvan näkeminen. Elokuva näytti ja kuulosti ELOKUVALTA, siis sellaiselta, mikä on tehty ja tarkoitettu suurelle kankaalle. Kun näyttelijä viimein avaa suunsa ja lausuu repliikkinsä suomenkielellä, on vaikutelma tässä kontekstissa eksoottinen. Miksi näin pitää olla? Miksi tällaista tulee vastaan niin harvoin? Johtuuko se siitä, että suomalaiset rakastavat televisiota? Ehkäpä siksi olemme sopeutuneet ilman valituksia tilanteeseen, jossa isoilla kankailla ei oikeastaan pyöri kotimaisittain katsottuna paljon muuta kuin TV:stä venytetyn p...n kierrätystä. Koska tv-huone on omasta kokemuksestani paikka missä vastaanottimen eteen jähmetytään työpäivän jälkeen tunneköyhässä horrostilassa, pitäisi valkokangastaiteen (lue: elokuvan) haastaa televisio ennen kaikkea visuaalisuuden ja mielikuvituksen keinoin.

Ehkä vaatimustaso sille, että elokuvat toteutetaan huolella ja intohimolla alkaa kohota nyt, kun kummeli-, kotikatu- ja kesäteatteri – pastissien jälkeen on ohjelmistoon eksynyt jotain harvinaislaatuisen kaunista, visuaalista ja mielikuvituksellista. Elokuvaa ennen meille näytettiin tulevan ralliraidat leffan traileri, jonka paskavitsit synnyttivät yleisössä reaktiona hartaan kuolemanhiljaisuuden. Tilausta jollekin muulle löytyy ja tuossa näytöksessä siihen saatiin vastinetta.