Koirankynnenleikkaaja

Ehetyz (10.3.2004 07:39)

Luin hiljattain ulkomaisten kriitikkojen tuomion Suomalaisesta elokuvateollisuudesta.

Olen perin hämmästynyt. On hienoa että kaikki ulkomaiset kriitikot ovat nähneet kaikki suomalaiset elokuvat sitten vuoden ‑55 Tuntemattoman, mukaanlukien lyhytelokuvat ja dokumentit, ja tehneet näistä kokoavan johtopäätöksensä. Loistavaa argumentointia sinulla..

Kalle Kinnunen (10.3.2004 09:30)

Kerropa missä tämä "ulkomaalaisten kriitikkojen tuomio" oli?

Ja samaan syssyyn kenen (vai oliko tata oikeasti kirjoittamassa suurikin leegio ulkomaalaisia kriitikkoja?) kynasta moinen on peraisin.



BTW, on huvittavaa, etta kuvailet tuossa "tuomiossa" karjistetysti Aki Kaurismaen tavaramerkkeja ja peraan toteat, etta vain AK kelpaa ulkomaalaisille kriitikoille.

Arvioisin, että kaikki ulkomaalaiset kriitikot on pistetty vierekkäin riviin. Hiljaisuuden vallitessa yksi heistä astuu paperi kädessä askeleen eteenpäin, röhäisee kurkkuaan ja lukee Tuomion. Muut katsovat synkkinä vierestä. Kaikilla on tumma puku päällä. Tapahtumapaikkana Tuomion lukemiselle on esimerkiksi karu kallioranta, jossa isot aallot lyövät kiviin. Näkyy vain armotonta merta ja kallioita, joilla ei kasva mitään. Lopuksi alkaa sataa, ukkonenkin jyrähtelee. Juu, näin se on tapahtunut.

Näkyy vain armotonta merta ja kallioita, joilla ei kasva mitään. Lopuksi alkaa sataa, ukkonenkin jyrähtelee

Tämä paikka on selvästi sama, kuin Mario Bavan elokuvassa La Frusta e il corpo.

Laitanpa kirjoitukseni Hohdon palstalta tännekin.

Tulipa katsottua tämäkin raina. Elokuva palautti mieleeni vahvasti, miksi päätin lapin kullan kimalluksen jälkeen olla uskomatta suomalaisten kriitikoiden arvioita suomalaisista elokuvista.



Koirankynnen leikkaajan alun ensimmäiset ajan paikan vaihdot ei onnistuisi Starship enterpriseltakaan. Niin nopeasti hypätään paikasta toiseen ilman varsinaista tarinan kerrontaa. Olisi ollut kiva tutustua Mertsiin ja hänen elämän tilanteeseensa ennen luotia ja nähdä kuinka hän päätyy Kuoppalan luo apumieheksi.



Ahti Kuoppalan mainioiden tarinoiden jälkeen elokuva nytkähtää hetkeksi liikkeelle, mutta juna-aseman ja lanssin välillä viipyillään ilman sisältöä liian pitkään. Viimeinen ehtoollinen tuli jo nähtyä Rukajärven tiessä.



Henkilörakennus on harvinaisen heikkoa. Franzenin ja Kuoppalan upeiden roolitöiden lisäksi ei elokuva tarjoa kuin myötähäpeän tunnetta. Savotassa kämpälle oli koottu porukkaa, mutta tunnetuimmatkin (Lastumäki ja Virtanen) joutuivat tyytymään statistin rooleihin. Kuoppalan suuhun on kirjoitettu elokuvan ainoat helmet. Esimerkiksi Reimaluodon suuhun kirjoitettu huttu on sekoitus siirappia ja naiivia kristillistä mummo moralisointia. Huovisen teksti olisi takuulla tarjonnut muillekin vastaavan tason tekstiä kuin mitä Kuoppala suustaan suoltaa jatkuvalla syötöllä. Loppu "huumori" on kuitenkin Pölösen omaa erittäin huonoa, lapsellista ja pitkäveteistä puujalka huumoria (sukset jäi, eikö oo jätkällä tulitikkuja hölö hölö pölö pölö).



Elokuvan kuvauksessa ei ole moittimista. Filmin suorituskyvystä saadaan kaikki irti (esim hämärässä kuvatut kohtaukset). Elokuvan vahva tunnelma onkin saatu pitkälle juuri tällä saralla. Ainoa lapsus on tukkijätkäläisten työpäivä, joka näyttää lähinnä seitsämän kääpiön viheltelyltä tai amk:n metsurilinjan esittelyvideolta. Metsätyön rankkuus, pitkät välimatkat ja olosuhteet eivät välity.



Editoinnissa on Pölösen ohjauksen ja käsikirjoituksen lisäksi elokuvan ankeinta antia (lienee Pölönen kurkkinut olan yli siinäkin vaiheessa). Väsyttävän pitkissä otoksissa nuollaan kameralla milloin syttypuuksi veistettävän halon koko pituutta milloin ahventen perkausta tai paistamista (kas kun ei ilmestynyt resepti ruutuun). Mutta kiinnittäkääs huomiota kohtauksiin, joissa on dialogia. Kun puhe loppuu samalla mikrosekunnilla vaihdetaan otosta, ellei jopa kohtausta. Elokuvan verkkaiseen rytmiin sopisi paremmin kohtauksen hiljainen alasajo feidaus pari sekkaa ja sama toisinpäin.



Elokuvan koskettavin kohtaus eletään, kun Mertsi kohtaa Saken. Mertsin ilme muuttuu iloiseksi ja itsevarmaksi. Hän on valtuutettu koirankynnen leikkaaja. Saken osoittama kiintymys ja luottamus Mertsiä kohtaan saa Mertsin tuntemaan, että hänellä on paikka maailmassa. Hetket Saken ja emännän kanssa ovat kuin paratiisissa. Mertsin ei koe enää itseään riittämättömäksi, eikä vaikuta katsojastakaan siltä. Saken purema ja isännän saapuminen puhkaisee kuplan ja paratiisi haihtuu.



Pölösen suurin virhe olikin, että hän kuvasi mieluummin ahvenen perkausta ja paistoa kämpällä, kuin keskittyi tähän elokuvan mielenkiintoisimpaan vaiheeseen. Saken nappisilmät ja Franzenin roolisuoritus olisi kirvoittanut kyyneleet tämänkin raavaan miehen silmiin, jos kohtaamista olisi osattu rakentaa pidemmäksi.



Onneksi Pölönen on sanonut lopettavansa elokuvien teon. hommat on parempi jättää ammattilaisille.

Ehetyz (10.3.2004 07:39)

Luin hiljattain ulkomaisten kriitikkojen tuomion Suomalaisesta elokuvateollisuudesta. Se meni suunnilleen näin: " Ihmiset patsastelevat ruudussa, kukaan ei puhu, kuvataan maisemia, mitään ei tapahdu, ei ole tarinaa, ei alkua eikä loppua. Kuvaus on tyylikästä."

Ja jos tuohon vielä lisättäisiin että kamera kuvaa ihmisiä linjalla yläviistosta, niin puhuttaisiin venälälisestä elokuvasta. Ei paska vaihtoehto mun mielestä.