Elitistiset äänimaisemat

Itselläni on tapana pistää silloin tällöin DVD:ltä pyörimään jotain suosikkikohtauksia ilman kuvaa fiilistelymielessä. Tässä parit kestosuosikit:

Addio Zio Tom, chapter 22 (spoilereita): Yksi elokuvahistorian päräyttävimmistä siirtymistä on juuri tapahtunut ja Ortolanin nerokas pääteema potkaistaan käyntiin funkrock-hengessä. Musta pappi lukee Nat Turnerin kertomusta uimarannalla ja analysoi tekstiä syvän vihan vallassa. Taustalta kuuluu valkoisen keskiluokan älämölöä. Tarinan edetessä äänimaailmaan alkaa liittyä myös mustien militanttien kotikäynnin väkivaltaisia tunnelmia. Loppuun vielä perusteeman kepeä dixielounge-versio.



Reincarnation of Isabel, chapter 2 (eli heti leffan alusta): Suggestiivisesta esoteeris-sensuellista rituaalifolkscoresta päästään okkultistien manaukseen ja naisuhrin avunhuutoihin ja voihkintaan. Psyykkaava elektroluuppi pyörähtää hetkeksi päälle, sudet ulvovat ja painajaismainen äänimaisema vuorotellen seestyy ja tiivistyy. Rummutusta, kirkumista, ulvontaa ja okkulttista muminaa Mickey Hargitayn kutsuessa Rita Calderonia nousemaan kuolleista.

Sen enempää tarkematta/spoilaamatta (suom. en jaksa nyt kirjoittaa):

Stalker

Cafe Flesh

Bestia Nello Spazio

Tetsuo

Burial Ground

Texas Chainsaw Massacre

Nämä tulivat ensimmäisenä mieleen:

Le Notti erotiche dei morti viventi: Hetkestä, jolloin zombiet aloittavat vaelluksensa aina hamaan loppuun saakka. Viimeiset kohtaukset ovat musikaalisesti rituaalista ja hypnoottista tunnelmointia, johon kuvamateriaali ei tarjoa juuri mitään lisää. Harmittavasti Giombinin alkuperäisestä sävellystyöstä ei tuotettu markkinoille ainuttakaan äänitettä. Elokuvahan sisältää myös toisen komean teeman, joka päättyy sampanjakupliin.



Wild Bunch, The: Kuuluisa kävely. Matka helvettiin alkaa paikallisten meksikolaisella laululla, johon sekoittuu militantti rumputeema. Seuraa hieman dialogia. Rumputeema säilyy. "What you want?" "We want Angel" Jne. Musiikki vaihtuu enteileväksi. Aseet laukeavat. Hiljaisuus. Naurahdus. Hiljaisuus. Lopulta konekiväärin jyrinä peittää kaiken alleen.



Delirium: koko elokuva. Ainakin kansainvälinen versio. Intensiivistä, maalailevaa musiikkia, jossa sekoittuvat kiihkeä italiankielinen puhe, huokailu, satunnaiset raivostumiset ja avunhuudot. Silloin tällöin ilmoille pääsee myös täysin mielipuolinen, Polsellille tyypillinen lähes infernaalinen äänimaailma. Pitäsiköhän puhua jo runoudesta? Olen kuunnellut tämän elokuvan läpi useammin kuin katsonut sen.