Lost in Translation

Odotin tätä elokuvaa suhteellisen kiinnostuneena vaikka en Sofia Coppolan edellisestä, Virgin Suicidesista, saanutkaan irti lähestulkoon mitään. Oli jopa parempi kuin odotin. Kahden näennäisesti erilaisen amerikkalaisen kohtaaminen Japanissa on toteutettu hallitun melankolisella otteella, huumoria unohtamatta. Nainen vai artisokka- näytöksessä osa yleisöstä tosin mylvi varsinkin elokuvan alkupuolella niin hillittömästi että rupesin jo epäilemään piristävien aineiden yliannosta.

Elokuvassa kulttuurieroja käytetään aika paljonkin komedian lähtökohtana mutta ei onneksi aivan siihen perusmalliin, mistä käy esimerkkinä vaikka kohtaus jossa Bill Murray istuu sairaalassa ja yrittää kommunikoida vierustoverinsa kanssa, saamatta mitään aikaan. Huomio viedään tähän, mutta samalla taustalla olevat naiset nauravat Murraylle.

Näyttelijät ovat kaikki hyviä mutta ei muille oikein ole edes annettu mahdollisuuksia (mikä on ihan hyväkin, näistä kahdestahan elokuva kuitenkin kertoo) samanlaiseen työskentelyyn kuin Scarlett Johanssonille ja etenkin Bill Murraylle, jonka perussurullista naamaa ja kuivaa ilmaisua käytetään todella hyvin. No, Anna Faris saa pari hauskaa kohtaa blondina leffatähtenä.

Ulkopuolinen ja pihalla omasta elämästään oleva pari löytää toisensa hyvin luonnollisesti ja kauniisti. Hämmentävää kyllä, karaokelaulukohtauskin toimii. Hienovaraisuutta tukee Lance Acordin hieno kuvaus ja monipuolinen äänimaailma. Coppolan ohjaus on moitteetonta ja hänen käsikirjoituksena monitasoinen. Todella kaunis, tunnelmallinen, hauska, haikea ja kokonainen elokuva.

**** 1/2

Leffa oli ihan hyvä, vaikka ei nyt ehkä ihan Oscar-tasoa. Tarina ei minun mielestä ihan täysillä toiminut koko ajan. Tarkoitan sillä eräitä pinnallisia hetkiä kuten vaikka tuo Iljan mainitsema karaoke-kohtaus, joka minusta oli hiukka pitkitetty.

Mutta suurimmalta osaltaan leffa toimi, kiitos etenkin hienojen roolisuoritusten. Bill Murray ei ole koskaan ollut suosikkinäyttelijäni, mutta tässä hän todellakin oli aivan loistava.



Ja kyllähän leffassa hupia löytyi. Ei onneksi mitään tuhottoman naurattavia kohtauksia, vaan lähinnä sellaisia, joille ei tee mieli nauraa vaan ainoastaan hymähtää tyytyväisenä.

Lost in Translation on hyvä elokuva, olen kanssanne samaa mieltä. Se on hauska, kaunis ja surullinen samanaikaisesti. Sofia Coppolan ote kuitenkin kärsii lievästä epätasaisuudesta. Siinä ei ole mitään vikaa, että japanilainen kulttuuri on esitetty täysin amerikkalaisesta näkökulmasta, mutta paikoitellen tämä valuu itsetarkoituksellisen/teennäisen huumorin (vai tulisiko kirjoittaa vitsailun?) puolelle. Kohtaukset saavat olla hauskoja, mutta kun elokuva vertauskuvallisesti huutaa katsojilleen, "katsokaa kuinka hauskaa!", minua lähinnä tuskastuttaa. Viittaan tässä kohtaukseen, jossa Bob Harris sekoilee japanilaisessa kuntoilulaitteessa ja siihen missä paikallinen nainen hokee jotakin tyyliin "lip my stockings" kunnes makaa lattialla potkien ilmaa. Täällä Englannissa teatteriyleisö kyllä nauroi antaumuksella näissä kohtauksista, joten tiedän edustavani vähemmistöä. En vain näe, että nämä koomiset huippuhetket mitenkään istuisivat elokuvaan, joka on muuten hyvin paljossa maanläheinen ja rakentaa komiikkansa rauhallisesti kulttuurien (ja ikäpolvien) yhteentörmäyksestä. Muutoin tämä mainittu yhteentörmäys vieraan kulttuurin kanssa on rakennettu hienosti, sillä lopulta Bob näkee sen kautta sananmukaisesti omat kasvonsa (japanilaisissa mainoksissa). Omasta mielestäni tuo mainittu karaoke-kohtaus ei ole missää tapauksessa huono. Se on hyvä ja vieläpä kiinnostava, sillä juuri siinä molemmat päähenkilöt ovat saavuttaneet eräänlaisen yhteyden japanilaisiin ja heidän tapoihinsa.

Jälkikirjoitus:

Scarlett Johansson on ihana, edelleen. On myös elokuvassa Girl With a Pear Earring, jonka katsoin alkuviikosta. Nähtyäni häneltä neljä hyvää elokuvaa, joissa hän kaikissa tekee loistavan (lue ihanan) roolin, voin huoletta ihastua häneen (Winonan ura ei enää tunnu etenevän edes lääkkeiden väärinkäytössä).

Hieno oli elokuva minunkin mielestä. Tunnelma oli aivan omaa luokkaansa ja näyttelijät loistivat. Kuntoilulaite kohtaus oli todella typerä, mutta onneksi samankaltaisia kohtauksia ei ollut enempää. "Japanin Johnny Carson" nauratti jonkin verran.

Laitetaan varmuuden vuoksi spoiler-tagit vaikka ei varsinaisesti spoilaakaan.



Mitä ?



Onko kenelläkään edes hyvää arvausta?



Ja Ossessionen mielipiteeseen Scarlett Johanssonista on helppo yhtyä.

Martin (16.2.2004 07:01)

Hieno oli elokuva minunkin mielestä. Tunnelma oli aivan omaa luokkaansa ja näyttelijät loistivat. Kuntoilulaite kohtaus oli todella typerä, mutta onneksi samankaltaisia kohtauksia ei ollut enempää. "Japanin Johnny Carson" nauratti jonkin verran.



Laitetaan varmuuden vuoksi spoiler-tagit vaikka ei varsinaisesti spoilaakaan.



Mitä

Spoileri

Bob Harris kuiskaa lopussa Charlotten korvaan

?



Onko kenelläkään edes hyvää arvausta?



Ja Ossessionen mielipiteeseen Scarlett Johanssonista on helppo yhtyä.

?

No niin, loistavahan se olikin niinkuin pitikin.

Kaunis elokuva kahden eristävien olosuhteiden yhdistämän ihmisen ystävyydestä. Harkittu, turhat rönsyt karistanut tulevaisuuden klassikko oli tämä. Tuli jotenkin Wongin In the Mood for Love mieleen. Siis silleen tunnelmaltaan.



Minusta ne hauskat kohdat toimi hyvin, mukaanlukien se kuntosalikohtaus, olihan sekin tavallaan teemaan kuuluva silleen, että vieraassa maassa jopa tututkin laitteet voivat olla vihamielisiä... Lip my stockings- kohdan anti oli varmaankin siinä, miten paikalliset isännät oli miettineet valmiiksi viihdettä Bobille ja ajatelleet, että amerikan staralle maistuu varmaan stereotyyppinen "valloittajan ruusu"- horatsu.

Olen Sorsimuksen kanssa samaa mieltä siitä, että kuntosalikohtaus on kyllä implisiittisesti motivoitu samankaltaisella teemalla kulttuurien yhteentörmäyksestä, kuin muutkin koomiset kohtaukset, mutta tyylillisesti tämä kyseinen kohtaus on mielestäni hieman liian räikeä. Se on liian selkeästi Bill Murrayn "tähtihetki", jossa hän saa irrotella muutamaa astetta rajummin. Siinä missä muut koomiset kohtaukset ovat (lähes) aina myös hieman surumielisiä on tämä kuntosalikohtaus huomattavasti konventionaalisempi hauskuuttaja. Kohtaus, "lip my stockings", on puolestaan liian misogynistinen (enpä olisi uskonut käyttäväni tätä termiä naisohjaajan elokuvan yhteydessä) ja samassa myös typerällä tavalla rasistinen. Tässä kohtauksessa huumori ei kohdistu, mielestäni, Bobiin läheskään yhtä paljossa kuin se kohdistuu tähän "stereotyyppiseen 'valloittaja ruusu' – horatsuun", joka on esitetty vain ja ainoastaan groteskina. Kokonaisuutena elokuva on kuitenkin loistava ja edustaa juuri sellaista elokuvaa, jota toivoisin Hollywoodin tekevän huomattavasti suuremmissa määrin.

Ossessione (26.2.2004 23:46)

Tässä kohtauksessa huumori ei kohdistu, mielestäni, Bobiin läheskään yhtä paljossa kuin se kohdistuu tähän "stereotyyppiseen 'valloittaja ruusu' – horatsuun", joka on esitetty vain ja ainoastaan groteskina.

Haloo, se huora oli maksettu/lähetetty sinne ja kohtaus korosti vain Bobin hiljaista vieraantumista ympärillä ylikierroksilla käyvässä kulttuurissa = maailmassa, josta hän ei halua = jaksa tajuta mitään.

Tuo esittämäsi alleviivaus, Kalle Kinnunen, ei tuo esille mitään mitä en olisi kyseisestä kohtauksesta ymmärtänyt. Tarkoitukseni oli tuoda ilmi, että kyseisen kohtauksen huumori rakentuu mielestäni liian paljossa käytetyn (ja äärimmäisen typerän) naisstereotypian varaan, eikä niinkään kahden hahmon väliselle suhteelle. Tässä en kuitenkaan väitä etteikö tämä kohtaus kertoisi jotakin myös Bobista, kuten esimerkiksi mainitsemaasi hiljaista vieraantumista (joka tosin on tullut elokuvassa esille jo useissa edeltävissäkin kohtauksissa). Mielestäni elokuvan useimmat kohtaukset käsittelevät kahden kulttuurin kohtaamista huomattavasti rikkaammalla ja hienovaraisemmalla tavalla.

Jos alkaa lukea Sofia Coppolan kaltaisen tyttöfiilistely-taideohjaajanaisen elokuvan yksittäistä kohtausta

misogynistisenä, on todellakin aika katsoa itseään peilistä ja miettiä, mikä meni pieleen.

Kyllä minuakin kieltämättä vähän hämmensi se aloituskuva... Sofia tekee selvästi omia juttujaan välittämättä siitä, tullaanko niitä käsittämään rasistisiksi, misogynistisiksi tai muuten vaan jostain syystä ärsyttäviksi.

Vuoden toistaiseksi paras leffa.

Antti Näyhä (27.2.2004 12:40)

Sofia tekee selvästi omia juttujaan välittämättä siitä, tullaanko niitä käsittämään rasistisiksi, misogynistisiksi tai muuten vaan jostain syystä ärsyttäviksi.

Onneksi. Talla kertaa lopputulos ei tukehdu varman paalle pelaamiseen, kuten mustavalkoisessa Virgin Suicidesissa, jonka hahmot jaivat etaisiksi ja ennalta-arvattaviksi karikatyyreiksi.

Havaittavissa jotain kaamosväsymyksen oireita. Otin elokuvan täsmälääkityksenä ja sain kaivattua ruumiin/sielun ruokaa. Olo parani ainakin hetkellisesti, mikä on jo paljon. Kiitos Lost in Translation!

Jottei totuus pääsisi unohtumaan:

http://www.elitisti.net/forum/index.php?s=...ost&p=99286