Mikä on liikaa?

Lainaan Young Hovaa toisesta topicista:

Young Hova ( 22.8.2008 07:42)

Martyrsia on vaikea arvottaa, se pitää nähdä uudelleen. Pidin joistain asioista kovasti, ja välillä en pitänyt – jälkimmäinen reaktio johtui väkivallasta, joka oli erään jakson aikana mulle yksinkertaisesti liikaa. Gulp.

Yllätyin kun melko "paatuneena" pitämäni katsoja sanoi näin ja aloin taas pohtia asiaa, jota olen miettinyt pitkään. Oon itse niin herkkis että mulle tulee elokuvaväkivallasta aika helposti sellainen olo, että en kestä katsoa. Pahimmassa tapauksessa jätän leffan kesken. Mua onkin aina mietityttänyt, että missä se raja menee niillä, jotka kestää samat kohdat silmääkään räpäyttämättä. Jossainhan sen täytyy mennä – vai meneekö? Onkohan tähän olemassa jotain yhtenäistä linjaa vai onko se täysin yksilöllistä?

Entä oletteko koskaan jättäneet leffaa kesken väkivallan tai "voimakkaiden kohtausten" takia? Kaikille Elitisti-uskottavuutensa menettämistä pelkääville suodaan mahdollisuus perustella kesken jättämistä väkivaltaisuuden lisäksi myös esim. nuorella iällä tai muilla väliaikaisilla olosuhteilla.



Mullahan näitä esimerkkejä riittää.



Kesken jääneitä leffoja:



Kim Ki-Duk: Address Unknown





Sodoman 120 päivää





Ulrich Seidl: Dog Days





Bonus:

Thelma & Louise :-D





Kokonaan katsomatta jäänyt:



Reikä sydämessä

Ennakkotietojen ja kuvausten perusteella podin pitkään tätä elokuvaa kohtaan sellaista yleistä angstia, vaikka en ole yhäkään edes nähnyt koko elokuvaa. Taidan vältellä katsomista koko ikäni.





Jotkut lapsia saaneet ystävät ovat muuten huomauttaneet, että eivät enää pysty katsomaan yhtä rankkoja elokuvia kuin aikaisemmin. Onkohan siis olemassa myös paatumista vastaava taantuminen? Ovatko lisääntyneet elitistit huomanneet vastaavaa?

Oikeat eläimien teurastukset tekevät usein katsomiskokemuksesta vaikean. En kestä myöskään skeittivideoiden loukkaantumiskohtauksia järin hyvin. Eli fiktion puolella melkein kaikki menee, mutta jos tiedän/huomaan, että on kyse oikeasta väkivallasta ja sillä ns. mässäillään, niin olo pahenee eksponentiaalisesti. Esimerkiksi Arrabalin Viva la muerten loppukohtaus oli aika kouriinnuttava kokemus.

Martyrsissa liikaa oli

Kohtauksen äärimmilleen venytetty kesto oli se isoin syy että tuo tuntui "olevan liikaa", samaan tapaan kuin Irreversibleta ensi kertaa katsoessa. Tokalla kerralla Irreversiblessä ei tullut enää samaa, ennen kaikkea tympeää "voisi jo loppua koska tarvitsen happea"-reaktiota, vaan katsomiskokemus oli helpompi, muttei välttämättä vähemmän vaikuttava.

Liisa_ ( 22.8.2008 14:27)

Jotkut lapsia saaneet ystävät ovat muuten huomauttaneet, että eivät enää pysty katsomaan yhtä rankkoja elokuvia kuin aikaisemmin. Onkohan siis olemassa myös paatumista vastaava taantuminen? Ovatko lisääntyneet elitistit huomanneet vastaavaa?

Kyllä itselle erityisesti kaikki lapsiin/raskaana oleviin naisiin kohdistuva väkivalta herättää selvästi aiempaa voimakkaampia tuntemuksia. En ole hakeutunut vielä katsomaan À l'intérieur: ia. Luultavasti annan vielä vähän ajan kulua (lapsi kohta kolme).



Vaimolla taas meni ihan mahdottomaksi, se ei enää pysty katsomaan mitään muuta kuin romanttisia komedioita. Ja niissäkin pitää olla onnellinen loppu. TV: n sairaalasarjatkin on ihan liikaa. Se tosin kohtaa duuninkin puolesta paskamaisia juttuja, joten ei tunne tarvetta hakeutua väkivallan pariin enää vapaalla. Mutta selvä käännekohta oli tosiaan raskaus/lapsen saanti.

Erityisen pahalta tuntuvat musta elokuvissa päähän hakkaaminen, väkivalta teräaseilla ja raiskauskohtaukset, tässä järjestyksessä. Arvostan, jos joku osaa näiden kriteerien perusteella suositelle väliin jätettäviä leffoja. Mm. Irreversible kuuluu tähän joukkoon.

Ja silti, ainahan se riippuu paljon elokuvasta ja/tai ohjaajan tyylistä kuvata väkivaltaa. Joskus off-camera-väkivalta tai muu inhoilu voi tuntua paljon pahemmalta kuin joku kuvassa näkyvä mäiskintä.

Jaa-a, jotta fyysinen väkivalta voisi olla omalla kohdallani sietämätöntä, sen pitää olla

Irreversiblen väkivallan kaltaista raakaa, armotonta ja todellista tavaraa. Mutta silloinkaan en koe tarvetta enkä todellakaan halua jättää katsomista väliin, sillä tällainen "realistinen" väkivalta on niin harvinaista "herkkua", erityisesti ajatusta sisältävässä elokuvassa, että se pitää katsoa. Todennäköinen mahdollisuus ajatuksiin ja pienoisvalaistumiseen filmin jälkeen on nimittäin huomattavasti suurempi kuin yleensä. Sodoman kaltaisten elokuvien väkivallan taas kestää, sillä vaikka erityisesti loppukohtauksessa se hyppää äkkiarvaamatta silmille, on filmin tarkoitus fasismin kritiikkinä niin ilmiselvä, että väkivaltaa elokuvassa on vaikeaa ottaa väkivaltana sinänsä, vaan enemmänkin hyvin selkeästi yhtenä elokuvan vertauskuvien käyttökeinona.



En toisaalta muutenkaan ymmärrä elokuvan jättämistä kesken, en ole kai jättänyt koskaan mitään kesken vapaaehtoisesti.



Sen sijaan paljon sietämättömämpää katsottavaa minulle on henkinen väkivalta, erityisesti ihmisten nolaaminen, itsensä tai muiden toimesta. Eric Rohmerin Vihreän säteen päähenkilö on niin itseensä lukkiutunut ja useat kerrat itsensä itsekeskeisyytensä tähden nolaava, että minulle tuotti oikeasti vaikeuksia katsoa näitä henkilön toilailuja: realisistia, sosiaalisesti ahdistavia ja ulkopuolisuuteen tähtääviä kohtauksia. Jopa niinkin ahdistavaa, että melkein huusin henkilölle tämän nahjusmaisimpina hetkinä. Mutta tämänpä takia filmi olikin lopulta niin vahva kokemus, enkä sitäkään kesken jättänyt.

Bob Flanagan ‑dokkari Sick oli mulle liikaa ja taisin jopa pökrätä sitä R&A:ssa katsoessani mikä kyllä osittain johtui täydestä salista ja olemattomasta ilmanvaihdosta. Ylipäästä pahaa tekevät sairaala/sairauskuvaukset joka johtuu ehkä siitä että pienenä vietin teholla paljon aikaa astman vuoksi.

Pahaa tekee myös ns. emotionaalinen eksploitaatio (tyyliin Boys Don't Cry ja Mystic River), jossa mehustellaan ääriaiheilla erityisen emotionaalisesti. Tollaisen katsomisesta tulee usein todella vihaiseksi.

"Yllätysseksi" voi toisinaan olla vähän liikaa, riippuen tosin täysin toteutustavasta. Mieleen tulevat ainakin Leaving Las Vegas ja Last Exit to Brooklyn, joita ei ihan hirveästi huvita alkaa uudestaan katsomaan tuosta syystä. Joku I Spit On Your Grave – vaikkakin on musta hyvin toteutettu – ei samanlaista fiilistä saa aikaan, johtuen ehkä katharttisesta lopusta.

Ei-seksuaalisesta väkivallasta mieleen tulee aika hätkähdyttävänä American History X, muttei kuitenkaan niin, ettei elokuvaa haluaisi uudestaan katsoa, ja väkivaltaa 'häiritsevämpää' on pitkitetty väistämättömän odottaminen.



Autenttinen väkivalta, myös eläimiin kohdistuva, on aika ehdoton no-no.

Autenttinen materiaali, dokumentit ovat asia erikseen, mutta fiktioelokuvaa katsoessa sitä jotenkin pystyy virittäytymään aaltopituudelle jossa rankankin kaman pystyy käsittelemään. Auditionin tiettyjä kohtauksia katsoessa muistan kääntäneeni katseeni pois, ehkä toinen katsomiskerta menisi kivuttomammin. Irreversiblen katsomiseen on riittänyt toistaiseksi se ensimmäinen kerta.

Bad Rain ( 22.8.2008 18:49)

Autenttinen materiaali, dokumentit ovat asia erikseen, mutta fiktioelokuvaa katsoessa sitä jotenkin pystyy virittäytymään aaltopituudelle jossa rankankin kaman pystyy käsittelemään.

Komppaan.



Internet-sukupolvellahan tuo "mikä on liikaa?" ‑toleranssi on varmasti vähintään kymmenen kertaa oldieita korkeammalla. Nykyäänhän on muodissa mm. karaista itseään katsomalla netistä toinen toistaan älyttömämpiä shokkiklippejä ja tallentaa niistä omat reaktionsa YouTubeen ( <- ko. linkki ei sisällä mitään shokeeraavaa ja on täysin SFW, oikean reunan "related videos" ‑palkista löytyy lukemattomat määrät samaa kamaa).

En ole koskaan lopettanut mitään kesken liiallisen väkivaltaisuuden takia, mutta Guinea Pig: Flowers of Flesh and Bloodin jälkeen kyllä tuntui, että olisi varmaan pitänyt. Vastaavasti ei myöskään ole ollut tilanteita, joissa olisi pökertynyt tai yökännyt, mutta kerran tuli oikeasti sellainen olo että oli yökkäys lähellä. Tämä kuitenkin tapahtui yllättäen mainstream-elokuvassa, eli se Black Hawk Downin kohtaus jossa yrittävät paikata vatsaan ammuttua kaveria oli niin aidontuntuisesti tehty että sai tuollaisen tunteen aikaan. Nykyäänkään sitä ei katso kauhean mielellään.

Liisa_ ( 22.8.2008 14:27)

Jotkut lapsia saaneet ystävät ovat muuten huomauttaneet, että eivät enää pysty katsomaan yhtä rankkoja elokuvia kuin aikaisemmin. Onkohan siis olemassa myös paatumista vastaava taantuminen? Ovatko lisääntyneet elitistit huomanneet vastaavaa?

Ei ole ollut vaikutusta, esikoinen oli vuoden ikäinen kun katsoin Insiden ja hyvin toimi.

Saw III – nimenomaan 35-milliseltä teatterissa koettuna. Muutama lähes sietämätön kohtaus, ja kokonaisuus on jotenkin nihkeän republikaanisella tavalla todella sairasmielinen. Näytöksen jälkeen oli ainakin henkisesti hieman huono olo ja mietin, olenko tullut vanhaksi, kun tämä tuntuu tältä. Saw IV oli joka suhteessa paljon laimeampi, II:ta en ole nähnyt (II ja IV ei tosin tainneet olla unrated-versioina teatterissa toisin kuin III).

Monien realististen/oikeiden lääketieteellisien operaatioiden kuvaus tekee pahaa.



Juuri tv:stä tullut House of Sand and Fog oli myös aika sietämätöntä katsottavaa. Emotionaalinen ja epäoikeudenmukainen draama, jossa samastuttava päähenkilö menettää älyttömän pikku jutun seurauksena tärkeimmän osan omaisuuttaan, on aika ilkeä kuvio. Muutenkin usein omaisuuden menettäminen tai siihen kohdistuva tuho tuntuu pahemmalta kuin ihmisiin kohdistuva väkivalta.

Aika paljon riippuu siitä kontekstista, missä väkivalta tapahtuu. Joku Sonny Chiba vetäisemässä pahikselta munat irti on

fuck yeah!, mutta esim. Doom Generationin genitaaliväkivalta sattuu ihan eri tavalla. Myös se kuinka paljon pääsen elokuvaan "sisälle" ja sympatiseeraan hahmoja vaikuttaa paljon. Joku "yllätysseksi" päässee helpoiten ahdistaville tasoille. Mutta ei siis ole mitään minkä voisin suoraan kategorisoida ehdottomaan no-no ‑luokkaan.



(edit: no ehkä joku autentinen eläinväkivalta mikäli kyseessä todella on nimenomaan elokuvaa varten suoritettu juttu eikä esim. uutis- tai arkistomateriaalia asianmukaisesta toiminnasta)

k-mikko ( 22.8.2008 18:11)

Ei-seksuaalisesta väkivallasta mieleen tulee aika hätkähdyttävänä American History X, muttei kuitenkaan niin, ettei elokuvaa haluaisi uudestaan katsoa, ja väkivaltaa 'häiritsevämpää' on pitkitetty väistämättömän odottaminen.

Tarkoitatko sitä kohtausta jossa Derek

Young Hova ( 22.8.2008 14:57)

Kohtauksen äärimmilleen venytetty kesto oli se isoin syy että tuo tuntui "olevan liikaa", samaan tapaan kuin Irreversibleta ensi kertaa katsoessa. Tokalla kerralla Irreversiblessä ei tullut enää samaa, ennen kaikkea tympeää "voisi jo loppua koska tarvitsen happea"-reaktiota, vaan katsomiskokemus oli helpompi, muttei välttämättä vähemmän vaikuttava.

Irreversible oli mulle _tapaus_ vuonna 2002 ja se on myös tähänastisista leffakokemuksistani "voimakkain." Matkustin varta vasten landelta näkemään sen valkokankaalta R&A:ssa, sattumoisin heti Ichi the Killerin perään (ja onneksi siinä järjestyksessä!) Edelleenkään en ole muutamaa poikkeusta lukuunottamatta löytänyt elokuvaa, joka tyrmäisi katsojan fyysisesti samalla tavalla kuin se, jättäen niin monta vaikeaa ja häiritsevää asiaa mieleen koko loppuelämäksi. Pidin leffan jälkeen melkein viikon tauon kaikista elokuvista. Etäisesti vastaavaa löytyy ainoastaan Klimovin Tule ja Katsossa (jonka myös katsoin/kuulin ekaa kertaa "isolta kankaalta" eli videotykiltä). Kummankin elokuvan ensi-iskuun eivät tietenkään (muutamat) uusintakatselut ole yltäneet, mutta joka ikinen kerta Irreversibleakin katsoessani palaan hetkeksi siihen 2002-vuoden myöhäisillan hetkeen, jolloin jouduin lamaantuneena istumaan täydessä ja aistittavasti itseni tavoin levottomassa salissa. Wow.



Varsinaiseen kysymykseen vastatakseni: Jos elokuvan psykologia on ns. haastavaa settiä, jos siinä on painavaa, vaikeaa ja rankkaa asiaa, jos siinä ei ole pelkästään itsetarkoitukselliseksi jäävää raakuutta ja mässäilyä, ollaan lähinnä sitä "rajaa", että katsomiskokemus muuttuu hyvin intensiiviseksi, vaikka keskeyttämisiä ei omalla kohdallani ole sattunut. Jos puhutaan vain fiktioelokuvasta, ei liene mitään yleispätevää luonnehdintaa sille, missä menee sietokyvyn raja, sillä taitavasti kerrottu ja tarkoituksenmukaisesti ilmaistu idea voi ilmestyä hyvinkin salakavalassa muodossa (ja ilmiselvästi tähän suuntaan on Martyrsinkin kohdalla vihjailtu.) Esimerkiksi Polanskin Inho on elokuva, jota ei välttämättä kovin monta kertaa halua nähdä, ja vastaavasti tuo American History X:n pahamaineinen kohtaus perustuu yhteen piinallisen harkittuun lähikuvaan minkä jälkeen katsojan mielikuvat hoitavat lopun ja kokemus on tuntuva.



Irreversiblen ekat 15-20min olivat melkoisen vaikeita kestää ja jossain vaiheessa väkivallan tolkutonta purkautumista muistan havainneeni käteni lähes näkökenttäni eteen kohotettuina, kuin kaksi kömpelöä keppiä, siis fyysisenä reaktiona sille mitä valkokankaalla oli pohjustettu alkuminuuteista lähtien, psykedeelisistä alkuteksteistä lähtien. Toki tämä jos mikä on subjektiivinen kokemus ja monet valkokankaaltakin leffan nähneet voivat ihmetellä kaikkea erittelyä. Vaikka elokuvan tulevat/kronologisesti menneet tapahtumat ovat yhtä äärimmäiset, on elokuvan sanoman ja sisällön kannalta oleellista, että katsoja on "jo valmiiksi" tyhjennetty ylimääräisistä happivaroistaan ja tiedän täältäkin foorumilta, että toisille se tuleva kohtaus on/oli paljon vaikeampi kestää. Ei todellakaan tule palattua usein näiden elokuvien pariin, vaikka ne kummittelevat usein – viikottain, joskus päivittäinkin – mielessä ilman tuoreita uusintakatseluitakin.



Tällaisten reaktioiden aikaansaaminen katsojassa on jotain ainutlaatuisen harvinaista ja kunnioitettavaa, sillä sitä ei voi jättää huomiotta (vrt. ei ole kohtelias koputus olalle.) Se on tätä tosin vain jos käsikirjoitus on väkevä, haastava ja järkevä/kunnianhimoinen, mikään shokkieksploitaatio ei tunnu juuri tervetulleelta eikä sellainen näin vahvoja reaktioita ole minussa aiheuttanutkaan. Täten esimerkiksi "gorno" on liian kylmää ja etäistä synnyttääkseen katharsista tai oikeastaan mitään järkevää. Samasta syystä näihin uusiin ranskalaisiin "äärileffoihin" (Frontieres, Haute Tension, Interieur ja nyt tämä Martyrs) tulee suhtauduttua varauksella, sillä liian moni rankistelu on osoittautunut lapselliseksi pelleilyksi. Martyrsin osakseen saamat luonnehdinnat saavat sen kuulostamaan melko lupaavalta. Toivottavasti se ei jää pelkäksi kovaääniseksi sensaatioksi vailla muunlaista mieltä/järkeä.