Lakimies vs. journalistielokuvat

Molemmat genret ovat olleet heikkouksiani jo vuosien ajan, joten on pakko avata oma topic näillekin. Tänne tuntemuksia ja kommentteja kyseisiin ammatteihin liittyvistä elokuvista. En laita mitään listaa vaan pyrin kirjoittamaan sitä mukaa, kun jotain aiheeseen liittyvää tulee katsottua.

Bridges: The China Syndrome

L.A:n kupeessa olevassa ydinvoimalassa tapahtuu onnettomuus, josta kuitenkin selvitään pelkällä säikähdyksellä. Voimalan johto ja päävastuun kantava urakoitsija haluaa painaa asian villaisella ja käynnistää voimala mahdollisimman nopeasti ilman negatiivista julkikuvaa, koska uuden voimalan rakennuslupa asiat ovat juuri tutkinnan alla. Kaiken nähnyt ja kokenut voimalan vuoropäällikkö on asiasta toista mieltä ja vakuuttaa, että voimalan rakenteissa on jotain pahasti pielessä. Hänet kuitenkin leimataan alkoholistiksi ja overkill potilaaksi. Avuksi hän saa kuitenkin tulkinnoilleen periksi antamattoman reportterin ja kameramiehen.

Aina ajankohtainen aihe turvallisuudesta ja miten vähän pieni ihminen voi taistella rahaa ja suuryritystä vastaan. Jack Lemmon, jos kuka oli uskottava vuoropäällikön rooliin. Elokuvan luulisi kuuluvan monen BMW Club Finland jäsenen hyllyyn, sillä elokuvassa on aika näkyvässä ja merkittävässä roolissa klassikko BMW 2002.

No Paul Newman The Verdictissä on tietenkin helvetin hyvä. Ja Benicio Del Toron roolisuoritus Fear & Loathingissä on luultavasti ollut valtaenemmistölle pääsyy pyrkiä oikikseen.

Wilder:

The Front Page

Chicago kuohuu vuonna 1928. Enää vuorokausi Earl Williamsin teloitukseen rangaistuksena poliisin murha. Lehtiväki on onnensa kukkuloilla saaden mitä herkullisempia juttuja aiheesta ja sen vierestä, eikä paikallinen poliittinen eliittikään ole pahoillaan hyödyntäen tilannetta muutamien ekstra äänien toivossa.

Chicago Enquiren päätoimittajalla Walter Burnsilla on ässä hihassa nimittäin tähtireportteri Hildy Johnson. Ongelmaksi vain muodostuu hänen eroilmoituksensa juuri teloituksen aattona. Kaikki räjähtää käsiin, kun Williams karkaa virkavallan huostasta. Kuka tai ketkä lopulta voittavat tässä verenhimoisessa ajojahdissa ja saako Walter Burns taivuteltua Hildyn vielä tähän vuosikymmenen mahtavimpaan uutispaukkuun reportteriksi ja nostamalla Enquiren lopullisesti numero ykköseksi.

Tarinan ensi-esiintyminen on ollut Broadwayllä 1928, jonka jälkeen elokuvaksi 4 kertaa: Milestone(1931), Hawks(1940), Wilder(1974), Kotcheff(1988) ja yhtä monta kertaa TV- elokuvaksi. Oma suosikkini on tämä Wilderin versio, toki Hawks/Grantin His Girl Friday antaa tiukan vastuksen mutta Wilder – Lemmon – Matthau akselissa on ylivoimaista sanomaa, korruptiota, vittuilua, politiikkaa, ahneutta, kieroutta, minäminä ajattelua, heikomman sortoa ja lähes kaikkea muuta mitä me ns. sivistyneet ja kunnon ihmiset harrastamme ajasta ja paikasta riippumatta.

Loistava ja ehkä paras näkemäni lehtiväen maailmaan liittyvä elokuva.

Robe: News at Eleven

San Diegon uutismaailma saa hunajaa, kun high schoolia käyvä tyttöoppilas tekee paljastuksen, että hänellä olisi seksisuhde erään hänen opettajansa kanssa. Paikallisen uutisaseman ankkuria Frank Kenleytä asia koskettaa hiukan enemmän, kuin pelkästään työnsä puolesta, sillä hänen tytär käy samaista koulua, kuin mitä uutisointi koskee. Pian käy kuitenkin ilmi, että tytön syytöksestä löytyy paljon aukkoja ja hän oli edellisessä koulussaan jäänyt kiinni erinäisistä syytöksistä joita hän oli keksinyt, kun asiat eivät olleet menneet hänen pillinsä mukaan. Alkaa sensaatiohakuinen ajojahti, jossa ei tunteita kaivata eikä liiemmin totuuksia. Pääasia, että katsojaluvut ja mainosmarkkinat nousevat uudelle tasolle.

Elokuvan katsoin puhtaasti sattumalta eikä kotimaassa tapahtuneilla asioilla ollut mitään merkitystä asiassa. Aika kyyninen kuvaus siitä milloin ja miten ns. kunnollisen journalistiikan rajoista tulee veteen piirretty viiva. Jos ja kun lähtökohtana on huono uutinen, se on hyvä uutinen niin huonohyvä uutinen on parasta mitä voi tapahtua. Elokuvan vahvuutena on, että itse keissi jätetään syrjemmälle ja keskitytään lähes ainostaan jutun sivuhaaroihin ja miten saadaan toinen toistaan myyvempiä otsakkeita. Ja tietysti olennainen osa kokonaisuutta ovat itse uutisankkurit. Jos Martin Sheen on näyttelijänä yksi uskottavimpia Amerikan Yhdysvaltojen presidenttejä niin kyllä hänet voisi palkata myös tuuraamaan vaikka Matti Rönkää Ylen uutisiin. Eikä myöskään sovi unohtaa Dallasista ja Walker, Texas Ranger sarjoista tutksi tullutta ihanaista Sheree J. Wilsonia.

Keskivertoa näpäkämpää piiskaamista TV- elokuvaksi.

Rocco: Murder in the First ***

Odottelin suhteellisen tiukkaa kuvausta Alcatrazin kurjista elinoloista sen alkuaikojen tapahtumista. Tämän suhteen elokuva oli melkoinen pettymys, koska pääpäino elokuvalla on oikeussali ja Henri Youngin tapaus. Young oli alunperin tuomittu 5 dollarin ryöstöstä normaali vankilaan mutta kallein ja tehokkain vankila eli Alcatraz oli tyhjillään, joten katsottiin parhaaksi täyttää sitä myös ns. normaali vangeilla. Vuonna 1938 epäonnistuneen pakoyrityksen päätteeksi Henri viskattiin kellarin tyrmään kolmeksi vuodeksi, josta hän sai kidutuksen ja pahoinpitelyjen lomassa ainoastaan puoli tuntia vuodessa ulkoilmaa. Tunti päästyään tyrmästä hän tappoi mielipuolisena vuosien takaisen paon ilmiantajan, josta lankesi ensimmäisen asteen murhasyyte ja tämän seuraamuksena kuvaan astui juuri Harvardista valmistunut oikeusavustaja James Stamphill.

Oli pakko mielenkiinnosta tutkia hieman miten oikeasti asiat olivat edenneet, kun kuitenkin elokuva mainostaa tätä tosikertomukseksi. No tietysti aikamoisia taiteellisia vapauksia oli käytetty, varsinkin Henrin historiaa oli aikalailla kaunisteltu. Kevin Bacon on hyvä Henrinä mutta tämän älyllinen vajavaisuus ei tee tästä mielenkiintoista ja mitenkään sympaattista henkilöä. Mitä tulee taas Christian Slaterin James Stamphilliin ei mitään valittamista ja Gary Oldman tunnetusti osaa hoitaa nämä sadistisen miehen roolit hyvin. Merkille pantavaa oli elokuvan kuvaustyyli, joka oli vähintäänkin hervotonta. Vaikutti ettei elokuvassa juurikaan ollut still-kuvausta. Raastupa kohtauksissakin kamera pyörii kokoajan ympäri salia. Kaikinpuolin keskinkertainen elokuva, jolta on turha odottaa mitään sykähdyttäviä kohtauksia mallia eräästä klassikosta.



I want the truth!

You can’t handle the truth!

Weston: Cover Story

Juuri läpilyönnin kynnyksellä olevan muotilehden seuraavan numeron ongelmaksi muodostuu kansikuva ja sen myötä numeron pääjuttu. Kuinka ollakaan samoihin aikoihin kauniille päätoimittajalle alkaa sadella nimettömältä kirjoittajalta Harlekiini kirjamaisia otteita päiväkirjasta joissa kerrotaan seksistä, suuremman luokan lahjonnasta, mittavasta korruptiosta, mafia kytköksistä ja mahdollisista murhista. Aluksi kaikki vaikuttaa harmittomalta viihteeltä kunnes tarinoista löytyy yhteneväisyyksiä JC Peckiin, joka on kaupungin oma vaikutusvaltainen miljardööri. Tämän seuraamuksena itse päätoimittajan omat intressit heräävät tutkimaan onko kaikki vain mielikuvituksen tuotetta ja harmitonta sattumaa.

Lähtökohdiltaan yhtä uskottava, kuin täällä kotomaassa Ilona-lehti rupeaisi jahtaamaan ja tutkimaan mitä luurankoja löytyy Jari Sarasvuon kaapista vai löytyykö niitä. Päätoimittajaa näyttelevä Elizabeth Berkley on sen verran kaunis nainen, että elokuvan pystyi katsomaan läpi pelkästään hänen takiaan vaikka mahasta vääntäisi ja naurut tulisivat vallan väärissä paikoissa. Mukana myös Jason "Brandon" Priestley & Costas Mandylor, ilmeisesti naiskatsojien toivossa. Tosin 90120 tähti näytti olleen bulkkikuurilla, oli sen verran topakassa kunnossa. Elokuvan suurin kiitos tulee Ms. Berkleyn puvustuksesta vastanneelle. Asut olivat lähes täydellisiä hänelle. Ainoastaan yhtä tyylivirhettä lukuunottamatta: pilotti, repaleiset farkut & valkeat tennarit eivät oikein sopineet kokonaiskuvaan.

Anderson: Conduct Unbecoming aka. Kunnia ja perinteet

Elokuvassa mennään ajassa taaksepäin 1880-luvulle, kun Intia oli vielä Britannian keisarikunta. Kaksi aliupseeria Drake ja Millington saapuvat maineekkaasen ratsuväkirykmenttiin koeajalle. Kyseinen rykmentti on erinomaisessa maineessa niin sotasaavutusten kuin kurinsa vuoksi. Aliupseereilla on kuitenkin täysin erilaiset lähtökohdat. Siinä missä Drake yrittää särmätä ja noudattaa tiukkaa kuria, kun taas Millington on mukana ainoastaan perinteiden pakosta, sillä hänen isänsä on aikoinaan ollut rykmentissä kenraalina. Näinollen Millingtonin ainut tavoite on olla 3kk koeajalla kunnes väistämättömät potkut olisivat edessä ja tämä pääsisi jatkamaan huoletonta playboy elämää. Upseerikerhon puutarhajuhlissa Millington kuitenkin sortuu ylilyöntiin käydessään käsiksi edesmenneen kapteeni legendan leskeen. Tapauksella ei kuitenkaan ole silminnäkijöitä, joten on sana sanaa vastaan. Rykmentin johtoporras haluaa vaalia mainettaan ja asettaa sisäisen oikeudenkäynnin ainoaksi ratkaisuksi. Syytetyn oikeutena on valita itselleen puolustusasianajajaksi kuka tahansa upseeri ja Millingtonin valinta on aliupseeri kaveri Drake. Vasten tahtoaan mutta velvollisuuksia noudattaen Drake lähtee ajamaan varmaakin varmempaa lopputulosta vastaan. Draken perinantamattomuuden ja kunnianhimon myötä jutussa alkaakin tulla asioita esille, joka puhuisi Millingtonin syyttömyyden puolesta. Kuka valehtelee ja miksi, onko taustalla jotain paljon suurempia asioita, kuin yksittäinen päällekarkaus ja onko lopulta koko ratsuväkirykmentin maine ja kunnia pelkkää illuusiota.

Erinomaisella näyttelijä valinnoilla ladattu mysteeri/oikeussali elokuva. Jäykästä upseerikurista vastaa sellaisia nimiä, kuin Lordi Richard Attenborough, Trevor Howard, Stacy Keach, Christopher Plummer, Michael York, James Faulkner ja neitokaisena hädässä Susannah York. Monesti näissä näytelmään perustuvissa elokuvissa se paistaa negatiivisesti läpi mutta mielestäni Kunnia ja perinteet ei sorru tämänkaltaiseen syntiin. Varsin näpäkkää sotilaallisen epävirallista oikeussalidraamaa, jossa kunnia ja perinteet ovat aina kaiken edellä, eikä yksilön kohtalolla ole niin väliä. Varsinkaan, jos se sotii perinteitä vastaan.

Lurie: Nothing But the Truth ***1/2

Nosteessa oleva Capitol Sun-Times naisreportteri tekee jymypaukun kirjoittamalla jenkkien aiheettomasti tehdystä sotilaallisesta iskusta Venezuelassa ja samalla paljastaa kenttä CIA agentin salaiset raportit tapahtuneesta. Välittömästi koko D.C on sekaisin ja reportterin normaalielämä muuttuu FBI:n kontrolloimaksi. Liittovaltio palkkaa erikoisasiamiehen selvittämään kuka oli jutun vuotanut syväkurkku. Koska jutussa paljastettiin CIA agentin henkilöllisyys asiasta tuli kansallista turvallisuutta uhkaava keissi ja oikeuden päätöksellä toimittajalta ja kustantajalta otettiin lähdesuojaoikeus pois. Journalistien ja lähdesuojaa kunnioittaen nainen pitää pintansa kovasta hiillostuksesta huolimatta ja häkki heilahtaa oikeuden halventamisesta. Viikot vaihtuvat kuukausiksi mutta juttu polkee paikallaan. Lopulta kaikki alkaa murentua mutta tapahtuuko kaikki liian myöhään ja millään ei enää ole merkitystä.



Hieno tarina, loistavat Kate Beckinsale & Matt Dillon, hieno lopetus ja poliittisen jännärin hyvä seppo Lurie (ei tosin aivan Kandidaatin veroinen elokuva) tekevät tästä varman valinnan, jos genren elokuvat ylipäänsä sytyttävät.

Bridges: Perfect ***

Välillä vähän kevyempää viihdettä lehtimies maailmasta. Elokuva kertoo tosipohjaisesta Rolling Stone lehden artikkelista kesäkuulta 1983 Aaron Lathamin sanoin tai ainakin artikkelin idea oli hänen mutta lopullista sisältöä saatettiin peukaloida vastaavan päätoimittajan toimesta. Eletään niinkin lähi menneisyyttä ja silti kuntosalit, hikijumpat ja itsensä fitneksessä pitäminen oli vielä gay tai muuten vaan weirdo-juttu. Tosin niinhän oli diskoteekki juttukin aluksi mutta mitenkäs on tänä päivänä. Jos ja kun elokuva piti tehdä melko tuoreeltaan niin Travolta & Jamie Lee olivat nappivalinnat. Elokuva ei tarjoile mitään hirveitä elämyksiä mutta toimii asianmukaisena viihteenä siinä missä koko jutun aihekin.