Stones/Scorsese: Shine A Light

Kävin katsomassa tämän Scorsesen Stones-konserttielokuvan toissa viikolla ja kolahti kyllä yllättävänkin kivasti. Olimme kaverini kanssa kolmekymppisinä ensi-iltayleisön junnuosastoa (lukuunottamatta äitinsä raahaamina teatteriin joutuneita teinejä, jotka olivat ilahduttavan nolostuneita biisien väliin taputtavien nousuhumalaisten vanhempiensa johdosta) ja teatteri oli tunnelmallisen täynnä. Leffa alkoi arviolta noin vartin kestävällä kevyen komediallisella katsauksella konsertin (tai itseasiassa kahden) filmauksen suunnitteluun, Scorsesen esittäessä ilmeisen itseironisesti neuroottisesti kärisevää ohjaajaa Stonesien viivytellessä settilistan ilmoittamista viime tinkaan asti. Sitten keikka polkaistaan käyntiin.

Beacon Theater on vanha, kaunis ja intiimi konserttitila kokoisekseen (tsekkasin siellä syksyllä Porcupine Treen keikan) ja se nouseekin hienoon sivurooliin Stonesien taustalla. Olen nähnyt Rollarit Olympiastadionilla pariin otteeseen, minkä jälkeen (vaikkakin varsinkin ensimmäisestä Bridges To Babylon ‑konsertista nautinkin) oli fiilis, että ei setiä tarvitse enää ainakaan stadionilla nähdä. Stonesien klubikeikat ovat olleet varsin hurjanhintaista ja harvinaista herkkua, joten niille ei taida olla lähitulevaisuudessakaan kummemmin asiaa. Shine A Light vie varmaankin niin lähelle tätä kokemusta, kuin konserttielokuva vaan voi. Stonesit ovat kieltämättä hiukan yliarvostettu bändi enimmäkseen mammuttimaisen superstadionmaineensa johdosta, mikä ei tee oikeutta bändin väkeville blues rock ‑juurille. Scorsese kuvaa konsertin intiimin välittömästi liikkuvilla HD-kameroilla ja konsertin tunnelma ja bändin ikäisekseen uskomaton energia välittyy lämpimästi. Rollarit pesee lavakarismallaan kevyesti vieläkin 95% nuoremmista bändeistä. Kun näin on äijien ollessa reilusti kuuskymppisiä, voi vain kuvitella mitä menoa kaverit tarjosivat maineeseen noustessaan (tosin esiintymisten laatutaso taisi olla hiukan vaihtelevampaa). Toki mukana on vuosien varrella kertynyttä laskelmoivaa esiintymiskokemusta, vaikka elokuvan alku yrittikin välittää kuvaa viimeiseen asti arvaamattomista rokkareista. Jaggerin raivokas lavaesiintyminen jaksaa vieläkin ihmetyttää, vaikkakin Scorsesen kuvatessa armottomissa lähikuvissa miestä hitaammissa balladeissa, vaikuttaa sankari kärsivän myös vähintään yhtä raivokkaasta ummetuksesta ("I-Sit-And-WATCH-As-jne"). Ja näyttää myös ikäiseltään, vaikka liikkuukin neljäkymmentä vuotta nuoremman näköisesti. Ilahduttavasti mukaan on myös jätetty Wattsin uupunut puuskahdus eräänkin kappaleen päätökseksi ja Richards velmuilee seesteisesti virnuillen ja haahuillen läpi konsertin. Väliin on leikattu hauskoja haastattelupätkiä enimmäkseen 60-luvun lopusta, missä nuoret rokkarit ihmettelevät suosionsa syytä ja sitä, kestääkö ura mahdollisesti vielä ehkä yhden talven.



Leffa nousi helposti suosikikseni konserttielokuvien joukossa, tarjoten intiimiydessään Jim Jarmuschin Neil Young: Heart of Goldia muistuttavan vastineen tällä kertaa huomattavasti rokahtavammasta keikasta. Huippuohjaajien konserttimuotokuvat legendaarisen tasoisista esiintyjistä on kyllä nautittavaa katsottavaa – olisi joskus mielenkiintoista nähdä vastaavantasoisen ohjaajan kuvaavan jonkin uudemman bändin tarjontaa.



Näin siis maltilliselta Stones-fanilta. Olisi mielenkiintoista kuulla kommentit joltain tosifanilta tai sitten Stones-ummikolta tai näitä suorastaan inhoavalta katsojalta (jos nyt haluaa itseään kiusata). Tai miksei myös kommentteja omista konserttielokuvasuosikeistanne? Itse pidän seuraavista:

– Scorsese/The Band: The Last Waltz (lähinnä riipaiseva kuva elämäänsä väsyneistä muusikoista hippiunelman hiivuttua)

– Shakey/Neil Young: Rust Never Sleeps

– Jarmusch/Neil Young: Year of the Horse



muita mielenkiintoisia: Led Zeppelin: The Song Remains the Same, Stones: Gimme Shelter, Woodstock.



Missä muuten menee konserttielokuvan tai konserttivideon raja – onko sitä? Pitääkö mukana olla backstage-kuvastoa, haastatteluja tai muuta dokumentaarista meininkiä, vai ovatko kaikki DVD:ltä löytyvät lukuisat konserttivideot niitä konserttielokuvia?



Jos esim. jollain matkalla on mahdollisuus tsekata tuo Shine A Light IMAX-teatterissa, niin suosittelen lämpimästi. Tulee se varmasti hankittua DVD:llä/Blu-Raylla aikanaan, mutta ehkä omalla sohvalla ei pääse ihan samoihin fiiliksiin. Se tarjoaa myös hauskan vastakappaleen niinikään IMAX:eissa esitetylle U2:3D ‑elokuvalle. Tämä, sinänsä vaikuttavissa mittasuhteissa järjettömän kokoisella jalkapallostadionilla (Buenos Airesissa?) kuvattu konserttikokemus jäi kolmedee-efekteistään ja tyylikkäästi kieppuvista kamera-ajoistaan huolimatta kakkoseksi mukaansatempaavudessaan.

Darth Malt ( 15.4.2008 02:53)

Jim Jarmuschin Neil Young: Heart of Goldia

Jonathan Demmen.

Spiritual Boxer ( 15.4.2008 03:02)

Darth Malt ( 15.4.2008 02:53)

Jim Jarmuschin Neil Young: Heart of Goldia

Jonathan Demmen.

Äh, Demmen tietty. No Heart of Goldia tarkoitin kuitenkin, vaikka ohjaajan lainasin Year of the Horselta.

Darth Malt ( 15.4.2008 02:53)

muita mielenkiintoisia: Led Zeppelin: The Song Remains the Same

Musiikkiosuudet ovat varsin mainioita, varsinkin jos pitää Led Zeppelinistä. Itse elokuva sisältää hieman koomista psykeedeelisä hörhöilyä, mutta se ei häiritse Led Zeppelin diggaria, sillä musiikki on tärkeämpää kuin elokuva. Elokuvasta voi päätellä, että Plantilla ja Pagella oli ego kasvanut melkoisiin mittoihin ja homma oli lähteä lapasesta.

Mahtaako kaverit muuten tehdä comebackin. Jos tulevat Hartwall-areenalle, niin lupaan olla paikalla. Siis jos saan lipun tai siis jos edes tulisivat tänne

pate ( 15.4.2008 12:36)

Darth Malt ( 15.4.2008 02:53)

muita mielenkiintoisia: Led Zeppelin: The Song Remains the Same

Elokuvasta voi päätellä, että Plantilla ja Pagella oli ego kasvanut melkoisiin mittoihin ja homma oli lähteä lapasesta.

Mahtaako kaverit muuten tehdä comebackin. Jos tulevat Hartwall-areenalle, niin lupaan olla paikalla. Siis jos saan lipun tai siis jos edes tulisivat tänne

Jep, myöskin mahtavalta 2003 julkaistulta livetupla-DVD:ltä voi seurata, kuinka alkuaikojen nälkäisen tiukka bändi kypsyy vuosien varrella huvittavine lavamaneereineen ja rock-asusteineen pöhöttyneen omaiseksi stadion-mammutiksi.



Kyllä reunion-kiertueesta on kuiskailtu sen verran että "aikaisintaan syyskuussa" taitaa pläjähtää. Jo pelkästään Robert Plantin taannoinen Tampereen keikka oli sen verran sykähdyttävää kamaa, että kyllä lippu on melkein pakko saada, vaikka pari sata taalaa niillä tulee varmaan hintaa olemaan. Voipi olla, että menekkiä on sen verran, että tämäkin kiertue saattaa harmi kyllä jättää Hartwall Areenan väliin. Neil Youngiakin on joutunut vuoden 2001 jälkeen käydä ulkomailla katsomassa.

Darth Malt ( 15.4.2008 02:53)

Stonesit ovat kieltämättä hiukan yliarvostettu bändi enimmäkseen mammuttimaisen superstadionmaineensa johdosta, mikä ei tee oikeutta bändin väkeville blues rock ‑juurille.

Pikemminkin minun mielestäni Stonesit ovat hivenen aliarvostettuja tänä päivänä sikäli kun arvostusta ei mitata konserttien kävijämäärillä tai rahantulolla. Rollarien osalta tuntuu olevan yleinen konsensus siitä että musiikki on ihan luutunutta paskaa, mutta keikat vetää tuulipukukansaa paikalle kun siellä on kaikki muutkin ja toisaalta massatapahtumana varma nakki juottaa viinaa yhteistyökumppaneille fiman piikkiin. Voin toki olla väärässä, mutta harvoin kuulee jonkun "itseään kunnioittavan musiikinystävän" kehaisevan Stonesien musiikillista antia.



Itselläni on vähän samanlainen historia kuin sinullakin, eli olen pari kertaa käynyt katsomassa stadikalla, mutta en enää viitsi vaivautua paikalle tapahtuman tason hirvittävyyden vuoksi. Sen sijaan musiikillisesti odotan Scorsesen dokkaria kovasti, sillä tiedän (luulen?) Stonesien olevan musiikillisesti suhtkoht kovassa vedossa. Ovathan ne nyt 15 vuotta ajaneet sisälle ensimmäistä oikeaa basistia bändiin

Rajanveto on hankalaa, tässäpä omia suosikkejani:

AC/DC Live at Donington (1992)

AC/DC: Let There Be Rock (1980)

Lou Reed's Berlin

Neil Young: Heart of Gold (2006)

Neil Young: Year of the Horse (1997)

Standing in the shadows of Motown (2002)

Woodstock: osa todella hyvää, kuten Santana, Ten Years After, Who, Jimi Hendrix.



Kelvollisia:

Led Zeppelin: The Song Remains the Same (1976)

Wentus Blues Band: Family Meeting



Heikko:

Festival Express



Muistikuvat hataria:

U2: Rattle and Hum (1988)

Talking Heads: Stop Making Sense (1984)



Pahimmat puutteet lienevät:

Sigur Rós: Heima (2007)

Lynyrd Skynyrd: Freebird... The Movie (1996)

The Band: The Last Waltz (1978)

Neil Young: Rust Never Sleeps

– Heimaa lukuunottamatta näistä on musiikkia CD:nä.



Kaikkein paras on toistaiseksi kiertue-mokumentti This Is Spinal Tap.

hamitu ( 16.4.2008 04:04)

Darth Malt ( 15.4.2008 02:53)

Stonesit ovat kieltämättä hiukan yliarvostettu bändi enimmäkseen mammuttimaisen superstadionmaineensa johdosta, mikä ei tee oikeutta bändin väkeville blues rock ‑juurille.

Pikemminkin minun mielestäni Stonesit ovat hivenen aliarvostettuja tänä päivänä sikäli kun arvostusta ei mitata konserttien kävijämäärillä tai rahantulolla. Rollarien osalta tuntuu olevan yleinen konsensus siitä että musiikki on ihan luutunutta paskaa, mutta keikat vetää tuulipukukansaa paikalle kun siellä on kaikki muutkin ja toisaalta massatapahtumana varma nakki juottaa viinaa yhteistyökumppaneille fiman piikkiin. Voin toki olla väärässä, mutta harvoin kuulee jonkun "itseään kunnioittavan musiikinystävän" kehaisevan Stonesien musiikillista antia.

Joo, olikin tarkoitus enemmänkin luonnehtia Stonesien arvostuksen/arvostelun kohdistuvan vääriin tekijöihin, eli bändin ikään ja mammuttimaiseen lavashowbusinekseen. Toki kaikkien vähänkään tiedostavien musiikkidiggailijoiden pitää kerätä katu-uskottavuutta mollaamalla pappojen rahastusta. Ja on toki totta, että viimeiset varsinaiset mestariteokset tämäkin bändi on tehnyt 70-luvun loppupuolella, vaikka onkin tuottanut ihan päteviä rocklevyjä senkin jälkeen. Ja materiaalia löytyy arkistoista sen verran, että livekeikoille saadaan mielenkiintoisiakin tulkintoja niiden perushittiklassikoiden sekaan.

kekkuli ( 16.4.2008 16:41)

Rajanveto on hankalaa, tässäpä omia suosikkejani:



AC/DC Live at Donington (1992)

AC/DC: Let There Be Rock (1980)

Lou Reed's Berlin

Neil Young: Heart of Gold (2006)

Neil Young: Year of the Horse (1997)

Standing in the shadows of Motown (2002)

Woodstock: osa todella hyvää, kuten Santana, Ten Years After, Who, Jimi Hendrix.



Kelvollisia:

Led Zeppelin: The Song Remains the Same (1976)

Wentus Blues Band: Family Meeting



Heikko:

Festival Express



Muistikuvat hataria:

U2: Rattle and Hum (1988)

Talking Heads: Stop Making Sense (1984)



Pahimmat puutteet lienevät:

Sigur Rós: Heima (2007)

Lynyrd Skynyrd: Freebird... The Movie (1996)

The Band: The Last Waltz (1978)

Neil Young: Rust Never Sleeps

– Heimaa lukuunottamatta näistä on musiikkia CD:nä.



Kaikkein paras on toistaiseksi kiertue-mokumentti This Is Spinal Tap.

Festival Express: Harmi, tuon olen halunnut nähdä.

Talking Heads: Stop Making Sense: Heart of Goldin jälkeen on tehnyt mieli tsekata tämä, vaikka en ole koskaan ollutkaan kova Talking Heads ‑fani.

Neil Young: Rust Never Sleeps: Yksi kaikkien aikojen suosikeistani, vaikka DVD:n ääni ja varsinkaan kuva eivät oikein ole parhaat mahdolliset.

Rattle and Hum: Tuo oli minunkin hatarien muistikuvien perusteella ihan kelvollinen ja minun on pitänyt tsekata se uudelleen näiden vuosien jälkeen.

This Is Spinal Tap: Kyllä! Ehkäpä listalle pitäisi lisätä myös Fear of a Black Hat!

Niin, kai tämäkin käy jonkinsortin musiikkidokkarista

:

Heavy Metal Parking Lot

Konserttielokuvista on keskusteltu myös täällä:

http://www.elitisti.net/forum/index.php?showtopic=675

hamitu ( 16.4.2008 11:04)

Sen sijaan musiikillisesti odotan Scorsesen dokkaria kovasti, sillä tiedän (luulen?) Stonesien olevan musiikillisesti suhtkoht kovassa vedossa.

Tuli katsottua tämä tänään dvd:ltä ja ensimmäisenä tunteena on lievä pettymys. Kuvaus ja leikkaus ja konserttisali on kyllä viimeisen päälle komeaa katsottavaa, mutta musiikillinen anti jää mielenkiintoisesta settilistasta huolimatta kovin vaatimattomaksi. Bluesimmat palat toimivat hienosti huipennuksenaan Buddy Guyn kanssa esitetty Champagne & Reefer, mutta koko konsertin ajan odottelin, että milloin se Rollarien kone lähtee lentoon. Ei lähtenyt. Osansa tässä saattaa olla minun mielestäni idioottimaisella musiikin (5.1-)miksauksella, joka korosti koko ajan tarpeettoman paljon kulloistakin kuvauksen kohdetta. Heti katsottuani piti perään fiilistellä Bridges to Babylonin aikaisella keikkataltioinnilla, joka minun korviini pesee tämän musiikillisesti mennen tullen. Lisäksi väli-insertit ja alun Scorsese-pätkät olivat "heh-heh-hauskuudessaan" pääosin melkoisen rasittavia ja Clinton-osuus jo melkoista kakkaa.