Shameless

Brittisarja jota olen katsonut nyt kolmen kauden verran dvd:ltä. Ilmeisesti tätä on lähetetty Suomessakin digikanavalla. Tykkään aivan helvetisti ja sisältää äärimmäisen överiä huumoria, tragediaa ja elämänmyönteistä asennetta. Tässä seurataan siis Gallagher-nimisen perheen naapurustossa tapahtuvia edesottamuksia, keskeisiin asemiin nousevat mm. lähiöbaari, touretten syndrooma-pyromania samassa henkilössä, mällinheitto, päihteet, bi/homoseksuaalisuus, hysteria, työttömyys ja yleinen myyttien ja tabujen murtaminen melkoisen upealla näkökulmalla ja optimismilla. Tässä on toisinaan myös mahdollista nauraa silloin kun ruudussa itketään ja tuntea suunnatonta surua silloin kun ruudussa sikaillaan, pelleillään tai nauretaan. En ole tainnut monessakaan elokuvassa nähdä tällaista settiä, missä siis oikeasti koskettava tai pysäyttävä tragedia ja usein jopa rajamailla käyvä mieletön huumori ovat läsnä toisiaan vuorotellen ja jopa samanaikaisesti, useaan kertaan yhdenkin episodin sisällä. Tavallaan siinä käsitellään myös perinteisiä (potentiaalisesti tylsiä) parisuhdekuvioita, mutta se tehdään niin odottamattomien ja hahmoja syventävien vaiheiden ja kiemuroiden kautta, että sarjan tavikset ja heidän elämänsä ovat kaikkea muuta kuin tylsiä.

Joo ihan hauska sarja. Välillä keikkuu ärsyttävyyden rajamailla, mutta pidemmän päälle aika mainio sarja. Tosin jos joku väittäisi, että tässä nauretaan brittien white trashille, niin en ehkä osaisi puolustaa sarjaa, vaikka on siinä humaanitkin puolensa.

(The Lukewarm.) ( 22.3.2008 11:55)

Tosin jos joku väittäisi, että tässä nauretaan brittien white trashille, niin en ehkä osaisi puolustaa sarjaa

Se on kieltämättä tärkeä osa sarjaa, kuinka "parempiosaiset" tai auktoriteettihahmot suhtautuvat Gallaghereihin ja heidän läheisiinsä, usein nimenomaan pitäen heitä arvaamattomana roskasakkina joka voi kasvattaa vain samanlaista jälkikasvua. Musta ei kuitenkaan koskaan tunnu siltä, että siinä naurettaisiin (ilkeämielisesti) tällaiselle white trashille, sillä onhan Gallagherien touhujen sekä Frank-isän tolkuttoman dokailun/päihtyneisyyden kuvaamisessa aina eräänlainen jopa kunnioittava sympatia ja myötätunto mukana: he ovat todellakin löytäneet oman tapansa elää eivätkä aio tapojaan muuttaa "hyvien tapojen" tai sosiaalisen painostuksen vuoksi. Frank ei ole kai koskaan ollut töissä, kakkoskauden episodi painostuksen alaisena suoritetusta työnhausta on klassikko! Ja edelliseen liittyy välittömästi se, että muut Gallagherit joutuvat huolehtimaan porukan elättämisestä ilman että he kuitenkaan haluaisivat luopua hulttio-isästään. Frank näennäisessä vastuuttomuudessaan kykenee myös hyvinkin omapäiseen toimintaan, ei pelkkään white trash ‑irvikuvana löhöämiseen, ja tätä sarja korostaa. Mun pitäisi saada neloskauden dvd:t lähipäivinä, kuuleman mukaan meno jatkuu edelleen yhtä hyväntuulisena.