Juonikuvioiden tarkastelukriteerit

Shyamalanin elokuvien käsikirjoitusten (ja niitten mahdollisten aukkojen) armottoman kriittisestä analysoinnista tuli mieleen, että mikä tekijä saa katsojan yhtäkkiä asettumaan über-kriittiseen moodiin? Nimenomaan käsikirjoituksethan tuntuvat olevan Shyamalanin elokuvien kompastuskivinä.

Missä kulkee raja? Wtf?-meiningin piristävyys muuttuukin kiusaantuneisuudeksi...jossain vaiheessa. Kieli poskessa tehtyjen elokuvien juonikuviolliset mokat annetaan helposti anteeksi, toimintaelokuvissa myöskin, kunhan mättöä riittää. Science Fictionin kohdalla taas usein tuntuu, että ollaan todella skarppina (Sunshine ym.) ja ollaan pettyneitä kun teos ei tuonutkaan mitään uutta kyseiseen genreen. Kuinka moni action tai draamaelokuva uudistaa genreään tänä päivänä. Johtuuko tämä etenkin SF:n tapauksessa katsojan ylioptimistisista odotuksista oman suosikkigenren edustajan ollessa tarkastelun alla?



Mietteitä?

Mun mielestä on sairasta, että tää sälli saa natsat ennen pääsiäistä.

Asswipe ( 23.2.2008 16:28)

Mun mielestä on sairasta, että tää sälli saa natsat ennen pääsiäistä.

Natsat tai ei, mutta täytyy ihailla Asswipen tulisieluisuutta. Saisipa itsensäkin vielä ruoskittua moiseen...mutta teinivuosien jälkeen maailma tuntuu olevan vaan täynnä harmaan eri sävyjä.

Norrin Radd ( 23.2.2008 15:58)

Shyamalanin elokuvien käsikirjoitusten (ja niitten mahdollisten aukkojen) armottoman kriittisestä analysoinnista tuli mieleen, että mikä tekijä saa katsojan yhtäkkiä asettumaan über-kriittiseen moodiin? Nimenomaan käsikirjoituksethan tuntuvat olevan Shyamalanin elokuvien kompastuskivinä.

Ei käsikirjoituksella ole niin väliä, kun (ensin casting ja siihen perään) henkilöohjaus on luvalla sanoen aivan kauheaa kuraa. Mies ei ole muuten ohjannut ainuttakaan yli kahden tähden elokuvaa. Vaikka tarina kulkisi sinällään hyvin alkaa päätä jomottaa, kun jokainen sana kähistään jotta jokaikinen katsoja ymmärtää että nyt puhutaan tärkeää asiaa, jolla on paljon merkitystä. En ymmärrä miten Shyamalan saa kyseisen näyttelijöiden rutiininomaisen tehokeinon vedettyä joka elokuvassa täysin päin persettä. Itse asiassa Shyamalanilaisessa draaman rakenteessa on samaa vieraannuttavan alleviivaavaa vaikutusta kuin Koivusalon elokuvissa. Katsojille kerrotaan jostain vakavasta asiasta kertomalla heille että nyt kerrotaan vakavaa asiaa, vähän niin kuin Rautsin arvostelu Kaksipäisen kotkan varjosta tiivistää: "1900-luvulle sijoittuva Kaksipäisen kotkan varjossa alkaa kohtauksella, jossa Mikko Leppilampi seisoo yöllä kirkon ikkunan alla. Ikkunassa näkyy kaksipäinen kotka, jonka, kyllä vain, varjossa Mikko seisoo." Piiri pieni pyörii ja ohjaaja vääntää rautalangasta miten neroja hänen kuvalliset oivalluksensa – noh Shyamalanin tapauksessa dialogista kumpuavat juonenkäänteensä – ovat.

JMustonen ( 23.2.2008 17:35)

Norrin Radd ( 23.2.2008 15:58)

Shyamalanin elokuvien käsikirjoitusten (ja niitten mahdollisten aukkojen) armottoman kriittisestä analysoinnista tuli mieleen, että mikä tekijä saa katsojan yhtäkkiä asettumaan über-kriittiseen moodiin? Nimenomaan käsikirjoituksethan tuntuvat olevan Shyamalanin elokuvien kompastuskivinä.

Ei käsikirjoituksella ole niin väliä, kun (ensin casting ja siihen perään) henkilöohjaus on luvalla sanoen aivan kauheaa kuraa. Mies ei ole muuten ohjannut ainuttakaan yli kahden tähden elokuvaa. Vaikka tarina kulkisi sinällään hyvin alkaa päätä jomottaa, kun jokainen sana kähistään jotta jokaikinen katsoja ymmärtää että nyt puhutaan tärkeää asiaa, jolla on paljon merkitystä. En ymmärrä miten Shyamalan saa kyseisen näyttelijöiden rutiininomaisen tehokeinon vedettyä joka elokuvassa täysin päin persettä. Itse asiassa Shyamalanilaisessa draaman rakenteessa on samaa vieraannuttavan alleviivaavaa vaikutusta kuin Koivusalon elokuvissa. Katsojille kerrotaan jostain vakavasta asiasta kertomalla heille että nyt kerrotaan vakavaa asiaa, vähän niin kuin Rautsin arvostelu Kaksipäisen kotkan varjosta tiivistää: "1900-luvulle sijoittuva Kaksipäisen kotkan varjossa alkaa kohtauksella, jossa Mikko Leppilampi seisoo yöllä kirkon ikkunan alla. Ikkunassa näkyy kaksipäinen kotka, jonka, kyllä vain, varjossa Mikko seisoo." Piiri pieni pyörii ja ohjaaja vääntää rautalangasta miten neroja hänen kuvalliset oivalluksensa – noh Shyamalanin tapauksessa dialogista kumpuavat juonenkäänteensä – ovat.

Jos tollaset asiat alkaa oikein toden teolla vaivaamaan, niin kannattaa harkita josko lopettaisi elokuvien katselun kokonaan.

Tapaus Shyamalanhan muuten käsiteltiin foorumilla kattavasti reilut kaksi vuotta takaperin. Keskustelu oli tiivis ja jotakuinkin päättyi seuraavaan logiin:

21:16 pahus toi signs alkaa eikä meinais jaksaa katsoa mutta uteliaisuus pakottaa



...



22:05 tapahtuuko tossa leffassa joskus jotain

22:05 gibson vaan juoksee pellossa ja näyttää huolestuneelta

22:06 nyt se näki jalan ja säikähti hui'

22:07 tino signs, ei.

22:07 JALKA

23:00 ääh tuliko se jalka taas, missasin



...



23:22 odota, se voi vielä parantua

23:23 jos tulis vaikka tissit

23:23 ...

23:23 tuskin tämä tästä huonommaksi menee

23:23 minä rakastan mel gibsonia!

23:23 se on ehkä paras ikinä!



...



23:23 EI HELVETTI

23:24 loppuko tämä

23:24 TÄTEN JULISTAN TÄMÄN ELOKUVAN AIVAN PASKAKSI

23:24 RAHAT TAKAS

23:24 ööö

23:24 AAARAARRARRAAARGGHGHHHHGH NHNNHNHGGHHH



...



23:32 jotain lääkkeitä kyllä tarttee jos tällaisia aikoo enemmänkin katsoa



...



23:51 et kuule toivu koskaan



Case closed.



http://www.elitisti.net/forum/index.php?showtopic=3739

Norrin Radd ( 23.2.2008 15:58)

mikä tekijä saa katsojan yhtäkkiä asettumaan über-kriittiseen moodiin?... Missä kulkee raja? Wtf?-meiningin piristävyys muuttuukin kiusaantuneisuudeksi...jossain vaiheessa. Kieli poskessa tehtyjen elokuvien juonikuviolliset mokat annetaan helposti anteeksi, toimintaelokuvissa myöskin, kunhan mättöä riittää. Science Fictionin kohdalla taas usein tuntuu, että ollaan todella skarppina (Sunshine ym.) ja ollaan pettyneitä kun teos ei tuonutkaan mitään uutta kyseiseen genreen. Kuinka moni action tai draamaelokuva uudistaa genreään tänä päivänä. Johtuuko tämä etenkin SF:n tapauksessa katsojan ylioptimistisista odotuksista oman suosikkigenren edustajan ollessa tarkastelun alla?

Jos unohdetaan hetkeksi Shyamalan niin on aika vaikeaa sanoa miksi jotkut elokuvat toimivat sisäisessä logiikassaan paremmin kuin toiset etenkin, kun jokainen katsoja kokee ne eri tavalla. Perusasioita, mutta yleisestihän käytetään termiä willing suspension of disbelief. Katsoja muuttunee vähintäänkin kriittiseksi, kun tätä ko. mielentilaa ei saavuteta. Kun joku elokuva tehdään kieli poskessa, myös katsoja haluaa suhtautua siihen siten. Sama pätee jokaiseen genreen, myös SF:sioniin. En näe mitään eroa siinä miten ihmiset arvottavat dramaa, toimintaa tai SF:sionia. Oletus lienee, että jos omaa "ylioptimistisia" odotuksia jonkun elokuvan suhteen on genren harras kuluttaja ja on jo nähnyt kohtalaisen määrän samaisen genren elokuvia. En itse jaksa uskoa, että katsojien päällimmäinen kriteeri on uudistaako joku elokuva genreään (vrt. Rambo) vaan ennemminkin miten hyvin se pelaa genren ehdoilla. Moni elokuvahan tuntuu kaatuvan nimen omaan ylenpalttiseen haluun luoda jotakin uutta, mistä seuraa väkinäisiä juonenkäänteitä ynnä muita heikkouksia. Sen sijaan ihan perusasioilla toimiva elokuva (vrt. The Descent <-- Alien, The Thing) kerää genren harrastajilta kiitosta. Sci-fissä ongelma on ehkä, että nykyään tehdään lähinnä pelkästään sci-fitoimintaa.

Minkä tahansa tarinan pitää toimia sen itsensä asettamien sääntöjen mukaan. SF on tietysti tapetilla enemmän, koska siellä jos jossain oiotaan mutkia, kirjoitetaan laiskasti ja vähät välitetään itseasetetuista säännöistä.

Siis jos tarinan tapahtumat poikkeavat maailmansa säännöistä.



Star Warsissa laservalo voi pysähtyä ilman mitään estettä, voidaan myös matkata valonnopeudella massasta välittämättä. Ei siinä mitään, mutta jos jossain kohtaa Star Warsia todettaisiin mahdottumuudeksi rakentaa vempele, joka pysäyttää valon ilmaan kuin seinään ja perusteluna vielä fysiikanlait, niin silloin on rikottu aika helvetisti maailman sääntöjä.

Matrix rikkoo sääntöjään naurettavan paljon.



Hyvä esimerkki siitä, milloin tapahtumat eivät ole synkassa maailmansa kanssa olisi joku Schindlerin listan loppukohtaus, jossa Oscar nykäsee puntistaan Tetsuo-kyrvän ja jyystää sillä Fiennesin tuplajuustopurilaiseksi vain heittääkseen itsensä ajassa taaksepäin tappamaan Aatun juutalaisesta valmistetulla saippuapalalla.



Jonkun Shyalamanifägärin voi helposti ottaa mukaan, kaveri sen lisäksi että on läpipaska kirjoittaja on myös pirun laiska.



I Am Legend rikkoi raivostuttavalla tavalla sääntöjään. Mömmö teki ihmisistä raivohulluja, mutta he olivat vielä ihan ihmisiä. Parannettavissa olevia ihmisiä. Nyt kuitenkin tapahtumat näyttävät meille kuinka heidän luunsa on kestävempää kuin teräs ja juoksunopeutensa jotain yli 100km/h.

Itse en koe välttämättä fysiikan lakien seuraamista niin ehdottomana. Mun puolesta sä voit leijua läpi avaruuden, aluksesta toiseen, jos sä vaan pidätät hengitystä ja meet nopeesti ettei tuu vilu. Sä voit ruiskia JaTiMaticilla koko elokuvan ajan lipasta vaihtamatta. Ja jos sä oot ritariässä, sä voit ajaa KITTillä laavan läpi. Kaikki Riippuu siitä millä mielellä elokuvaa katsoo ja minkä henkisestä tuotoksesta on kyse. Silloin ärsyttää jos Kyseessä on elokuva, jota on oikeasti yritetty tehdä realistiseksi.

Sama pätee juonikuvioihin. Jos elokuvan ainoa oleellinen asia on juoni, kuten vaikka noissa shamalaaman elokuvissa, niin silloin on välttämätöntä että juoni on johdonmukainen. Jos taas katselet jotain jo lähtöjäänkin epäloogista leffaa, kuten vaikka edellämainittua meikä on legendaa, ei nyt ihan kaikkien palasien tartte loksahtaa paikalleen.



Kaikki riippuu kokonaisuudesta.

Asswipe ( 25.2.2008 13:52)

Hyvä esimerkki siitä, milloin tapahtumat eivät ole synkassa maailmansa kanssa olisi joku Schindlerin listan loppukohtaus, jossa Oscar nykäsee puntistaan Tetsuo-kyrvän ja jyystää sillä Fiennesin tuplajuustopurilaiseksi vain heittääkseen itsensä ajassa taaksepäin tappamaan Aatun juutalaisesta valmistetulla saippuapalalla.

Tuollainen Schindler's List meets. Takashi Miike lopetus olisi tehnyt leffasta vaan paremman, vaikka Spielberg saikin tässä parhaassa elokuvassaan pidettyä pahimmat happy ending mölyt mahassaan.

sud ( 24.2.2008 13:27)

Norrin Radd ( 23.2.2008 15:58)

Shyamalanin elokuvien käsikirjoitusten (ja niitten mahdollisten aukkojen) armottoman kriittisestä analysoinnista tuli mieleen, että mikä tekijä saa katsojan yhtäkkiä asettumaan über-kriittiseen moodiin? Nimenomaan käsikirjoituksethan tuntuvat olevan Shyamalanin elokuvien kompastuskivinä.

Missä kulkee raja? Wtf?-meiningin piristävyys muuttuukin kiusaantuneisuudeksi...jossain vaiheessa. Kieli poskessa tehtyjen elokuvien juonikuviolliset mokat annetaan helposti anteeksi, toimintaelokuvissa myöskin, kunhan mättöä riittää. Science Fictionin kohdalla taas usein tuntuu, että ollaan todella skarppina (Sunshine ym.) ja ollaan pettyneitä kun teos ei tuonutkaan mitään uutta kyseiseen genreen. Kuinka moni action tai draamaelokuva uudistaa genreään tänä päivänä. Johtuuko tämä etenkin SF:n tapauksessa katsojan ylioptimistisista odotuksista oman suosikkigenren edustajan ollessa tarkastelun alla?



Mietteitä?

Jaa, musta ei Shyamalanin kässäreissä noin yleisesti ole mitään valittamista. Tarinat loppupeleissä miehen elokuvia eteenpäin vievät ja pitävät mielenkiinnon yllä.



Shyamalanin silmittömältä tuntuva inhoaminen onkin kyllä oikeasti ihan oma ilmiönsä ja sille löytynee oma sairausluokitus.

Ehkä se menee niin, että inhoaminen yleensäkin lähtee omasta itsestään. Ihminen inhoaa sitä, mistä ei itsessään pidä. Puheen ollessa Shyamalanin elokuvista inhoa kokeva katsoja ei ehkä kestä surun tunnetta (ja oikeita tunteita yleensäkään ) joten on helppo sanoa vain "vittu, miten paska leffa" sekä keksiä teennäisiä syitä miksi kaverin leffat eivät maita.

Shylamanominon leffoja voi kyllä varmasti opetella katsomaan kuka tahansa.

^ No siis, kyllä mua ainakin surettaa katsoessa Shamalaaman filmejä, koska kuulen elinaikaani symboloivan tiimalasin sihinän. Että taidat olla ihan oikeassa!

Beck ( 23.6.2008 15:51)

Ehkä se menee niin, että inhoaminen yleensäkin lähtee omasta itsestään. Ihminen inhoaa sitä, mistä ei itsessään pidä. Puheen ollessa Shyamalanin elokuvista inhoa kokeva katsoja ei ehkä kestä surun tunnetta (ja oikeita tunteita yleensäkään ) joten on helppo sanoa vain "vittu, miten paska leffa" sekä keksiä teennäisiä syitä miksi kaverin leffat eivät maita.

Shylamanominon leffoja voi kyllä varmasti opetella katsomaan kuka tahansa.

Ai, että Shyamalanin elokuvat ovat jotain peilejä katsojalle, jolla voi kurkistaa omaan sisimpäänsä? Ja itsensä kanssa harmoniassa elävät pitävät elokuvasta ja ne jotka näkevät vain paskaa näkevätkin oman sisimpänsä? Tämä on kyllä tärähtänein ja säälittävin (Shyamalaisin) peruste, jolla yritetään nostaa oma maku jalustalle kaikkien muiden ylle.

Mahtavaa – jos valitsee tällaiset kriteerit pitämyksilleen, en tiedä miksi pitäisi rajoittua yhteen elokuvantekijään, sillä ehkä kaikki muukin negatiivinen kriittisyys on vain katsojan omien huonojen puolien tai tunnevammaisuuden torjumista. Varmaan se joskus onkin. Mutta lähdetään vaihteeksi siitä, että vika on aina katsojan omassa silmässä tai tunnerakenteessa. Eli jos katsoja pitää jotain komediaa kehnona se johtuu katsojan huumorintajun puutteesta, jos katsoja kyllästyy nopeasti melodraamaan tai saippuaoopperaan hän on tunteeton, jos katsoja ei saa pornosta kicksejä hän on frigidi, jos Pupu Tupuna vituttaa niin katsoja yrittää kylmästi tukahduttaa sisäisen lapsensa (lienen toivoton tapaus sillä Pupu Tupuna vitutti mua etenkin lapsena). Avaruusseikkailun dissaaminen voisi olla joko mielikuvituksettomuutta tai sitten fysiikan- ja tekniikantajun olemattomuutta.

Kriittiset yrittävät varmaan keksiä väitteilleen muitakin perusteluja, mutta ne voi kuitata tunnevammaisen teeskentelynä. Lopuksi voi rakentavasti lisätä, että näitä voi "opetella katsomaan kuka tahansa". Eheytyminen on mahdollista jos alatte tykätä siitä mistä meitsikin, kannattaa totella tai ihmisyytenne jää vajaaksi...

Eihän teorioiden pätevyys ole vain siitä kiinni, pitääkö niissä joku asia paikkansa, yhtä hyvin niitä voi tarkastella puutteiden tai avoimeksi jäävien kysymysten kautta.

Beck ( 23.6.2008 15:51)

Ehkä se menee niin, että inhoaminen yleensäkin lähtee omasta itsestään. Ihminen inhoaa sitä, mistä ei itsessään pidä. Puheen ollessa Shyamalanin elokuvista inhoa kokeva katsoja ei ehkä kestä surun tunnetta (ja oikeita tunteita yleensäkään ) joten on helppo sanoa vain "vittu, miten paska leffa" sekä keksiä teennäisiä syitä miksi kaverin leffat eivät maita. Shyalamanominon leffoja voi kyllä varmasti opetella katsomaan kuka tahansa.

Eniten näissä pohdinnoissa kiinnostaa se, että puheena olevien elokuvien tunteisiin suhtaudutaan aitoina ja katsojien eläytymisen tai kiinnostuksen puutteeseen teennäisenä käytöksenä, vaikka elokuvaemootiot ovat sepitettä ja välinpitämättömyyskin voi olla ihan aito tunne.



En tiedä sanooko Beck oikeastaan, että kaikki pitävät itsensä näköisistä (=keskenään erilaisista) elokuvista vaiko enemmänkin niin, että sisimmässämme me kaikki pidämme samoista elokuvista (koska kaikilla on samoja tunteita), mutta eräät eivät pysty käsittelemään ja myöntämään asiaa, vaan tarvitsevat lisää oppia...