Italosota

Ei oo kysyntä ehkä yhtä kovaa, eikä puhetta riitä yhtä paljon, mutta kyl nääkin kohtuullisesti kauppaansa tekevät. Suurinta osaa nimikkeistäkin liikkuu aika vähän. Vähän kyllä semmonen genre, että ei itselläkään hyllystä katseluun kovin herkästi tartu.

Elokuvamaantieteellinen Catch-22 on kärjistettynä se, että sotaelokuvien ja ‑tarinoiden kuluttajakunta haluaa yleensä kokonaisvaltaista realismia,

asiassa pysymistä, jotain mitä Italian viihteellisiltä toiminta/jännitysmaakareilta yleensä viimeiseksi halutaan. Monista leffoista löytyykin ihan vakuuttavaa sisältöä, mutta mainitut mielikuvatason ristiriidat rajoittavat crossover-potentiaalin tai kultin kehittymistä. Italialaisten heikohko sotamaine ei auta asiaa, vaikka sillä ei sinänsä pitäisi olla väliä.



Paskiaisissa Tarantinon keskeinen oivallus on vääntää historian tosiseikkoja ja suurmiehiä uusiksi yliampuvalla antaa mennä ‑tavalla, joka on leimallista monille italogenreille, mutta nimenomaan ei sotajutuille (Parolinin Natsipedot on kreisiydessään yksinäinen poikkeus). Voi sanoa, että kyse on paitsi vaihtoehtohistoriasta myös vaihtoehtoelokuvahistoriasta. En ihmettele, että tämäkään suosittu sukulaisteos ei saa aikaan varsinaista italosota-revivalia, mitä nyt on helpottanut parin Castellarin ohjauksen näkemistä.