10.10.2007 21:05
Blogistanin daijuin nainen kokee hermoromahduksen:
Suoraan sanoen elokuvat olivat vastenmielistä, yököttävää katseltavaa – irritainmenttia. Yhtä vastenmielisiä kuin Kieswowskin "Älä tapa" tai Ridley Scottin "Thelma & Louise" – edellisessä ei ollut mitään positiivista ja jälkimmäinen oli järjetöntä splätteriä ilman tolkun häivää.
Elokuvan kantava juoni on siis naispuolinen palkkamurhaaja, joka tultuaan raskaaksi, pakenee miehensä luota, koska ei halua lapsensa kasvavan murhaajaksi. Palkkamurhaahan mies (Bill) lähtee kostamaan, hänen jenginsä ampuu kahdeksan ihmistä kuoliaaksi ja naisen itsensä koomaan. Neljän vuoden päästä nainen sitten herää ja lähtee kostoretkelle tarkoituksenaan olla syyttäjä, tuomari ja pyöveli yhtäaikaisesti. (Yeah, right. Uskottavuus 500.)
Tarantino mässäilee väkivallalla, ja se, että pääosaan on pantu nainen, kuvaa hyvin, mikä porukka on kohderyhmänä – keskenkasvuiset, finninaamaiset teinipojat – juuri ne samat, jotka ahmivat huonoa fantasy fictionia, jonka kannessa keikistelevät Boris Vallejon bimbot rengashaarniskabikineissään. Kyseessä siis ei ollut feministinen elokuva, vaan huonolla maulla tehty kliseitä täynnä oleva pornosplätteri, joka oli epäuskottavaa puppaa alusta loppuun.
Tuo kaikki teurastus, järjetön kiduttaminen ja tappaminen saattaa ehkä vedota miehiin, mutta naiskatsojaa yksinkertaisesti yököttää. Samoin Tarantinon ihmissuhdekuvaukset ovat samaa luokkaa kuin ne Renny Harlinin tekeleet, joilla hän tuhosi Geena Davisin uran. Naispuolisen psykopaattisen tappajan esittäminen hehkeänä ja hellänä perheenäitinä ei kertakaikkiaan toimi – se kuvaus on falski, epäuskottava ja lapsellinen. Feminismistä tai naisen arvostamisesta elokuvassa ei ole tietoakaan – naiset ovat joko robottimaisia tappokoneita, tunteettomia psykopaatteja tai sitten epäuskottavia pastisseja – mutteivät uskottavia.
...
Kliseet sopivat ehkä campiin, mutta Tarantinon käsissä niistä tuli vain lähinnä vastenmielisiä osoituksia ohjaajan kekseliäisyyden puutteesta ja kyvyttömyydestä luoda mitään uutta. Elokuva oli täynnä kliseitä alusta loppuun. Samuraimiekat, liehupartainen Fu Manchu ‑tyyppinen mestari, äitiys kesken kaiken, järjetön ammuskelu, kliseiset kamppailukohtaukset – elokuvaa Hellyyden ehdoilla ei voida kertakaikkiaan yhdistää Terminaattoriin ilman, että tuloksena olisi mitään muuta kuin huono ja epäuskottava elokuva.
Jos halutaan miettiä elokuvaa, jossa pääosassa on vahva nainen joka selviää konflikteista voittajana, sellainen olisi Sigourney Weaverin Sumuisten vuorten gorillat, jossa Weaver tulkitsee biologi Dian Fosseytä niin uskollisesti, että elokuva lähestyy dokumentin rajaa. Fosseyn tunteneet ihmiset kertovat, että Weaver eläytyi Fosseyn tunne- ja elämysmaailmaan lähes täydellisesti – ja hänen ulkonäöksellinen vaikutelmansa Fosseystä oli lähes täydellinen.
Dian Fossey oli elävässä elämässään juuri sellainen kuin Weaver esittää – ja ennenkaikkea, hän oli todellinen ihminen, lihaa ja verta, ja ehkä juuri traagisuutensa kautta uskottava. Ja juuri se teki Sumuisten vuorten gorilloista niin hyvän ja katsottavan elokuvan.
...
kyse nimenomaan on siitä, että minä *osaan* erottaa todellisuuden ja fantasian, ja juuri *siksi* – koska olen itse joutunut väkivallan kohteeksi – inhoan väkivallalla leikittelyä ja sen ihannointia – edes elokuvissa. Sellainen on yksinkertaisesti huonoa makua edustavaa roskaa.
Ihmisestä ei tee intellektuellia roskaelokuvien katselu ja niiden pitäminen jotenkin hienoina tai fiksuina. Se kertoo vain, että kyseinen ihminen haluaa saada jonkinlaisen sosiaalisesti hyväksyttävän tekosyyn katsoa elokuvia, joita muut pitävät mauttomina – aivan kuin pornolehtien tai Hymyn lukeminen – jonka tuleminen amisten keskuudessa ilmi kertoo, että ko. ihminen on luuseri.
Muistakaa Elitistit tämä! Senkin sairaat luuseriamikset.
