Ingmar Bergman och so vidare

Tulin katsoneeksi viimeinkin pari viikkoa sitten tuon 80-luvun alussa valmistuneen alkuperäisen viisituntisen Fanny och Alexander tv-sarjan, minkä aikana ja jälkeen oli taas pakko suorittaa vähän loogista päättelyä ja nimetä tämä ruotsalainen ehdottomasti kirkkaimpiin käsikirjoittajiin ja tietenkin ohjaajiin maan päällä. Koko miehen urahan nyt on melkoisen hätkähdyttävää matskua tarjoten välillä loistavaa komediaa ja iloisuutta lukuisten synkkien ja melankolisten pääteosten ohessa. Näissä synkimmissä Bergmaneissahan parasta on se monipuolisuus, millä aihetta käsitellään, jolloin se ei jää liian nihilistiseksi, noloksi ja yksipuoliseksi vuodatukseksi. Fanny och Alexanderissa tuntuvat kaikki Bergmanin osaamisen alueet loistavan täysillä: dialogi on aivan käsittämättömän terävää ja keskenään (valta)taistelevien hahmojen (yllättäen taas pappi yhtenä henkilönä) välille kuumottavia tilanteita rakentavaa. Siis nämä hahmot vittuilevat toisilleen tylymmin kuin lähes kukaan kykenee tosielämässä ja kaikki perustuu näennäisen rauhallisen pinnan alla kyteviin voimakkaisiin persooniin, jotka kuitenkin usein alkavat hajota Bergmanin elokuvissa, kuten käy tässäkin. Loistavana esimerkkinä käy tuo papin hahmo, joka alussa toimii itsevarmasti ja päättäväisesti, mutta päätyy hyvin tuskaisaan tilaan itse itselleen pohjustamiensa tekojen johdosta. Toisessa Bergmanin tv-lyhärisarjassa Kohtauksia eräästä avioliitosta on ääripainostavia parisuhdeaiheisia dialogeja, jotka saavat jatkoa myös Fannyssa ekan episodin jouluyönä tapahtuvien humalahuuruisten avautumisten muodossa. Kuten aina Bergmanilla, näiden keskustelujen ja dialogien ehkä rankin isku johtuu siitä ajoituksesta, millä Bergman leikkaa kuvia ja hahmojen lähikuvia yhteen. Leikkauksien ajoitus on tässäkin työssä huipussaan.

Äärimmilleen hiotun, autenttisen ja suoran dialogin lisäksi Fannyssa on muitakin erityisen merkittäviä saavutuksia kuten tuo kuolinkohtaus ja sitä seuraava yö. Ahdistavaa ja todellista ilmaisua vähin vuorosanoin vailla pienintäkään lipsumista elokuvallisesta hienovaraisuudesta (tai runollisuudesta.) Tämän viestin tarkoituksena on lähinnä korostaa ja kirvoittaa sitä bravuuriutta, minkä Bergman hallitsee elokuvallisilla töillään kaikilla elokuvan keskeisillä osa-alueilla! Dialogi, tarkoituksenmukainen kuvaus ja visuaalisuus, ajoitettu leikkaus, rytmi ja näyttelijöiden kasvojen hyödyntäminen.



Halukkaat voivat fiilistellä katsomansa Bergmanit tähän, sillä itse pidän kirjaa suosikkiohjaajieni filmografioiden mahdollisimman totaalisesta kartoittamisesta. Tällä hetkellä nähdyt elokuvat:



Hamnstad

Törst

Till Glädje

Sommarlek

Kvinnors väntan

Sommaren med Monika

En lektion i kärlek

Sommarnattens leende

Det sjunde inseglet

Smultronstället

Ansiktet

Jungfrukällan

Djävulens öga

Såsom i en spegel

Nattvardsgästerna

Tystnaden

För att inte tala om alla dessa kvinnor

Persona

Viskningar och rop

Scener ur ett äktenskap

Höstsonaten

Aus dem Leben der Marionetten

Fanny och Alexander



...joista alkupään työtkin sisältävät onnistuneita kokonaisuuksia ja vain harvoin pientä etsintää oikean sävyn toivossa (ja Törstinkin tapauksessa toisen käsikirjoittajan työn pohjalta.) Yllämainituista erityisen säväyttävä on Marionettien elämästä, jonka unikohtaukset sekä äärisynkkä tapahtumasarja tulevat aina mieleen, kun aiheena on ihmisen mielen ja alitajunnan toimiminen.



Hail the cult.

Tällaisessa ketjussa on aina se vaara, että se menee nähtyjen elokuvien luetteloinniksi. Fiilistellään nyt silläkin uhalla. Itse arvostan Bergmanin neljän suurimman joukkoon. En osaa tehdä eroa hänen ja Bressonin välillä, kun puhutaan psykologisesta elokuvanteosta. Suoremmin viihteen puolella valtikasta kamppailevat Kurosawa ja Hitchcock, jonka nimiin kuuluu ehkä elokuvahistorian kaksi täydellisintä ohjaustyötä (kun mietitään kuvallista kerrontaa). Vastaavasti Kurosawan "maku", mutta myös varjo, lepää hänen monisyisissä aiheissaan ja osittain (minun näkökulmastani) vieraassa kulttuuriperimässä. Ehkä kaikista ansiokkaimmin ihmisyyden kysymykseen ovat kuitenkin paneutuneet juuri Bergman ja Bresson (Bresson on vielä tosin kysymysmerkki, sen verran elokuvia nähtävänä häneltä), joiden elokuvat vaikkakin tempaavat mukaansa, kääntävät katsojan katseen hitaasti omaan henkilöhistoriaan.

Esimerkiksi Bergmanin Mansikkapaikka on ajaton elokuva. Kun näin sen viimeksi pari vuotta sitten, teki se jälleen suuren vaikutuksen. Ei ollut kuitenkaan mitään mahdollisuutta sivuuttaa sitä tosiasiaa, että olen vielä liian nuori ymmärtääkseni täysin sen voiman. Päällimmäinen tunne elokuvan jälkeen olikin: jos joskus pääsen näkemään tämän kahdenkymmenen vuoden päästä, tulee se joka satuttamaan todella syvään, tai sitten se suo suunnattoman lohdun. Onhan sen yhtenä teemana yksinäisyys ja muistojen sekä sitä myötä elämän kokemisen katoaminen. Elokuvan ehkä keskeisimmässä kohtauksessa (kun he istuvat autossa ja Bergman rajaa ympäristön hetkeksi täysin päähenkilön ajatusmaailman ulkopuolelle) Bergman avaa monia kysymyksiä ja uhkakuvia, joiden syvyyttä on uskoakseni vielä mahdoton tavoittaa. Vastaavasti Naisen naamio on toivoakseni elokuva, jonkä merkitys syvenee lähivuosina. Nyt se jätti vielä runsaasti aukkoja. Neidon lähteestä kirjoitin jo oikeastaan kaiken muutama vuosi takaperin. Kun sitä katsoo nyt taaksepäin, etenkin elokuvien Hiljaisuus, Talven valoa ja Kuin kuvastimessa jälkeen, vaikuttaa se yhä selvemmin elokuvalta joka ennakoi muutosta ohjaajan ajatusmaailmassa, mikä tekee siitä erityisen mielenkiintoisen "Bergman" ‑elokuvan. Itse asiassa Kuin kuvastimessa on osoittautunut sekin arvoitukseksi. Se tuntuu välillä hyvin suoralta elokuvalta, mutta kätkee sisälleen ajatuksen mielenvikaisuuden salakavaluudesta, siitä kuinka ihmisen ajatusmaailma hajoaa ajautuessaan ympäristön(?) vaikutuksesta umpikujaan.



Mutta mutta, tämä tältä erää. Lisää Bergman ‑fiilistelyä myöhemmin.

JMustonen ( 24.5.2007 08:29)

En osaa tehdä eroa hänen ja Bressonin välillä, kun puhutaan psykologisesta elokuvanteosta.

Mites Michael Haneke jonka elokuvien aikana minulle tulee vahvasti Bergman mieleen? Tämä johtuu elokuvien (Seitsemäs manner, Bennyn video jne.) erittäin synkästä ja psykologiseen näkökulmaan liittyvästä luonteesta sekä Haneken loistavan vähäeleisestä mutta ilmaisevasta dialogista. Jälkimmäinen tosin voi olla lähempänä Bressonia kuin Bergmania. Mielestäni Haneken kyky pureutua erilaisten hahmojensa – perheenäiti, teini-ikäinen, yksinäinen aikuinen – kokemusmaailmaan, kommunikointiyrityksiin ja lopulta ahdinkoon on hyvin samanlainen kuin Bergmanilla, jonka elokuvat tosin hyödyntävät visuaalisuutta hienovaraisemmin kuin Haneken kliiniset sisä- ja ulkotilat. Ja myös Hanekella on hyvin pitkiä kuvia hahmojensa kasvoista, joista ehkä rankin esimerkki löytyy Bennyn videosta (äiti).