Japanilaiset kummituskauhut

Pitkätukkaelokuvien perinteitä kunnioittaen myös

Arang (2006) on syytä muistaa. Tässä on mielestäni yksi parhaimmista soundtrackeista ikinä jos on perso melankoliselle musiikille.



Elokuva löytyy kokonaisuudessaan Youtubesta.

Wishing Stairs, ensimmäisessä viestissä mainittu Anttilasta löytyvä Asian Visionin kauhu joka ei näytä kelpaavan kenellekään edes hintaan 5,99, on varsin suositeltava ostos. Tyttöjen balettikoulussa pahat voimat pääsevät valloilleen. Alussa paljon henkilöiden esittelyä ym. ja jälkimmäinen tunti hajoaa episodimaiseksi kauhukuvaston esittelyksi, jossa ei juuri juonta ole. Tuo tavalaaan mieleen City of the Living Deadin, koska molemmissa seurataan yksittäisiä kohtauksia, joissa ei ole juuri muuta yhteistä nimittäjää kuin melko laaja tapahtuma-alue. Epätasainen tuotos mutta sisältää paljon todella pelottavia kohtauksia ja selittämättömästi autioitunut koulualue on saatu aika hyytäväksi paikaksi, varsinkin kun suurin osa elokuvasta tapahtuu yöllä. Mukana on tietysti se pakollinen Ringu-kohtaus, jossa pitkätukkainen tyttö raahautuu suoraan kohti kameraa. Paremmin on kuitenkin mieleen jäänyt koulun tanssisalin katon rajassa levitoiva kuollut ballerina...

Julkaisu, kuten ilmeisesti kaikki Asian Visionit, on tyhmä NTSC-PAL ‑käännös, joten esim. alun joukkokohtauksissa huomaa ärsyttävää epätarkkuutta.

Dark Waterista ilmaantui jossain vaiheessa uusi Suomipainos. Onko kyseessä sama kuin vanha? Voisiko joku tarkistaa levyn keston?

Menee vähän sivuun aiheesta, mutta australialaisindiepätkästä

Watch Me tykkäsin. Pitkiä hiuksia, nyt oli vaan punaiset.



http://www.watchmemovie.com/



Shimizu on muuten tuottajana Wiille tehtävässä Ju-On ‑pelissä: http://www.dreadcentral.com/news/31534/trailer-ju-wii-game

k-mikko ( 29.4.2007 21:14)

Tuli katsottua sitten Nakatan Ringut suht putkeen (ykkösen sekä remaken nähnyt toki aiemmin). Hypetetty ykkönen on melko hyvä, mutta häviää Ju-onille, joka sekoilevasta rakenteestaan huolimatta sisältää jännittävimmät kohtaukset. Ringun aloitus pärjää tällä saralla, mutta jää yksinäiseksi kohtaukseksi. Edes kaivokohtaus ei ole kovinkaan onnistunut ja keinotekoisen tuntuinen jännityksen lisääjä.

Jäi aivan päinvastainen tunnelma Ju-on: The Grudgen jäljiltä. Siinä missä Ringun hitaat kauhukohtaukset tarjosivat kokonaisvaltaisempaa piinaamista, paljastui Ju-on pelkästään parin äkillisen säpsähdyksen ihmeeksi. Nassikan ilmestymiset ja kurkkunaksuttelevan kummituksen konttailut eivät nostaneet sykettä sen enempää kuin hahmojen keskustelutkaan. Epälineaarinen rakenne oli oikeastaan ainoa mielenkiintoa ylläpitävä seikka, ja sekin ilahdutti, ettei kirouksen toimintamekanismia selitetty läpikotaisin.

C.W. Leadbeater ( 23.5.2010 00:00)

k-mikko ( 29.4.2007 21:14)

Tuli katsottua sitten Nakatan Ringut suht putkeen (ykkösen sekä remaken nähnyt toki aiemmin). Hypetetty ykkönen on melko hyvä, mutta häviää Ju-onille, joka sekoilevasta rakenteestaan huolimatta sisältää jännittävimmät kohtaukset. Ringun aloitus pärjää tällä saralla, mutta jää yksinäiseksi kohtaukseksi. Edes kaivokohtaus ei ole kovinkaan onnistunut ja keinotekoisen tuntuinen jännityksen lisääjä.

Jäi aivan päinvastainen tunnelma Ju-on: The Grudgen jäljiltä. Siinä missä Ringun hitaat kauhukohtaukset tarjosivat kokonaisvaltaisempaa piinaamista, paljastui Ju-on pelkästään parin äkillisen säpsähdyksen ihmeeksi. Nassikan ilmestymiset ja kurkkunaksuttelevan kummituksen konttailut eivät nostaneet sykettä sen enempää kuin hahmojen keskustelutkaan. Epälineaarinen rakenne oli oikeastaan ainoa mielenkiintoa ylläpitävä seikka, ja sekin ilahdutti, ettei kirouksen toimintamekanismia selitetty läpikotaisin.

Molempi parempi. Ju-on: The Grudgessa kusee hieman lopun selittelyt ja ratkaisut, mutta toisaalta Ringun loppu olikin mestarillinen poikkeus aavekauhuilujen joukossa. Tuo liiallinen selittely ja järjellisyys on kummituskauhun pahin uhka ja kompastuskivi, lännessä ja idässä. Kävin katsomassa Shimizun uusimman, Shock Labyrinth 3D:n, ja nyt on enää hyvin vähän jäljellä mitään kauhua. Tärkeämpää tuntui olevan selittää mahdollisimman seikkaperäisesti ja monesta näkökulmasta jotkut tylsät tapahtumat. Surullisinta on, että monesta kohtauksesta näki että nyt olisi mahdollisuus pelotella katsojaa oikein viimeisen päälle, mutta tilanteet jätettiin käyttämättä. 3D:nä kurkottelevat aavehahmot voisivat toimia erinomaisesti, mutta vain parissa kohtauksessa edes yritettiin hyödyntää 3D-piinaamista.

Vielä alkupostaukseen liittyen tiedustelisin, että onko tuo Into the Mirror katsomisen arvoinen? Remakea en ole nähnyt, enkä katso, kun järjestään kaikki orienttiremaket ovat kusseet, mutta tuo itse idea voisi toimiakin.