John Cassavetes

Yksi henk. kohtaisia lempiohjaajiani. Mitä mieltä muut hiekkalaatikkolaiset ovat? Oma suosikkini on Shadows, varmaan johtuen siitä, että se oli ensimmäinen näkemäni Cassavetes-leffa. New Yorkin savuiset baarit ja se beatnik-meininki, joka leffasta välittyy on vain niin mahtavaa. Myös Opening Night ja Faces ovat hyviä. Seuraavaksi olisi tarkoitus katsastaa The Killing Of A Chinese Bookie. CDON.comissa olisi myös Cassavetes-boxi myytävänä, mutta toistaiseksi hinta on turhan suolainen, 50 euroa.

Tykkään kyllä.

Chinese bookieta suosittelen. Mukavan tylyä gansterimeininkiä. Faces ‑leffan olen nähnyt joskus... en tosin muista koko leffasta juuri mitään.

Eikös Cassavettes esiintynyt de Palman Furyssä?

spatter ( 23.1.2007 08:57)

Tykkään kyllä.

Chinese bookieta suosittelen. Mukavan tylyä gansterimeininkiä. Faces ‑leffan olen nähnyt joskus... en tosin muista koko leffasta juuri mitään.

Eikös Cassavettes esiintynyt de Palman Furyssä?

Kyllä esiintyy.

Shadows (1959) 6/10



Cassavetesin USA:laisten indie-elokuvien pioneerityössä Beatnik-nuoret ajelehtivat vältellen tulevaisuutensa pohtimista ja ahdistelevat näennäisesti vapautuneen rakkauden vankeina jazz-musiikin soidessa taustalla. Yhtenä kantavana teemana on rotukysymys. Vahva improvisaatioon luottaminen ja selkeän tarinamuodon puute tuo mukanaan toisaalta raikkaan rehellisyyden ja ennalta-arvaamattomuuden, mutta kääntöpuolena on myös sisältöpuolen pieni ryhdittömyys. Mukava elokuva, jonka katsoo ilolla, mutta joka ei kuitenkaan päätyttyään jättänyt paljoa käteen kiistattomasta merkityksestään huolimatta.



Faces (1968) 7/10



Shadowsissa beat-nuoret kohtaavat hankalauuksia rakenteen löytämisessä elämäänsä. Facesissa keski-ikäinen ja hyvin toimeentuleva pariskunta puolestaan huomaa kuinka petollista ja katoavaista saavutettu idylli voikaan olla. Pinnalta kaikki on hyvin: yhteiskunnallinen status on vakaa ja hyvä, raha ei aiheuta ahdistusta. Parisuhde on kuitenkin onneton, ja lopulta mies oksentaakin ulos halunsa avioeroon ja poistuu kotoaan etsimään rakkautta nuoremman naisen kainalosta. Myös vaimo päätyy klubille peniksenkipeiden rouvaystävättäriensä kanssa.



Juonielokuva ei varsinaisesti ole Faceskaan. Enemmän keskitytään elokuvan "kasvoihin", pääpariskuntaan ja heidän tuttaviinsa ja kohtaamiinsa ihmisiin. Ihmiset riehuvat, juovat, huutavat ja nauravat maanisesti, yrittävät ilmeisesti näin peittää pahan olonsa ja kyvyttömyytensä ilmaista itseään ja tunteitaan, kunnes ne lopulta kuitenkin ryöpsähtävät päin kasvoja; näin käy kerta toisensa jälkeen. Kohtaukset venyvät pitkiksi (leffan kesto on n. 2h10h), käsivarakuvaus on innovatiivista ja tunkee intiimin lähelle kasvoja... Cassavetes on halunnut näyttää enemmän ja aidompaa elämää kuin mitä muut aikalaisverrokkinsa, tuloksena on erittäin henkilökohtaista, tunnistettavaa ja inspiroitunutta Cinéma Vérité ‑tyyliä



Cassavetes on agitoinut näyttelijänsä aivan huikeaan vireeseen, jokainen vetää roolinsa mielettömällä antaumuksella. Hienot roolisuoritukset eivät kuitenkaan riitä peittämään sitä, kuinka vittumainen ja rasittava Faces pahimmillaan osaa olla... herkeämättä mielipuolisesti kännissä riehuvat ja nauravat ihmiset ovat sellaista porukkaa, joiden seurassa viihtyisin tosielämässä maksimissaan viisi minuuttia, ja elokuvan maailmassakin tekee välillä todella tiukkaa. Pikakelaamisen estää kuitenkin se, kuinka elokuva muuttuu tiuhaan tahtiin ja arvaamatta ärsyttävästä valloittavaksi, maanisesta fiksuksi, kaoottisen ilakoivasta tiiviin painostavaksi... nostaa profiiliaan vain laittaakseen dorka-vaihteen jälleen silmään. Viimeiset 25 tosin minuuttia ovat yksinomaan kovuutta, luojan kiitos, näin elokuva loppuu ehdottomassa nousukiidossa.

Minnie & Moskovitz (1971) 7/10



John Cassavetesin matalabudjettinen (alle miljoona dollaria) romanttinen draamakomedia, joka on toiminut miehelle myös pienenä perheprojektina, leffassa kuitenkin näyttelee miehen vaimo, äiti, ja useampikin lapsi.



Elokuva kertoo Minnien, miessuhteissaan epäonnistuneen ja uskonsa rakkauteen menettäneen museotyöntekijän, ja Moskovitzin, lapsenmielisen autoja työkseen parkkeeraavan outolinnun, epätodennäköisen tarinan. Sosiaalisesti hankala Moskovitz rakastuu Minnieen ja yrittää epätoivoisesti saada keski-ikää lähestyvän naisen vastaamaan tunteisiinsa. Minnie on kuitenkin kokenut paljon epäonnea rakkauselämässään eikä uskalla suhtautua naiivin suoraviivaisesti kiintymystään osoittavaan (nuorempaan) mieheen sallivasti; lisäksi Moskovitzin näennäinen luuserius aiheuttaa paineita Minnien sosiaalisessa ympäristössä.



Jälleen elämänmakuista ja rehellistä, ihmisläheistä draamaa Cassavetesiltä. Hahmoista pursuaa sydämellistä huumoria, ja erityisesti Seymour Casselin tulkitsema mursunviiksinen Moskovitz on erittäin muistettava elokuvahahmo. Moskovitz on intensiivinen ja hyökkäävä osoittaessaan tunteitaan Minnietä kohtaan, ja heidän teerenpelinsä eteneekin lähinnä jatkuvan huutamisen välityksellä: tanssiinpyyntö, anteeksi pyytäminen, rakkauden tunnustus ja vastarakkauden anelu, huoli ja helpotus, kaikki ilmaistaan huutamalla.



Siinä missä Faces oli pohjavireeltään aika melankolinen, M&M on elämäniloisempi ja höperömpi, mutta edelleen, persoonallisesta ja välittömästä tunnelmastaan huolimatta, meno keikkuu koko ajan ylirasittavuuden rajoilla.

A Woman Under the Influence (1974) 8/10



Cassavetes ja hänelle ominainen dokumentaarinen tyyli jatkuu. Hän antaa kohtausten venyä suht pitkiksi ja jättää näyttelijöilleen tilaa tulkita käsikirjoitusta; ja millaiset roolit Gena Rowlands ja Peter Falk vetävätkään! Rowlands esittää Mablea, rakastavaa perheenäitiä, joka sattuu olemaan mielisairas... tai juuri tätä mielenterveyden, norminmukaisuuden ja ‑vastaisuuden, häilyvää määrittelyä elokuva tarkastelee sortumatta missään vaiheessa mustavalkoisuuteen. Se on selvää, että Mable on erilainen, hänen tapansa kommunikoida on yleisiin konventioihin verrattuna hieman turhan intensiivinen: hän jumittuu pieniin asioihin, ilmaisee tunteitaan avoimesti, ja saattaa päästää välillä suustaan sammakoita tai pärisyttää huuliaan. Nick kuitenkin rakastaa vaimoaan ja tämän erilaisuutta, mutta hänkin on vain ihminen, ja ulkoa tuleva paine ristiriitatilanteineen aiheuttavat ongelmia.



Rowlandsin käsittämättömän hienosti esittämä Mable on hetkittäin pakahduttavan koskettava hahmo. Kyyneleet kurkussaan hän yrittää vakuuttaa pystyvänsä käyttäytymään ja olemaan "oikein", nielemään oman itsensä ja näyttäytymään norminmukaisena, kunhan häntä ei vain erotettaisi perheestään; samalla hänen silmistään kuitenkin kuvastuu epätietoisuus ja pelko, hän ei ymmärrä mikä hänessä on vikana, mikä hänet erottaa muista, normaaleista.



Upeaa näyttelemistä, naturalistinen ja koskettava tarina, tunnelmaltaan hienoja kohtauksia... mutta elokuva tuntuu välillä hieman venytetyltä, saman asian olisi voinut kertoa tiiviimminkin. Luulen kuitenkin että monelle tämä kohtauksien junnaaminen ja keston lievä venyminen on "juuri se juttu".