Kriitikoille vittuilua

Olli Soinion Kadunlakaisijoissa oli kohtaus, jossa Hesarin elokuvakriitikko tapettiin.

Lady in the Waterin eräs henkilöhahmo oli kriitikko, josta oli tehty ylimielinen kusipää ja joka joutui koomisesti suden suuhun.

Spede Kokkosen elokuvissa on niin paljon kriitikoille vittuilua, että yksitäisten esimerkkien kertominen on turhaa touhua.



Toisinaan leffoissa näkee kohtauksia, jossa kriitikot saavat nenilleen. Todella harvoin elokuvantekijät yrittävät esittää tällaisten teemojen kautta ajateltua taiteellista kritiikkiä kritiikkiä kohtaan. Useimmiten kyse on vain sikailevasta näpäytyksestä tyhmille arvostelijoille.

Yhteistä näille vittuiluille on kuitenkin se, että ne epäonnistuvat aina, sillä ne näyttävät just siltä mitä ne ovat: katkeran ohjaajan lapsellista kiukuttelua. Hyvällä itsetunnolla varustettu elokuvantekijä ei provosoidu eikä alennu tällaiseen paskaan.



Mitä muita esimerkkejä tiedättä elokuvallisista vittuiluista kriitikoita kohtaan?

Dr. Terror's House of Horrorsissa on tyyppiesimerkki tuosta yksinkertaisesta näpäytyksestä, tosin kohteena ei ole elokuva- vaan taidekriitikko. Christopher Lee näyttelee smartäässiä kriitikkoa, joka nauttii vallastaan bashatessaan julkisesti taiteilijan maalauksia. Chrisin näytille kiikutetaan töherrystaulu, jota hän äityy kehumaan ja on selvästi havaitsevinaan ties mitä nerokkuutta tekijässä. Sit tekijä kiikutetaan paikalle, ja joo, apinahan sen on maalannut. Tiedä sitten, onko Subotsky ajatellut tuon laajempana kannanottona tai varoituksena tuotostensa dissaamisesta.

Amazon Women on the Moonissa kriitikot arvostelevat katsojan elämää. Itseironisesti muistelisin Leonard Maltinin olleen jossain sekä uusio-TCM:ssä on tämän paksun aintitcool-heebon irtopää.

Koivusalolla ainakin Sibeliuksessa julistetaan kovaäänisesti, että kriitikoille ei tehdä patsaita, mikä on mielenkiintoinen määritelmä siitä mikä elämässä on tärkeää.

Gremlins kakkosessa itseään näyttelevä kriitikko tais saada nekkuun.



Ja Godzillassa puupää pormestari on nimeltään EBERT. Hah ha haa. Bruckheimer ei ikinä sortuisi tuollaiseen...

Maltin oli juuri Gremlins kakkosessa. Ebert-pormestariahan vielä haukuttiin läskiksi läpi Godzillan...

Young Hova ( 29.12.2006 10:52)

Koivusalolla ainakin Sibeliuksessa julistetaan kovaäänisesti, että kriitikoille ei tehdä patsaita, mikä on mielenkiintoinen määritelmä siitä mikä elämässä on tärkeää.

Tuo ei varmaan ollut 100% totta edes Sibeliuksen aikana, ainakin venäläiskriitikot on saaneet komeita hautapatsaita.



Vadimin Charlottessa vittuillaan Cannes-politikoinnille ja ranskalaiskriitikoiden tavalle kehua uutuuselokuvia joita eivät oikeasti siedä. Varmaan osittain henkilökohtaista kostoa mutta ilmiö ei ole pelkkää ohjaajan kuvitelmaa.

Eikö kukaan ole nähnyt Devil's Rejectsiä? Tässäkin suhteessa ihan vitun hyvä elokuva. Hah-hah-haa, kun naurattaa.

Taidekriitikoille tuntuu olevan helpompi vittuilla, esim. Bucket of Blood ja ihq-daa Theatre of Blood. Jälkimmäisessä teatterikriitikot saavat goreämpäristä osansa lynkattuaan Vincent Pricen Shakespeare- tulkinnat.

(elokuvakriitikoista puhuminen on nykyisin jotenkin käsittämätöntä, suurin osa ei ees kritisoi mitään tai sitten jollain kämäsellä Seiskatason "tää oli paska leffa"- tyylillä, eipä niillä tunnu nykyisin olevan mitään painoarvoa)

Fong Sai Yukin (ainakin teatteriversion) suomitekstityksessä mainitaan (Harri) Römpötti.

Young Hova ( 29.12.2006 08:52)

Koivusalolla ainakin Sibeliuksessa julistetaan kovaäänisesti, että kriitikoille ei tehdä patsaita, mikä on mielenkiintoinen määritelmä siitä mikä elämässä on tärkeää.

1. oma kadunnimi

2. oma tori

3. näköispatsas

4. ei-näköispatsas

5. automerkki

6. keittiövälinesarja

7. vaatemallisto

8. hajuvesi



Tämähän se järjestys on, mutta ei ole mikään yllätys ettei pekko sitä tiedä.

Eiks Bloodsucking Freaksissa kiusattu kriitikkoa? Vai mikä hemmo se oli?

Pekon esikuviin kuuluvan Repe Helismaan kirjoittama Hei, rillumarei ja "arvostelija Kehula" ovat kotimaista alan peruskamaa.

"Ootteko työ ihmiset ihan sairaita kun tämmösestä tykkäätte?" ‑Esa Pakarinen puhuttelee modernin teatterin katsojia