Poikain seikkailuelokuvat; Master & Commander jne.

Peter Weir : Master and Commander: The Far Side of the World (2003) ****

Ketjun innoittajana toiminut elokuva on edelleen komeaa nähtävää. Meriseikkailu ja etenkin kahden miehen välinen ystävyys ovat elokuvan pääteemat, joita hyvin elävöittää elokuvan pääosaroolit. Roolityöskentely on kauttaaltaan hyvällä tasolla ja samoin lavastus laivoineen ja puvustuksineen. Weirin ohjausta voi tosiaan kiittää siitä, että se on hyvällä tavalla vanhanaikainen. Hienoa että tällaisia elokuvia tehdään vielä 2000-luvulla. Olen siitä samaa mieltä muiden kanssa, että ehkä vielä jotain lisämaustetta olisi kaivattu siihen, että elokuva olisi noussut erinomaiselle tasolle. Mutta näinkin kokonaisuudelle voi antaa hyvän paperit.  

Nate and Hayes (1983)

Odottamattoman hyvä Raiders of the Lost Arkin imussa tehty meriseikkailu, jossa Tommy Lee Jones veijarimaisena piraattina ja Michael O'Keefe pappisoppllaana jäljittävät jälkimmäisen siepattua morsianta Etelämerellä. Sujuvasti rullaavan tarinan toiminnallinen painopiste on viidakossa säntäilyssä ja miekkailussa, mutta lopussa otetaan tuntumaa myös laivojen väliseen mittelöön. Pikanttina yksityiskohtana Raiders-lainat kuitataan parilla jutulla, jotka nähtiin Indiana Jonesin puitteissa vasta Temple of Doomissa.

The Black Swan (1942)

Merirosvosta kuvernööriksi ylennetyn Henry Morganin apukapteeni Waring totuttelee kunnialliseen elämään siirtomaaherrana ympäriinsä sikaillen, vokotellen yläluokkaista friidua ja ottaen mittaa piraattihommissa jatkavista entisistä työkavereistaan niin vesillä kuin miekkaillenkin. Tyrone Power on epäkorrektissa pääroolissaan reipas, ja kaikki tarvittavat palikat ovat pääosin hallussa, mutta henkinen pikkupoika olisi halunnut enemmän toimintaa sekä juonittelua ja vähemmän romanttista vatkausta. Tällaisenaankin täysin katsottava, mutta harmillisen mieto elämys. Plussaa kompaktista kestosta.

C.W. Leadbeater (9.8.2015 01:07)

The Black Swan (1942)

Merirosvosta kuvernööriksi ylennetyn Henry Morganin apukapteeni Waring totuttelee kunnialliseen elämään siirtomaaherrana ympäriinsä sikaillen, vokotellen yläluokkaista friidua ja ottaen mittaa piraattihommissa jatkavista entisistä työkavereistaan niin vesillä kuin miekkaillenkin. Tyrone Power on epäkorrektissa pääroolissaan reipas, ja kaikki tarvittavat palikat ovat pääosin hallussa, mutta henkinen pikkupoika olisi halunnut enemmän toimintaa sekä juonittelua ja vähemmän romanttista vatkausta. Tällaisenaankin täysin katsottava, mutta harmillisen mieto elämys. Plussaa kompaktista kestosta.

Samaa mieltä. Erityisesti ilahdutti alkupuolella merirosvojen ronski punkulla läträäminen. 

The Crimson Pirate (1952)

Railakkaan komediallinen merirosvotoiminta, jossa ei ole tylsää hetkeä. Kun ei tapella tai takaa-ajeta, punotaan suunnitelmia uusien yhteenottojen varmistamiseksi kaiken tähdätessä täysin poskettomaan loppunujakkaan. Romanttinen osuuskin hoidetaan mukavasti siinä sivussa meininkiä jarruttamatta. Kapteeni Valloa esittävä Burt Lancaster on hyvässä vedossa muodostaen harpomarxmaisena sidekick-Ojona nähtävän sirkuskollegansa Nick Cravatin kanssa lennokkaan parivaljakon. Mukana myös Christopher Lee.

Sorcerer – Pelon palkka (1977)


Kauttaaltaan poikkeuksellisen taidokas filmaus, jossa tinkimättömän ohjaajan tavaramerkiksi muodostunut raa'an nihilistinen inhorealismi syöksyy selluloidilta sarveiskalvoille visionäärisellä äärettömyydellä, jonka jälkeen enää Friedkin'ia yksinomaan vihaava pitää tätä vain formaalisen jännityselokuvan tekijänä. Vaikutteet Costa-Gavras'in kaltaisiin tekijöihin, unohtamatta individualistisesta alkuperäisteoksesta vastannutta Henri-Georges Clouzot'ia (joka menehtyi hetkeä ennen elokuvan ensi-iltaa, ja jolle Friedkin elokuvansa omisti), on selvästi läsnä. Huolimatta karismaattisten kriminaalien kesken käydystä dialogin suppeudesta suhteessa elokuvan kestoon, nousee hektinen henkilöohjaus keskeisimpään rooliin esikuvansa tavoin, kuitenkaan rajoittamatta kuvauksen kiihkeyttä, jota ajan hengelle tyypillinen staattinen läsnäolo sekä saksalaiskollektiivi Tangerine Dream'in syvä synasaundi kauniisti sävyttää.


Tämän kaltaisen visuaalisen vangitsevuuden ja feminististä pakkopullaa kumartamattoman testosteroniryöpytyksen edessä, katsoja kokee kosmista kiitollisuutta tekijöitä kohtaan. Elokuvana enemmän kuin osiensa summa, käsite, johon sieluttoman 2010-luvun kuvakulinarismi sen enempää kuin suurstudiodiktatuuri ei yksinkertaisesti yllä, vaikka taloudellinen tappio muodostuisikin (ainoaksi) yhteiseksi nimittäjäksi teokseen viitattaessa.


Edit. Elokuvasta sinisädejulkaisua mahdollisesti yhä harkitseville lämpimät suosittelut tästä

Tuplapostaus..

Neverending Story – Päättymätön tarina (1984)


Eskapististen elokuvien eliittiin lukeutuva fantasiaklassikko on oikeutetusti lajityyppinsä lahja kulttuurille, ja samalla pyyteetön kunnianosoitus maagiselle matkalle ihmisen mielikuvitukseen. Juonen kritiikittömän kulun kannalta tällä on myös varjopuolensa, jota tukee fakta, minkä mukaan elokuvan perustana oleva Michael Enden romaani 'Tarina vailla loppua' kattaa ainoastaan sen ensimmäisen osan. Saksalais-Kanadalaisena yhteistyönä toteutettu tuotanto toi yhteen silloisten tehostevelhojen kermaa, joiden siniscreeniä vasten loihtimat luomukset lumoaa ja luo kuvan käsityötaidon tärkeydestä ja merkityksestä, unohtamatta nyttemin niiden kiistatonta kömpelyyttä, joka jaksaa ihastuttaa yhä ja toivottavasti vielä yli katsojasukupolvien. Toisaalta, ei ole vaikea ymmärtää syitä, miksi toinen toistaan tolkuttomammista tehostehelveteistä turtuneet teinit tuntenevat tähän puolivahingossa törmätessään vähintäänkin vaivaantuneisuutta, kun edes elokuvan traileri ei tarjoa videopelidemomaista sekavan salamaleikkauksen sarjatulta. Ilmestymisajankohtana nähty teatteriesitys sitä vastoin, nostanee useimmille sen kokeneille nostalgiatripin piripintaan.

Roger Donaldson : The Bounty (1984) ***½

Elokuva alkaa siitä kun laivaston luutnantti Bligh on kutsuttu oikeudenkäyntiin kuulustelua varten, jossa selvitellään miksi hän hylkäsi laivansa ja joutui eroon miehistöstään. Tarina on tuttu, useaan kertaan filmatisoitu kertomus laivakapinasta, jossa miehistö valitsee mielummin paratiisisaaren vapauden naisineen, kuin laivalla häärivän, kurin ja vanhoillisten arvojen perään vannovan komentajaupseerinsa. Katsoin aiemmin 60-luvun version ja nyt oli aika katsoa tämä 80-luvun versio, jossa pääosassa ovat Mel Gibson ja Anthony Hopkins. Sanottakoon että karvan verran tämä 80-luvun versio jää 60-luvun versiolle, vaikka onhan tämäkin varsin onnistunut kokonaisuus. Merkittävimpänä erona tässä versiossa aikaisempaan lienee se, että Bligh on kuvattu ei niin mielivaltaisiena kuin aiemmassa versiossa. Suositeltavaa katsottavaa ja lisäksi elokuvan soundtrackillä soi Vangelis.

In the Heart of the Sea

Ron Howardin leffa valaanpyyntialus Essexin tapauksesta. Kässärissä ehkä enemmän latteita kuin nerokkaita ratkaisuja. Tarinaa ei pahemmin olla siloiteltu, mutta realismi kärsii luonto kostaa ‑teeman ylipelaaisesta. Huikeinta antia on kuvaus. Pohjalle selvästi fiilistelty upeaa kalastusdokkari Leviathania, 60-luvun Bountyn technicolor-myrräköitä ja Turnerin merimaalauksia. Genrensä edustajana helposti neljän tähden pläjäys.

Beau Geste

Gary Cooperin mahtava muukalaislegioonaleffa. Priimaa 30-luvun Hollywoodia.

David Flores: The Immortal Voyage of Captain Drake (2009)


Lähdetään liikkeelle siitä kaikkein oleellisimmasta faktata, eli tämä elokuvahan on aivan uskomatonta scheissea, mutta asiaa auttaa kummasti se, että tekijätkin tietävät sen.


Kapteeni Drake voittamattomine miehistöineen pitää espanjalaisia totaalisesti pilkkanaan. Miekat kalisevat ja laivatykit paukkuvat, kun lähes merirosvoiksi luokiteltava revohka rellestää pitkin rantoja ja ulappia. Kuten kuvaan kuuluu, on mukana pian myös naiskauneutta kun Draken oma tytär liittyy mukaan iloiseen karuselliin. Eikä seikkailu olisi mikään ellei soosiin sotkettaisi nopeasti niin taikuutta, petturuutta kuin houkutuksia.


Etenkin pääosaan houkuteltu Adrian Paul vetää homman niin överiksi kaiken, että hattua vaan päästä ja syvään maton nukkaan saakka kumartaen. Kalkkunaa, mutta täydellisyyttä hipovaa kalkkunaa.

Moby Dick (1930)

Melvillen kirjaa suuresti fanittaneelle John Barrymorelle räätälöity klassikkofilmatisointi. Sankariksi nostettu Ahab on Luciferin nimeen vannova kiiluvasilmäinen juoppo naistenmies. Finaali on yksi elokuvahistorian katharttisimpia:

Across to Singapore (1928)

Ramon Novarro merenkulkusuvun kuopuksena. Joan Crawford on ehkä vähän kaukaa haettu valinta teinimorsiameksi, mutta muuten onnistunut julmemman puoleinen meriseikkailuamelodraama.

Yotsuya (3.4.2017 14:36)

Finaali on yksi elokuvahistorian katharttisimpia:

Spoileri

Rampa Ahab onnistuu kiipeämään Mobyn selkään ja survaisee euforisesti harppuunansa sen niskaan uudestaan ja uudestaan mustan hurmeen suihkutessa ryöppyinä kuin öljy lähteestä. Tappajavalas pistetään lihoiksi ja Ahab palaa sankarina kotisatamaan kihlattunsa luokse.

Hyvä kun muistutit tuosta, kuvasarja iskeytyi vuosien takaa taas mieleen kuin paraskin japanilainen harppuuna. Aivan uskomaton kohtaus – ja siinähän ei tietenkään ole mitään sen kummempia tasoja...

Menee osittain fantasian puolelle, mutta myös poikain seikkailuelokuvana yksi omista suosikeistani on vuoden 1940-versio The Thief of Bagdadista.