Urheiluelokuvat

Frears: The Program  ***(*)

On se vaan kova laji ja Lance oli kaikista kovin. Elokuvasta sain nyt vähän enemmän irti, kun olen itsekin perehtynyt enemmän lajin vaativuuteen ja rankkuuteen muutoinkin, kuin pelkästään työ/kauppa fillaroinnin muodossa. On aivan saivartelua sanoi, että helppohan se oli voittaa 7. Ranskan ympäriajoa doupattuna mutta totuushan on ettei se ollut sen helpompaa. Aikansa kaikki 20-30 parasta käyttivät ihan samalla tavalla, joten kaikki olivat samalla lähtöviivalla. Tämänhän todistaa myös päivitetyt ympäriajojen lopputulokset, jotka on jouduttu päivittämään ties kuinka monta kertaa. Toinen harhaluulo tuntuu yleisesti ihmisillä olevan, että doping olisi jokin taikapulveri, että riittää kun sitä vaan käyttää. Totuus on kuitenkin päinvastoin sen avulla huippu-urheilijat jaksavat ja pystyvät treenaamaan keskimäärin 1,3 kertaa kovempaan, kuin ilman ja palautuminen on aivan toista luokkaa. Sinänsä sääli, että Lance Armstrong tullaan aina vaan muistamaan negatiivisessa valossa, eikä huomioda niitä hyviä asioita. Kuinka monta henkeä Livestrong pelasti pelkästään tuomalla uskoa ja elämän iloa kuolemansairaille ja rahallisesta tuesta puhumattakaan syöpäasioissa. Lisäksi Armstrong pelasti silloisen Eurosportin ja toi takaisin pyöräilyn maailmankartalle.

Lance Armstrong ei antanut yhden ainutta positiivista dopingtulosta koko uransa aikana.

The Guardian lehden haastattelussa Armstrongia näyttelevä Ben Foster on kertonut, että roolia varten hänkin oli ottanut pienet piristekuurit lääkäreiden valvonnassa.

Friedkin: Blue Chips – korkein panoksin  ***

Kovissa liemissä keitetty koriskoutsi Pete Bell. Hänen joukkue, college, fanit ja koko yhteisö ovat tottuneet menestykseen. Tuleekin yllättäen keskinkertaisilla pelaajilla keskinkertainen tulos, joka laittaa valmentajan miettimään missä meni vikaan ja mitä voi tehdä ensi kaudeksi toisin ja paremmin. Peten viesti collegen johdolle on, että on saatava parempia ja lahjakkaampia pelaajia opikelijoiksi ja sitä kautta pelaajiksi. Ongelma on tietysti, että samoista lahjakkuuksista kamppailevat kaikki muutkin colleget. Tilannetta ei helpota, että vaikka olisi kuinka raharikas college taustalla, opiskelijoiden ja pelaajien rekry rahalla ja muulla maallisella mammonalla on ehdottomasti kiellettyä, josta rangaistuksena on vuosien panna collegeliigasta. Herkällä ja hauraalla hetkellä koutsi Bellin juttusille tulee paikallinen playboy ja urheilun ystävä Happy (aina niin mahtava J.T. Walsh) keskustelemaan voisiko hän tukea korista, kuten hän tekee futiksen kanssa. Hän on keksinyt oivan tavan kiertää noita säänöksiä. Aina ohjesääntöjä ja omaa korkeaa pelimoraalia noudattanut koutsi Bell haistattaa veet Happylle. Yön yli nukuttua Bell alkaa kuitenkin miettiä Happyn ehdotusta, sillä toista epäonnen kautta hän ei halua ja kolme kuumaa pelaajaa olisi tarjolla mutta kaikki haluavat jotain muutakin, kuin pelkän opiskelu- ja pelipaikan. Pete Bellin on tehtävä vaikea päätös, joka tulee pettämään liudan ihmisiä teki hän kumman valinnan tahansa.

Elokuvan käsikirjoituksesta on vastannut Ron Shelton, jolla on liuta omiakin urheiluelokuva ohjauksia mutta tällä kertaa mies on tyytynyt kässäriin ja tuotannonpuolelle. Yleensä, kun kuulee nimen William Friedkin niin ei ensimmäisenä tule mieleen, että miehen ohjauksiin kuuluu myös tälläinen urheiludraama.

Friedkin on aivan projektin alusta saakka sanonut, että valmentaja Pete Belliä näyttelee Nick Nolte tai ei kukaan. Tämä periksi antamattomuus oli tullut myös ilmi siinä, että Nick Nolte oli jo buukattu toiseen elokuvaan James L. Brooksin I'll Do Anything, jota kuvattiin samaan aikaan. Tämän johdosta Nolten Blue Chips kohtaukset oli kuvattu viikonloppuisin. On sanottava, että Nolte on kiittänyt luotosta, on sen verran vakuuttava roolissaan. Legendaarinen kohtaus, kun koutsi noituu pukuhuoneessa joukkueelle ja haukkuu jengin aivan paskaksi. Poistuu huoneesta kolme kertaa ja tulee takaisin ja noituu vaan lisää ja joka kerta rikkoo enemmän pukuhuoneen rekvisiittaa.