Sithin kosto

Kerros Ilja jotain Shitin kostosta, vai ehditkö käydä kattomassa?

No laitan toisaalle postatut kommentit tähän:

Se pyörii sittenkin.



PLOP!



...on ääni, joka syntyy kun George Lucas kiskoo päänsä ulos perseestään ja tekee suurimmaksi osaksi varsin toimivan elokuvan hyvillä näyttelijäsuorituksilla. Nolon dialogin määrä on minimoitu (vaikka kyllä sitä silti löytyy) ja tarina etenee koko ajan. Mukaan on saatu jopa vääjäämättömyyden ja aidon epätoivon tuntua. Alussa tulee kyllä "I have a bad feeling about this" ‑olo, kun huumori on mitä on ja kaikki tuntuu liian kiireiseltä ja katkonaiselta. Pian Ian McDiarmid pääsee kuitenkin Palpatinena siinä määrin vauhtiin että tapahtumiin tempautuu mukaan tahtomattaankin, eikä Hayden Christensen ole enää aivan yhtä paljon sen oloinen, että hän lukee repliikkinsä vieressä olevalta taululta, johon ne on kirjoitettu tavuviivoilla varustettuna.



Muutenkin tästä on aiempien leffojen turhuudet (esim. Jar Jar, droiditehdas kakkososassa) karsittu suurimmaksi osaksi pois ja tuntuu, että sillä on oikeasti jotain väliä, mitä elokuvassa tapahtuu. Eli ei mitään avaruuslehmiä tai podraceja. Eikä juoni koostu siitä, että kaksi tyyppiä jumittavat aavikkoplaneetalla, koska eivät saa varaosia alukseensa. Wookiet ovat myös täysin epäolennainen osa koko juttua, eikä Chewbaccan puolen minuutin kuvassa heilahtaminen ole miltään kannalta tarpeellinen (paitsi totaalinörttien "hei toi oli Chewie!"-fanituksen). Myös uusi robottialienhahmo kenraali Grievous on aika turha ja pöhkön oloinen kanakävelyineen ja köhimisineen. Lopun Anakin/Obi-Wan-kaksintaistelussa Lucas kyllä pudottaa hetkeksi pallon ja tuhlaa aikaa ihan joutavaan laavassa kellumiseen, sen sijaan että pitäisi pieniä hengähdystaukoja joissa entiset kumppanit keskustelisivat tms. Lopetus on kyllä raainta kuvastoa Tähtien sota-elokuvassa ikinä, ja tunteen palo erittäin intensiivistä. Aivan loppu saavuttaa silti riittävästi paatosta ja tekee tärkeimmän tehtävänsä eli saa välittömästi aikaan halun nähdä ne vanhat uudestaan.



Anakinin kääntyminen pimeälle puolelle on yllättävän uskottava, vaikkakin varsin äkkinäinen. Motiivit tehdään kuitenkin harvinaisen selviksi ja Palpatinen ja Anakinin isä/poika-suhde vs. Obi-Wanin/Anakinin vastaava tulee hyvin käsiteltyä, kuten Jedien ja Sithien käsitykset dogmaattisuudesta. Tuleva keisari heiluttelee juuri oikeita porkkanoita aika pihalla olevan nuorukaisen nokan edessä ja nämä osuudet ovat ehdottomasti elokuvan parasta antia. McDiarmid on muutenkin vain puhtaasti nautinto katsella, koska näin megalomaanisia ja täysin vailla inhimillisiä piirteitä olevia roistoja näkee harvoin – hyvin näyteltynä siis.



Episodi III on parempi kuin kaksi aiempaa yhteensä, mikä ei kyllä ole maailman mittavin saavutus, mutta Lucas onnistuu tavoittamaan ihka aitoa fiilistä tällä viimeisellä osalla palapeliään. Jospa hän vain olisi keksinyt tämän kyvyn sisältään jo silloin kun aloitti Phantom Menacen. Nämä uudet Tähtien sodat ovat siis vähän kuin The Duden matto Big Lebowskissa, niiden päälle on ehkä kustu, mutta ne tekevät huoneesta, eli jutusta, yhtenäisen.



****