The Stendhal Syndrome

Tällaisella kyselyllä tuntuis olevan kysyntää.

Threadissa on siis tarkoitus keskustella siitä, mikä on paras Ilsa-elokuva.

Ernest sekoilee jälleen.

tarkennukseksi olisi ehkä hyvä kysyä: "Kuinka tuubassa elokuva tuli katsottua?"

Ei saa vittuilla, pojat. SS on vakava asia.

joo mustakin she-wolf of SS on paras ernest ei ole ilsa leffa

Ernest Saves Christmas on ihan paska, yhden tähden kamaa (jos sitäkään)

ernest toistaa itseään koska se ei kykene uusiutumaan

Tietenkin jos jonkun mielestä Ernest ei edusta kaavamaista ja kulahtanutta junttikerrontaa, on ymmärrettävää miten Stendhalista päädyttiin häneen. Viiden tähden elokuvia molemmat.

JMustonen (14.1.2005 14:09)

Tietenkin jos jonkun mielestä Ernest ei edusta kaavamaista ja kulahtanutta junttikerrontaa, on ymmärrettävää miten Stendhalista päädyttiin häneen. Viiden tähden elokuvia molemmat.

Sinä se vasta oot hauskis



"Erinomaisen elokuvasta tekeekin Ernestin kyky ylittää kuvan määräämät rajat kertomukselle. Kun esimerkiksi kuolemaa tekevä Ernest katsoo ohi ajavan auton ikkunassa näkyviä Ernestin viattomia kasvoja, tavoittaa elokuva jotakin elämästä itsestään. "

Touche!

Äh, pyydän tuhannesti anteeksi, elokuvan nimi onkin "Ernest sekoilee taas". Pyydän myös anteeksi sitä, ettei tämä liity mitenkään Ilsaan.

Näin kyynisinä vanhoilla päivillä alkavat Argenton leffat lähinnä turhauttamaan. Kuten Phenomena ja etenkin Opera jotka muuten olisivat hienoja niin vitun ärsyttävät hevimusat ei käy niihin YHTÄÄN. Visuaalisuuden, goren ja outojen logiikoiden takia niitä sentään 10 vuotta sitten jaksoi ihannoida mutta ei enää. Tokihan hienoja hetkiä Argenton uralta löytyy silti.

Mutta SS:n hienon alun jälkeen leffa menee silti niin järetöntä alamäkeä ja nukuttavaa menoa että huono on. Ja SS:n digitaaliefektit kusee tunnelman pois myös. Mielikuvat leffasta on monen vuoden takaa ja unettavia ne on.

Stendhal-arvioiden peruskaava on se, että elokuvaa verrataan Dario Argenton muuhun tuotantoon, johtopäätöksenä yleensä elokuvan toteaminen joitain muita Argenton töitä huonommaksi (eikä se paras olekaan). Harvemmin mainitaan, että Stendhal poikkeaa sisällöltään aika vahvasti Argenton muista elokuvista, joissa hulluus ei ole elokuvan aihe vaan enintään mysteerijuonen taustatekijä. Läheisempi sukulaisteos on mielestäni Polanskin Inho, jossa skitsofreniaan vajoaminen kuvataan yhtä eläytyvästi ja kysymyksiä herättävästi (mutta ilman italialaisia renessanssivaikutteita). Yhteys tulee aika selväksi viimeistään loppuratkaisuja vertaamalla.