Katselin tässä uudelleen (ties kuinka monennetta kertaa) Jean Renoirin elokuvaa La Grande Illusion. Olen aina ollut erityisen tykästynyt de Boieldieun ja von Rauffensteinin väliseen suhteeseen. En kuitenkaan tunne historiaa erityisen hyvin ja tämän takia minua on aina askarruttanut mitä näiden kahden hahmon puhe aristokratian lopusta oikeastaan tarkoittaa. Taikka mistä syistä johtuen aristokraattien aika on lopuillaan? De Boieldieu tietysti uskoo, että kuka tahansa (joka on mieleltään jalo) on ihmisenä arvokas ja tämän takia hän on valmis uhraamaan itsensä niiden puolesta, joita von Rauffenstein (luokkayhteiskunnan kannattajana) pitää ainoastaan Ranskan vallankumouksen valitettavina tuotteina. Tämä aristokratian loppu selvästi painaa von Rauffensteinia ja ihmisenä hän on sen seurauksena lähinnä sentimentaalinen pelle (lähes sananmukaisesti, sillä hän on nyt yhteiskunnassa ulkopuolinen), jonka on uskottava omaan teatraalisuuteensa (leikkaa katki linnansa ainoan kukkasen). Olisin kiinnostunut kuulemaan kommentteja niiltä, jotka osaisivat sitoa nämä hahmot minua paremmin historialliseen kontekstiinsa ja kertoa, että mistä tässä aristokratian lopussa oikeastaan on kyse.
La Grande Illusion
Katsoin elokuvan uudelleen ja huomasin sen oikeastaan vastaavan aika tarkasti kysymykseen, jonka tuossa ylempänä esitin. Saksalainen upseeri von Rauffenstein on kotoisin kulttuurista, jossa Ranskan vallankumous ei ole (vielä) tapahtunut. Boieldieu taas on kokenut vapauden, veljeyden ja tasa-arvon jokapäiväisessä elämässään, eikä tämän takia halua enää pitää kiinni niistä aristokraattisista etuoikeuksista, joita von Rauffenstein on hänelle valmis suomaan. Ensimmäinen maailmansodan jälkeinen aika (viimeistään) taisi merkitä keskiluokan nousua ja elokuvassahan juutalainen Rosenthal puhuu siitä kuinka useimmat ranskalaiset eivät omista maata jolla asuvat. Varallisuus ei ole enää tiukasti sidottuna syntyperään (aristokraattien etuoikeutena) vaan on nyt myös yhä enemmissä määrin Rosenthalien kaltaisten liikemiesten saavutettavissa. Sentimentaalisesti molemmat aristokraatit toteavat, että heidän olisi parempi kaatua sodassa, kuin jatkaa siihen maailmaan, joka sodan jälkeen koittaisi.
Juuri noinhan siinä taisi käydä. Monilta kartanon herroiltahan alkoivat joutilaan elämän seurauksena olemaan rahat lopussa, kun samaan aikaan kovassa nousussa olleet porvarit kepittivät heidän ohitseen. Sen on ollut lähes pakko olla melkoinen henkinen murros, varmasti paljolti juuri myös tuon syntyperän takia, mistä mainitsit. Onhan se karu tilanne, kun vuosisatoja kestäneet perinteet hautautuvat muutamassa kymmenessä vuodessa, eikä aatelisnimellä ole enää kuin pelkkä nimellinen arvo. Sen lisäksi tilukset pienenevät, ihmisten kunnioitus laskee, suvun perintö katoaa ja pahimmassa tapauksessa joutuu hankkimaan elantonsa töitä tekemällä, "rahvaan" tavoin.
Seuraavassa kappaleessa tarkoitukseni on "spoilata" koko elokuva!
Tämä sosiaalinen murros on varmastikin, kuten Jmustonen totesit, ollut aristokraateille kova paikka. Kiintoisaa La Grande Illusionin kohdalla onkin pohtia, kuinka paljossa Boieldieun kuolema voidaan nähdä itsemurhana. Renoir antaa katsojien nähdä Marechalin ja Rosenthalin pakenevan ennen kuin von Rauffenstein ampuu Boieldieun. Tämä saa Boieldieun kuoleman näyttämään turhalta, turhalta ainakin suhteessa miesten alkuperäiseen pakosuunnitelmaan. Viimeisillä hetkillään Boieldieu voisi vielä antautua, sillä itsensä tapattaminen ei enää toisi Marechalille ja Rosenthalille merkittävästi lisäaikaa. Kiintoisasti hän on myös hylännyt kaiken aristokraattisen korrektiutensa, sillä kuollessaan hän soittaa huilua tanssahdellen kalliolla valokeilassa, siinä missä elokuvan aikaisemmassa teatterikohtauksessa emme ole nähneet hänen ottavan osaa sen kummemmin viihteellisen näytelmän suunnitteluun kuin toteuttamiseenkaan. Kuollessaan hän kuitenkin katsahtaa rannekelloonsa kuin varmistaakseen, että hän onnistui pidättelemään vartijoita riittävän pitkään... tai todetakseen, että hänen aikansa on nyt loppunut.
Samoja teemoja käsittelee myös Viscontin Tiikerikissa. Siinä myös ollaan edetty tilanteeseen, missä rikkaimmat porvarit ovat rikkaampia kuin perinteiset yläluokan jehut. Se oivallus mikä tiikerikissaan (ja siis myös Suureen illuusioon) sisältyy on se, että tässä tietyssä vaiheessa historiaa se näkymätön raja- aita luokkien välillä muodostui näkyväksi sen taloudellisen perustan kaaduttua: vaikka porvari rikastuu, ei hän silti nouse yläluokkaan. Tilannetta Tiikerikissassa vielä hienosti valottaa suunniteltu avioliitto porvarin ja paronin lasten välillä, joka takaa tulevaisuudessa raja- aitojen hämärtymisen ja katoamisen näin saaden Burt Lancasterin näyttelemän paronin näyttämään arvokkaalta dinosaurukselta.
Tiikerikissa onkin mainio elokuva. En kuitenkaan kommentoi elokuvaa tämän enempää, sillä olen nähnyt sen vain kerran ja silloinkin videokasetilta, joka oli kaiken lisäksi pan & scan. Kaikesta oli kuitenkin nähtävillä että kyseessä on mestariteos. Onkin kiintoisaa, että otat elokuvan esille tässä yhteydessä, sillä Visconti toimi Renoirin apulaisohjaajana ihastuttavassa elokuvassa Une partie de campagne ja sitä ennen elokuvassa Toni, jota en ole nähnyt. Olisikin kiintoisa pohtia kuinka paljon Italialaisessa neorealismissa on suoraan Renoirilta saatuja vaikutteita. Mitä Il Gattopardoon vielä tulee niin BFI lupaili siitä DVD –julkaisua, mutta jostain syystä siitä ei nyt ole kuulunut mitään vaikka Viscontin muita elokuvia (samalta julkaisijalta) on ollut jo pidempään saatavilla.
Ossessione (21.10.2003 22:50)Olisikin kiintoisa pohtia kuinka paljon Italialaisessa neorealismissa on suoraan Renoirilta saatuja vaikutteita.
Totta. Ainakin vaikutuksen Viscontiin on täytynyt olla suuri ja sitä kautta koko neorealismiin. Itse asiassa olisi aikalaisen mielenkiintoista pohtia myös neorealismin vaikutusta edelleen 60-70-lukujen eurooppalaisten ohjaajien ja miksei myös jenkkien tuotantoon. Näppituntumalta sanoisin, että Renoirin vaikutusalue on aikalaisen suuri. Muutenkin kiinnostaa amerikkalaisen elokuvan raju muutos 60-luvulla, kun valtavirta alkoi tuottamaan tiukkoja kriittisiä elokuvia.
Yritin tuossa muuten yksi päivä katsella Suurta illuusiota paikallisista videovuokraamoista, mutta aika heikolta näytti. Muutenkin tuntuu, että klassikojen tarjonta on suorastaan romahtanut. Pitänee siis tuokin tilata jostain erikoisliikkeestä, sen verran paljon on alkanut kiinnostamaan.
menee vähän aiheen vierestä mutta menköön. päätin periaatteen vuoksi tukea tätä uutta elokuvakerhoa ja kävin maanantaina katsomassa Renoirin Ihmispedon josta minulla ei ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä. yllättäen se on jokseenkin tyylipuhdas film noir. päähenkilöt eivät ole mitään aatelisia ampumassa ankkoja ja juomassa samppakaljaa vaan tavallisia duunareita. se muistutti oikeastaan enemmän Fritz Langin noirfilmejä kuin muita näkemiäni Renoireja. eli suosittelen kovasti kaikille joille vanhat rikoselokuvat ovat sydäntä lähellä. pitää vielä kehaista että kopio oli ensiluokkainen
kiinnostaa amerikkalaisen elokuvan raju muutos 60-luvulla, kun valtavirta alkoi tuottamaan tiukkoja kriittisiä elokuvia
Ah, suosikkiaiheeni. Mahtava ajanjakso studioiden rappiosta Heaven's Gateen ja Idiotian paluuseen (Spielberg, Lucas jne...)
Renoirin Ihmispedon josta minulla ei ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä. yllättäen se on jokseenkin tyylipuhdas film noir
Ah, La Bete Humaine. Synkässä nihilistisyydessään suorastaan häkellyttävän paatoksellinen melodraama. Jokaiselle jotakin!
Katsoin tänään uudelleen, tuon jo muutamaan kertaan mainitun, elokuvan La Bete Humaine. Elokuva on hyvä, mutta minusta tuntui, että Renoirin haluttomuus antaa psykologisia selityksiä tuotti muutamia ongelmia tämän kyseisen elokuvan kohdalla. Lantier (Jean Gabin) on elokuvassa täysin tietoinen "kirouksesta", jota hän kantaa ja siitä ettei hänelle ole tulevaisuutta naisten kanssa (syy jonka takia hän on antanut veturilleen naisen nimen?). Elokuva ei kuitenkaan tunnu antavan mitään selitystä sille miksi Lantier kuitenkin päätyy yhteen naisen kanssa tai että minkä takia jokin hetki on otollisempi hänen raivolleen kuin jokin toinen. Koska elokuva alkaa otteella Zolan kirjasta (ja vieläpä kirjailijan kuvalla) tuntuu kuin Renoir sanoisi: "älkää syyttäkö minua vaan syyttäkää Zolaa". En halua kuitenkaan ruveta valittamaan tämän enempää; elokuva on hyvä ja minä vielä kaiken lisäksi pidän junista. Elokuvaa katsellessa tuli muuten väkisinkin mieleen Buster Keatonin elokuva, The General. Tuntuu, että Lantierilla on elokuvassa täsmälleen samanlainen suhde veturiinsa, kuin Buster Keatonilla (en muista mikä on hänen hahmonsa nimi) omassa elokuvassaan. Ulkopuolinen maailma on äärimmäisen ongelmallinen, mutta päähenkilö hallitsee veturiaan täydellisesti; olisivatpa naiset yhtä helposti hallittavissa/käsiteltävissä kuin veturit.