Vuonna 2021 katsottuja

Yu Hyun-mok: Aimless Bullet (1960) ***



Uskomattoman depressiivinen korealaisdraama kertoo Korean sodan veteraanien sopeutumisesta sodanjälkeiseen yhteiskuntaan. Joku Polkupyörävaras on ratkiriemukas komedia tähän tuskailuun verrattuna.



Han Hyeong-mo: My Sister is a Tomboy (1961) ***½



Judo-opettajan judotaitoinen tytär kapinoi perinteisiä sukupuolirooleja vastaan. Kiinnostavasti yhteiskunnallista muutosta kuvataan kamppailulajin kautta, aivan kuten Hongkongissakin.



Jorma Kalliokoski: Hyvästi ennen aamua (1989) *



Suomen "Seul contre tous".



Kazuhiko Yamaguchi: Karate Bullfighter (1975) **½



Kasuaali raiskauskohtaus "hieman" vähensi päähenkilön sympaattisuutta. Hävityn sodan aiheuttamaa traumaa japanilaisen miehen itsetunnolle tässä kai yritettiin kompensoida.



Lucio Fulci: Come svaligiammo la Banca d'Italia (1966) ****



Mahdollisesti Fulcin paras Franco & Ciccio ‑leffa. Ciccio opettelee tässä englantia ja hänen Francolle kohdistamat "Pleeeeease" ‑huudot ovat uskomattoman huvittavia. Youtubessa on tästä erinomaisella kuvanlaadulla varustettu restauroitu versio, ilman tekstityksiä tosin.

Lokesh Kanagaraj: Kaithi (2019) ****



Intian "Hyökkäys poliisiasemalle", yhden sivuhenkilön nimi oli jopa Napoleon. Harvoin on päähenkilön puolesta saanut jännittää niin paljon kuin tässä, onneksi loppuratkaisu oli toiveiden mukainen. Ohjaaja on Tsehovinsa lukenut, eli jos elokuvan alkupuolella mainitaan Gatling-konekivääri, sitä tullaan myöhemmin myös käyttämään. Modernin äijäelokuvan merkkiteoksia.



Lokesh Kanagaraj: Master (2021) ***½



Kaithia kevytmielisempi tapaus, mutta omalla tavallaan yhtä viihdyttävä. Kanagaraj tuntuu hallitsevan yhtä suvereenisti sekä yksittäisten huippukohtien luomisen, että koko elokuvan mittaisen muodollisen dynamiikan. Ehdottomasti kiinnostavimpia nykyohjaajia.

Ilya Naishuller: Nobody (2021) ***½



Kunnon väkivaltaviihdettä ja vastuutonta ihmishenkien haaskausta Hardcore Henryn ohjaajalta. Päihittää kaikki John Wickit mennen tullen.



Shakti Soundar Rajan: Teddy (2020) ***½



Nuori nainen joutuu liikenneonnettomuuteen ja sairaalassa hänet vaivutetaan koomaan laitonta sisäelinkauppaa harjoittavan järjestön toimesta. Naisen sielu siirtyy sairalan maskottiin, isoon teddykarhuun, joka saa puhe ja liikuntakyvyn. Teddy löytää apurikseen autistisen nuorukaisen ja yhdessä parivaljakko yrittää paikantaa naisen ruumiin ja saada rikollisjärjestön kiikkiin. Eikä tämä ole edes komedia vaan vakava toimintadraama. Intialaista hulvattomuutta rakastettavimmillaan.

1993 Swing Kids

6/10

2004 Edelweisspiraten

6/10

Aina kapinoineesta nuorisosta tulevat ensimmäisinä mieleen yhdysvaltalaiset hipit, brittiläiset modit ja punkkarit, ruotsalaiset raggarit, stadilaiset lättähatut, James Dean, Helvetin Enkelit, jne. Kaikki jostakin kumman syystä demokraattisten, vapaina pidettyjen yhteiskuntien tuotteita.

Mutta on kapinoivia nuorisojengejä ollut myös totalitaarisissa yhteiskunnissa.

Kölnin Gestapon ilmeisesti vuoden 1941 raportti edelweisspiraateista: "[...] univormu koostuu lyhyistä housuista, valkoisista sukista, ruudullisesta paidasta, valkoisesta villapaidasta sekä huivista ja pusakasta. Lisäksi heillä on hyvin pitkä tukka. Heillä on kampa vasemmassa sukassaan ja veitsi oikeassa. Jos ryhmiin kuuluu tyttöjä, heillä on valkoinen villapaita tai liivi. Lämpimien kuukausien aikaan heitä lähtee kaupungista sadoittain jalan, polkupyörillä tai junilla. He järjestävät vuorotellen kokoontumisia ja retkiä. Yleensä he tapaavat illalla tai yöllä kadunkulmissa, porttikongeissa tai puistoissa. Heillä on omat laulunsa, joita he laulavat. Homoseksuaalisuutta on vain vähän."

Gestapo kertoi edelweisspiraattien väijyvän Hitlerjugendin jäseniä ja hyökkäilevän joukolla heidän kimppuunsa mm. metrotunneleissa. Lisäksi tehdään seinäkirjoituksia ja "joissakin tapauksissa he ovat hieroneet kansallisten toveriemme kasvoihin ihmisten ulostetta".

Nimikkoelokuva (2004) tästä kiinnostavasta ja vähän tunnetusta nuorisojengistä on rosoinen ja uskottava, mutta epookkielokuvaksi liian halvalla ja amatöörimäisesti tehty. Kuvattu digivideokameralla ja joissakin Pietarin slummikortteleissa paikallisten avustajien kanssa.

Jotkut aivan mitättömän tuntuiset yksityiskohdat on hoidettu huolella. Esimerkiksi kun Karl kirjoittaa itärintamalla olevalle isälleen kirjettä, ovat rystyset aidon näköisesti ruvella. Vastapainoksi pommitetun kaupungin raunioissa sinnittelevillä ovat vaatteet oudon puhtaita, eikä juuri kellään ole parransänkeä tai kampaamatonta tukkaa.

Elokuvan Edelweiss-piraatit eivät vaikuta aatteellisesti erityisen motivoituneilta. Keskeisin yhdistävä tekijä näyttää olevan natsistista hallintoa kohtaan tunnettu vastenmielisyys.

Tästä natsi-Saksan nuorisoliikkeestä on olemassa pitkä dokumenttielokuva Nachforschungen über die Edelweißpiraten (1980).

1930-luvun lopulla sai Hampurissa alkunsa amerikkalaista jazzia, elokuvia ja elämäntapaa ihaileva nuorisoliike Swingjugend, jonka jäsenet olivat haluttomia liittymään Hitlerjugendiin. Hollywood Picturesin elokuva Swing Kids (1993) on 12 miljoonan dollarin budjetilla tehtyä sujuvaa viihdettä tuosta natsi-Saksan toisesta nuorisokapinasta.

Swing-nuorten vähemmän poliittinen vakaumus tulee alkuminuuteilla selväksi, kun natsien kynsistä pelastettu jatsari osoittautuukin suureksi harmiksi "vain" juutalaiseksi. Lisäksi hitleriläisistä käytetään loukkaustarkoituksessa homofobista sanaa pansy.

Tämä päämäärätön hapuilu johtaa hauskanpitoon keskittyneen liikkeen hajoamiseen, sillä naiivi idea "HJ päivällä, swing kid illalla" ei kanna kauas. Saati tuo turvaa Gestapolta.

(Montakohan kertaa Kenneth Branagh on esiintynyt jossakin natsi-Saksan univormussa?)

Myös Swing Kids-liikkeestä on tehty dokkari. Brittiläinen Swing Under the Swastika (1988) esitettiin Suomessa marraskuussa 1989 nimellä Svengiä hakaristin varjossa.

Swing heil!

2007

Rise Of the Footsoldier

9/10

Future Film teki palveluksen sekunda-blu-rayllään

Suomalainen levy oli bonukseton ja väärällä nopeudella pyörivän elokuvan kesto oli 114 min. (25 fps), kun yleisesti paremmaksi arvioitu pidennetty versio on yli 135 min. (24 fps).

Anders Thomas Jensen: Retfærdighedens Ryttere (2021) ***½

No hyvähän tämä. Sopivassa suhteessa sekoitettu väkivaltaa, huumoria, diippejä kelailuja sattumanvaraisuudesta, juoniyllätyksiä ja aluksi karikatyyreiltä tuntuvia, sitten moniulotteisemmaksi muuttuvia henkilöhahmoja. Toimii. Pitäis vissiin vihdoinkin katsoa ne Jensenin pari ekaa.

1996 Hamlet

8/10

2005 Butterfly Lovers / 梁山伯与祝英台

6/10

Jos haluaa aidosti ymmärtää ja tuntea elokuvia, on määrätietoisesti haastettava omia mieltymyksiä ja katsottava elokuvia jotka eivät kiinnosta. Jo senkin takia, että tietää mistä ne kertovat, miksi ne on tehty ja miksi muut niistä pitävät. Tsäkällä saa laajennettua elokuvamakuaan ja elämä on vähän rikkaampaa.

William Shakespearea en ole – häpeäkseni – jaksanut koskaan lukea vanhanaikaisen dialogin takia. Kenneth Branaghin huolella tekemässä näyttävässä yli nelituntisessa elokuvasovituksessa oli onneksi suomenkieliset tekstit, mutta niidenkin pitkien ja koukeroisten lauseiden ymmärtäminen vaati usein paussin ja takaisin kelauksen käyttöä. Nukahdin tunnin kohdalla uupumuksesta. Torkkujen jälkeen loput kolme tuntia sujuivat niin rattoisasti, että jälkeenpäin heräsi epäilys suomentajankin väsähtäneen ja siirtyneen vaivihkaa arkikieleen.

Suomalainen Butterfly Lovers ei ollut puolituntisena yhtä raskasta katsottavaa, mutta en ensimmäisellä katselulla ymmärtänyt tanssin avulla kerrotusta tarinasta siis 

yhtään mitään. Musiikki oli kaunista ja tanssijat notkeita, mutta mistä elokuva kertoi? Wikipediasta löytyi ikivanhan kiinalaisen legendan tarina, joka on 

HLBTIQ-teemoineen 

itse asiassa aika uskallettu. Täytyy nostaa hattua niille baletin harrastajille, jotka pystyvät seuraamaan tanssiteoksen juonta pelkästään tanssijoiden liikkeitä tulkitsemalla.

Näin tuli kasvatettua toleranssia ja hankittua yleissivistystä.

Butterfly Lovers YLE Areenassa ja legenda 

.