Mitä Elitisti-forumin väki katsoo 2017

Uusi vuosi, samat leffat(ko).

1. Wim Wenders: Paris, Texas (1984)

Hieno tarina särkyneistä ihmisistä. Harry Dean Stanton kirjaimellisesti loistaa roolissa, joka vaatii mieheltä uskomatonta venymiskykyä ja osoittaa herran todellisen kalibeerin. Dean Stockwell ei yllä aivan vastaavaan loistoon, mutta eipä käsikirjoituskaan toisaalta suosi häntä. Tarina on samanaikaisesti suoraviivainen ja sopivan koukeroinen, eikä draamakaan yllä spielbergmäiseen mittoihin, vaikka viimeinen kolmannes siihen antaakin kaikki mahdollisuudet.


2. Christopher Nolan: Interstellar (2014)

Mainio krapulaleffa, vaikka kolmannella katsomiskerralla kaikki käännökset olivatkin jo tuttuja – ja sehän on vain hyvä asia, kun makaa kuoleman kielissä telkun ääressä ja yrittää keskittyä noin yhteen asiaan kerrallaan.


3. Christopher Ray: 2-Headed Shark Attack (2012)

Sarjassamme "huonoa huonoa hai-shittiä", ja oikein syvältä. Leffanhan on tarkoitus näyttää b-luokalta, mutta kun mukaan ei ole saatu ketään riittävän karismaattista pökkelöä, niin eihän tästä tule mitään. Tissejä kyllä riittää, mutta Carmen Electrallakin alkaa olemaan ikää ja mitä äijiin tulee, niin Charlie O'Connellinkin vetää tätä puolivalojen puolivaloilla – tai sitten mies on vain aineissa tms. Tai sitten kaikilla oli mahdottoman kivaa, mutta vitsi ei vain välity ruudun tälle puolen.


4. Tony Palmer: Leonard Cohen – Bird on a Wire (2010)

Mainio dokumentti mestari Cohenin vuoden 1972 kiertueesta, jolla kaikki ei sujunut kuin suunnitelmissa. Teknisten ongelmien riivaama rundi kuvataan eräänlaisena luokkaretkenä, ainakin Cohenin mukana kulkevalle joukolle. Artisti itse on enemmän taipuvainen pohdiskeluun ja oman paikkansa punnitsemiseen. Aika sisäänpäin kääntynyttä tämä saattaa olla joidenkin mielestä, mutta muutaman kirja herrasta lukeneena tämä oli mielenkiintoinen kurkistus herran yhteen aikakauteen. Cohen jos kuka osasi näet pistää homman uusiksi, yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen...


5. Hayao Miyazaki: Ponyo (2008)

6. John Lasseter: Toy Story (1995)

Uusintakatseluita, tällä kertaa jälkikasvun kanssa. Mielenkiintoisia pointteja ja kulmia voi muuten löytyä, kun pienen ihmisen mielikuvitus lähtee laukkaamaan kilpaa käsikirjoittajien kanssa. Ponyo oli huomattavasti viihdyttävämpi kuin muistin, lähes positiivista Miyazakia. Toy Story oli puolestaan lievästi ärsyttävämpi, kuin mitä muistin arkistokaapit antoivat ennakkoon olettaa.

Alotellaas!

1- Varnel: Turned Out Nice Again (Kovo), Brittiläisen music hall- viihteen legendan George Forbyn ympärille rakennettu sekaannuskomedia Lancashiren (meitsin nykyinen asuinpaikka!) tekstiiliteollisuuden haasteista. Banjoleleä soitteleva hyväntahtoinen hölmö Formby sijoittaa "fiiliksellä" materiaalikehitykseen eikä alku näytä hyvältä. Varsin Bressonmaiseen tyyliin kuitenkin lopputunnelmat voi lukea leffan nimestä. Nopeatempoinen sekoilu viihdytti, vaikka toki kässärin puitteet on aika perusluokkaa. Ajankuva oli kanssa mukavaa, fiktion totuusvoimaa. ***1/2

2- Godard: A bout de souffle (Breahtless)(Viimeiseen hengenvetoon) (DVD Re-), Uusi vuosi on hyvä aloittaa kertaamalla perusteet. Joskus Butt Souffle tuntuu hieman väkinäiseltä, mutta tällä kertaa potki sisään ihan kympillä. Välitömyys, nokkeluus ja tekemisen riemu on tässä aika ainutlaatuisella tasolla. Tehdään klisettä sellaisella tasolla, että lopputulos on totaalisen uraauurtava. *****

3- Donner: The Omen (Ennustus) (Kovo Re-), Uusintakatselu lapsuusvuosilta, eli oikeastaan ensikatselu. Hallittu ja hienosti kehittyvä ison luokan kauhuilu on paljosta velkaa Manaajalle, mutta viehättää omillaankin. Tasaiseen tahtiin tulevat set piece- kuolemat ovat edelleen hienoja, näissä vakuuttaa ammattitaitoisten käsityöläisten panos efektipuolella. Donner pitää tunnelman hyvin kasassa ja matka Greg Peckin kanssa kohti uskomatonta on uskottava. ****

4- Humberstone: Who Killed Frank Daniels? (Strangers of the Evening) (Kovo), Varhaista äänielokuvaa harvemmin näkee ja siihen on syynsä. Kömpelö teelmys oli tämäkin missä jokseenkin Agatha Christie- tyyliin selvitellään sekavaa murhakeissiä. Onnetonta komediaviritelmää on tarjolla, ylipitkiä kohtauksia ja todella heikkoa näyttelemistä. *1/2

5- Demange: '71 (Kovo), Tehokas ja helposti katseltava draama Pohjois- irlannin konfliktin alkuhetkiltä, missä kokematon Englantilaissotilas joutuu Belfastin takakujilla eroon joukko-osastostaan ja joutuuetsimään urbaanissa helvetissä pommien paukkuessa reitin takaisin omien luo. Konflikteissa, joissa rajanteko "oikean ja väärän", "voittajien ja häviäjien" välillä on vaikeaa joutuu elokuvantekijä miettimään tarkasti miten tapahtumat painottaa. Demange kuvaa mielestäni aika tasapainoisesti ruutitynnyrin kiinnostavan mekaniikan osoittelematta suuremmin suuntaan tai toiseen. Muutenkin tämä on hyvä esimerkki, miten pienehköllä budjetilla tehdään tehokasta ja relevanttia elokuvaa. ****

6- Curtis: Hypernormalisation (BBC iPlayer), BBC:n kellarierakon Adam Curtisin viimeisin on 2,5h dokumentti joka polveilee taas länsivaltojen valtarakenteiden, teknologian, Lähi-Idän kriisien ja julkisuuden manipuloinnin kuumottavassa maastossa. Eli Bitter Laken sisarteos ja/tai johdannainen. (Itse asiassa Curtis aloittin tämän projektin jo sarjallaan Power of Nightmares aikanaan) Arkistomateriaaliin nojaava ja Curtisin oman kertojanäänen varaan nojaava poljento on mukaansatempaavaa ja saa katsojan miettimään osin sangen esoteerisiäkin teorioita asioiden tilasta. Minulle Hypernormalisation edustaa länsimaista journalismia parhaimmillaan, mutta ymmärrän niitäkin joiden omat ideologiset käsitykset eivät käy yhtä hyvin yksiin Curtisin näkökulman kanssa. *****

7- Rodriguez: Planet Terror (Kovo Re-), Retroleffojen parhaimmistoa. Rodriguezin mestariteos todella ymmärtää kohdesceneään eikä näkökulma vanhan hyvän ajan eksploitaatioon ole holhoava tahi sentimentaalinen. Toki tässä on paljon pieniä ärsyttäviä jujitsuja, mutta ne eivät missään vaiheessa kaada paattia. Jos loppukahina olisi enemmän 70-lukua ja vähemmän Asylumia niin tämä olisi ihan viiden starban leffa. Tälläisenään **** 

Kult!

Michel Gondry: human nature (USA-Ranska, 2001) – Charlie Kaufmanin eka leffakäsis ei ole vielä yhtä tiukka kuin tulevat – ajoittain tämä on jopa vähän lapsellinen ja mauton – mutta nerous on jo nähtävissä.


Quentin Tarantino: Reservoir Dogs (USA, 1992) – niitä elokuvia jotka tavallaan voisi katsoa milloin tahansa ja kesken aloitettunakin aina loppuun asti, vaikken mikään varsinainen Tara-fani olekaan (kaikki toki nähty). Reservoirissa näkyy hillitön vimma ja halu tehdä elokuva, joka nähdään ja joka tulee ryminällä maailmaan. Paisuttelua ja huutoa hivenen liioitellusti, mutta pääsääntöisesti varsin tiivis setti.

Ted Demme: beautiful girls (USA, 1996) – katsoin koska käsikirjoittaja on sama kuin Things to Do in Denver... ‑leffassa. OK-kotiinpaluudraama nuorten aikuisten kriiseistä, ihmissuhteista ja elämästä muistojen ("vapaus") ja nykyisyyden ("realiteetit") keskellä. Suunnilleen samannäköinen elokuva kuin Frendit, Coupling jne. Natalie Portmanin varhaiskypsä naapurintyttö on loistava hahmo ja taatusti leffan paras/kiinnostavin. Luisteluradalla päähenkilön ja tytön välillä on aidosti tuntuva äkillinen ja autenttinen kipinä, joka taitaa hämmentää molempia. Lolita ‑teemaa olisi voinut kehitellä pidemmällekin. Ohjaaja Ted "Blow" Demme kuoli näemmä 2000-luvun alussa nuorena, syynä arvatenkin "coke-related issues."

Peter Lindholm: Anita (Suomi, 1994) – heh heh, olisiko tässä joku ennätys ”kertojaäänen” käytössä fiktioelokuvassa? Katsoin ainoastaan Liisa Mustosen takia, joka on Veturimiehet heiluttaa ‑leffassa uskomattoman hot. Anita ei nyt mikään kovin vakuuttava draama/trilleri ole eikä se ainakaan nimensä mukaisesta päähenkilöstä kerro juuri mitään. Kertojaäänien tosikkomaisuus ja teatraalinen vakavuus huvittaa; elokuvan reaaliset ansiot eivät yllä ihan sinne asti, vaikka niin ääniraidalla uskotellaan.

Elia Kazan: On the Waterfront (USA, 1954) – niitä elokuvia joista on vaikea sanoa mitään, koska elokuva ikään kuin on niin asian ytimessä, että sen lausuminen ääneen vuosikymmenestä toiseen kuulostaisi lähinnä viisastelulta. Väkevää kohtausta ja dialogia, todellakin. Niitä filosofisia elokuvia jotka voi katsoa ”aika monta kertaa”.

Larry Charles & Sacha Baron Cohen: brüno (USA, 2009) – suvereeni mestariteos ja elokuva jonka aikana nauran ajoittain niin rajusti, että meinaa oksennus puristua ylös vatsasta. Etenkin kohtaus jossa Brüno esittelee Hollywood-tuottajille ohjelmaideansa. Käsittämätöntä kuinka SBC:n ja assarin pokka pitää tilanteissa, jotka kehittyvät täysin absurdeihin mittoihin, ja aina tilanteista paljastuu jokin autenttinen (ei-näytelty) pointti. V*tun uskomatonta!

Martin Scorsese: Bringing Out the Dead (USA, 1999) – antaa ”veikeän” kuvan suurkaupunkin ambulanssikuskien työstä. Melankolinen, raadollinen, kaunis ja oleellinen. Kuolemaa käsitellään syvällisemmin ja aiheesta selvästi kiinnostunemmin kuin Taksikuskissa.

Michael Haneke: Amour (Ranska-Saksa-Itävalta, 2012) – rankka elokuva. Valkoinen nauha on vielä hivenen rankempi. Molemmat vakavan elokuvantekijän mestariteoksia. Molemmat -> Palme d'Or.

Veikko Aaltonen: Tilinteko (Suomi, 1987) – Aki Kaurismäen käsisjälki näkyy selvästi. Hyvät soundit! Tiukka pieni trilleri osoittaa, että melvilleläisyyden voi saada toimimaan myös suomalaisella perähikiällä.

Larry Charles & Sacha Baron Cohen: Borat :

Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan

(UK-USA, 2006) – samat sanat kuin Brünossa, ei voi uskoa kuinka... Jälkimmäinen on omissa kirjoissani hitusen verran kovempi, vaikka molemmat ovat viiden tähden kamaa. Itselleni Boratin hysteerisin kohtauskokonaisuus on Boratin ja karvamahaisen läskikaverin paini- ja huutotappelutempaus hotellihuoneessa päätyen käytävän ja hissin kautta hotellin ala-aulan esiintymistilaan, jossa on meneillään joku (oikea) bisneskonferenssi tms. Un-FUCKING-believable.

Veikko Aaltonen:

Isä meidän

(

Suomi, 1993) – epätasapainoinen ja vaihtelevan kiinnostava/intensiivinen, mutta silti lopulta hyvä vakava draama, toki suomalaisittain vähän turhan totinen. Tarkovski worshippia, komeaa mustavalkokuvausta ja kipeä perhekuvio. Melkein alueella.

Mark Mylod:

Ali G Indahouse (UK, 2002) – ääliöhuumoria ja erilaista piikittelyä, selvästi ja oleellisesti heikompi kuin SBC:n kaksi muuta elokuvaa luomistaan hahmoista. Tämä on myös ainoa näytelty, ei "mockumentary." Useita vähintäänkin hymähdyksen aiheuttavia vitsejä, mutta silti liian keveä yltääkseen lähellekään kahden seuraavan tasoa. Näistä hahmoista Ali G on selvästi kaikkein tyhmin, mikä on sinänsä viihdyttävää.

Martin Scorsese:

Raging Bull (USA, 1980) – vaikuttava ja maineensa ("80-luvun paras elokuva") veroinen kuvaus maskuliinisesta vainoharhaudesta ja väkivallasta, joka ei aina jää kehään/kentälle tms. Paul Schrader on kyllä melkoinen kynäniekka, enkä ole läheskään kaikkia miehen kynäelmistä tai omista ohjauksista edes nähnyt. Dialogi ja draamantaju ihan timanttia. Kuvaus ja etenkin leikkaus eivät ole menettäneet tehoaan, suosikkikohtauksiani nyrkkeilymatsi, jossa leikkaus eturivin yleisöön/tuomareihin, jotka saavat kehältä limaisen verisuihkun päin pläsiä ja papereita. Sitä väkevää visuaalista kerrontaa, jonka "Scorba" taitaa.

John Herzfeld:

15 Minutes

(

USA-Saksa, 2001

) – alkaa kiinnostavasti, näyttää yllättävän hyvältä (kuin superkallis tv-sarjan pilottijakso), ja aihepiiri on kiinnostava ("killing for culture"), mutta homma muuttuu lapselliseksi, epäuskottavaksi ja myös naurettavaksi loppua kohti. Näyttely on karikatyyrimäisen liioiteltua irvistelyä (roistot) tai ikävystyttävää jäykistelyä (Edward Burns). Tuntuu että tekijät eivät ole osanneet edetä premissistä sopivasti varioiden, vaan ideaksi kaksituntiseen leffaan jätettiin kaksi jatkuvasti hikoilevaa rumilusta (jotka tietenkin myös HOMOJA) ja se perkeleen videokamera. Tympeä below-average. Oli/on Suomessa K-18. Väkivallan ja videokameran yhdistelmä kohottaa ikärajoja.

Veikko Aaltonen:

Rakkaudella, Maire

(

Suomi, 1999

) – tasaisen toimiva urbaanidraama ei ole mikään mestariteos, mutta pysyy silti kiinnostavana ja muistuttaa hieman Kotwican Mustaa jäätä ja Henkesi edestä ‑leffoja – jotka ovat myös parempia – tosin yhtäläisyydet ovat melko pinnallisia. Sairaskuvauksena tämä on vähän levoton ja kärjistetty.

Veikko Aaltonen: Seasick (Suomi-Ruotsi-Ranska jne., 1996) – mitä vitun paskaa tää on?? :D

Ylläoleva kannattaa muistaa melkein samassa yhteydessä kuin Young Love, mitä tulee suomalaisiin tuotantoihin Taikista valmistuneilta ohjaajilta. Eikä Aaltonen ole kokonaisuutena mitenkään "huono", jotain Mika Kaurismäen ja Dome Karukosken väliltä; filmografiassa on näkemystä, mutta Seasick on kaikin puolin käsittämätön ja vielä äärimmäisen tympeällä tavalla. Se ei ole viihdyttävää campia kuten vaikka Tulion Sensuela, ja "kansainvälistä tasoa edustavana ekologisena trillerinä" se on kaikin puolin naurettava ja vammainen. Näyttely on late Katrin Cartlidgea lukuunottamatta hirvittävän kankeaa, leffa on tulvillaan väkinäistä ja lapsellista huumoria sekä camp-henkisiä wtf-hetkiä, vaikka elokuva tehtiin täysin tosissaan, kuten dokumentti (tuore dvd) välittömästi osoittaa.

Cary Joji Fukunaga & created by Nic Pizzolatto: True Detective (tv series – USA, 2014) – kolmas katselukerta ja edelleen tämä on täysin uniikki tapaus. Tällaista ei voisi kirjoittaa ilman että Pizzolatto on lukenut kasan karua kirjallisuutta ja tiettyjä filosofeja. Rustie Cohle on moraalin ulkopuolella olematta paha. Hän on ateisti ja nihilisti, joita helposti pidetään epäilyttävinä ja vähän vaarallisina, mutta silti hänen moraalinsa on vankin ja lahjomattomin kaikista sarjan hahmoista. Oleellista on, että hänen ei olisi tarvinnut tehdä mitään. Trillerinä meno on kiitettävän synkkää ja intensiivistä. Pahuuden tuntu on monesti läsnä, ja tilanteissa on lynchiläistä uhkaa. Miinusta ainoastaan ihan lopusta, joka tuntuu liian helpolta ja turvalliselta näin korkeatasoiseen teokseen. Loppuun olisi kaivannut jotain sellaista, mitä mainittu Lynch on tehnyt esim. Twin Peaksissa. Myös True Detective season 2 on hyvä, vaikka se haukuttiin Hesarissa. Onneksi nämä ovat itsenäisiä tarinoita.

Alfred Hitchcock: Vertigo (USA, 1958) – kaikkien aikojen kovimpia, tietysti, ja niitä harvoja leffoja, joissa päähenkilöiden rakastuminen vaikuttaa täysin aidolta. Psykologisena trillerinä, visuaalisena kertomuksena ja lumoavana tragediana upea elokuva. Voi vain kuvitella kuinka Lynch, Scorsese jne. ovat imeneet vaikutteita (esim. baarikohtaus, jossa Stewart ensi kertaa näkee Novakin.)

Paul Brickman: Risky Business (1983) ***


Äärimmäistä kasariutta soittaa Phil Collinsia romanttisen kohtauksen taustalla. Juppi-ideologian kuvauksenahan tämä oli suorastaan ilkeä.


Paul Verhoeven: Basic Instinct (1991) **½


Ysäriklassikko ei ole kovin hyvin kestänyt aikaa. Käsikirjoituksen pöljyys ja ohjauksen junttimaisuus olivat kyllä hyvin synkassa keskenään.


Bertrand Blier: Beau-pére (1981) ***½


Kolmikymppisen isäpuolen ja 14-vuotiaan tyttären välille kehittyy kuuma romanssi. Hillityn kaunis elokuva hankalasta aiheesta.


K.S.R. Das: James Bond 777 (1971) ***


Hieman puuduttavaa kohellusta pitemmän päälle, mutta mukana myös inspiroituneita hetkiä, kuten kolmen koiran (!) suorittama öinen pankkiryöstö.


Chang Cheh: Trail of the Broken Blade (1967) ****


Olisikohan Changin romanttisin wuxia-elokuva.

8- Dearden: The Bells Go Down (Kovo), Ealingin sotaponnisteluleffa missä kotirintaman palomiehet koittavat pitää Lontoota pystyssä natsien pommituksissa. Hyvin kuvattujen tuli-inferno- jaksojen välissä Dearden valottaa duunareitten arkidraamoja. Enempi moraalinkohottelua mitä kitchen sink- realismia, mutta kiinnostava artefakti joka tapauksessa. ***1/2

9- Shonteff: The Million Eyes of Sumuru (Kovo), Kulttiohjaaja Lindsay Shonteff tällä kertaa Harry Alan Towersin palkoilla ja lopputulos on sangen viehättävä versio kansainvälisestä agenttimeiningistä. Bond- leffat tässäkin jonkinlaisena kimmokkeena. Onhan tämä siis huono, mutta Shonteffin ripakka ohjaus nostaa tämän kuitenkin laahaavien perus- HAT- leffojen (Five Golden Dragons, Fu Manchut) yläpuolelle. Shonteff esittää päähenkilöodensä naisseikkailut liioiteltuina ja vitsimielessä kuin piikkinä Bondille, mutta ensisijainen tunnelma tässä on, että burleskikin sovinismi on silti sovinismia. **1/2

10- Minnelli: An American in Paris (Amerikkalainen Pariisissa) (Kovo Re-), Klassikkomusikaali, joka oli aikanaan merkittävä nostaessaan genren arvostusta ja aloitteli a-luokan hienojen musikaalien sarjan Hollywoodissa. Simppeli pieni tarina on riittävä aika pienimuotoisten ja steppipainotteisten musikaalinumeroitten (loppubalettia lukuunottamatta) kehykseksi. Gerswinien musiikit jo itsellään nostavat leffan taiteellista laatua. Kuuluisa loppubaletti on siellä aidosti inspiroituneen ja tekotaiteellisen paskan rajoilla ja vaikutta hieman venytetyltä. Kokonaisuutena AP on kuitenkin enemmän kuin osiensa summa, mielenkiintoinen paketti omaa aikaansa ja relevantti vielä meidänkin aikanamme. Ainakin meille runollisesti herkistyneemmille katsojille. ****1/2

11- Huston: The African Queen (Afrikan kuningatar) (Kovo Re-), Klassikko romcom- seikkis missä kaksi hyperkarismaattista näyttelijää seilaa studiossa jokea alas. Paino on henkilöhahmoissa, simppeli tarina on mukana vain luomassa puitteet ja matkan a:sta b:hen. Bogien ja Katen kemia on ainutlaatuinen. Ajatelkaapas esim. Spencer Tracy Bogien tilalle niin tuloksena olisi ihan erilainen leffa. Siis kemiallisesti. Bogartillahan on muitakin näitä sangen simppeleitä leffoja, mitkä muistetaan lähinnä kipinöinneistä kuten Casablanca, Syvä Uni tahi Sabrina. Suuren näyttelijän tunnuksia. Hustonin ohjaus on toki napakkaa, aito Afrikan tuntu tulee kyllä studiostakin läpi. Ja toki suuret osat leffaa kuvattiin ihan oikeastikin Afrikassa. ****1/2

12- Costa: Buffalo Bill, l'eroe del far west (Buffalo Bill, Hero of the West) (Kovo), Spagettiwesternit harvoin kertovat "oikeista" lännen legendoista tahi tapahtumista. BB on erilainen, mutta myös siinä mielessä, että se on intiaanispagu! BB on kiehtova elokuva. Sen kerronta on kuin suoraan mykän elokuvan westerneistä, eli seikkispainotteinen. Massimo Dallamanon techniscope- kuvaus on todella hienoa katseltavaa. Lisäplussaa tulee myös siitä, että ilahduttavan vähän kohtauksia on kuvattu sisätiloissa, tästä todella tulee läpi luonnon ja seikkailun tuntu. Tarzan- Scott on hyvä nimiosassa, vetää sellasta muikeaa 20- luvun Fairbanksiä. Positiivinen yllätys kaikin puolin. ****

joku ”mehmet rahmelsson”: Eden (Espanja-USA-Malesia, 2014) – jenkkiläinen futisjoukkue on palaamassa Brasiliasta kotiin, mutta kone kräshää mereen, sopivasti aution saaren viereen niin matalaan veteen, että koneesta tajuttomina veteen pudonneet ehditään noukkia pohjasta vielä takaisin elävien kirjoihin. Kiinnostava ja potentiaalisesti hyvä aihe, mutta Cast Away oli melko tyhjentävä esitys aiheesta, ja myös J. C. Chandorin All Is Lost on parempi kuin tämä. Ongelmana on, että kukaan hahmoista ei ole oikeasti kiinnostava eikä heidän eloonjäämistaistelunsa siis kouraise; draamaa ei ole. (Tuntuu myös omituiselta, että Brasiliasta Jenkkeihin palaamassa oleva kone voisi kadota kovinkaan kauas merelle; todelliset South Pacificin syrjävedet vaanivat aivan eri suunnassa.) Yksittäisiä hyviä, yllättäviäkin kohtauksia on, mutta kokonaisuutena tämä on siedettävän rajamailla horjuva kertakatselu. James ”Warriors” Remar pienessä roolissa. Säveltäjä José Villalobos ei sukua suurelle brasilialaiselle, mikä tuskin saa Heitoria kääntyilemään haudassa. Katsoin tämän vain, koska dvd:n syvänsininen fontti- ja kansisuunnittelu herättivät mielenkiinnon. Värimaailma miellytti minua suuresti. Niitä elokuvia, joiden aikana miettii kuka ne on rahoittanut ja miksi. Silti, valtameri on aina suurenmoinen.

Bo Arne Vibenius (”Alex Fridolinski”): Thriller – En grym film (Thriller – A Cruel Picture – Ruotsi, 1973) – näitä vuosituhannen alussa paremmin saataville julkaistuja nastyja on kiva kertailla säännöllisin väliajoin, tosin tämän kohdalla noin kerran kymmenessä vuodessa riittää. Hyvä etten sentään kaikkea ole hävittänyt vaihdoissa tai muuten. Olen edelleen sitä mieltä, että nimimerkki ”Markus Sorsan” arvio on paljon parempi kuin itse elokuva. (Mihin lie tyyppi "kadonnut", varmaan joku hippi/pitkätukka tms.?) Leffassa on ajoittain autenttisen tyly meininki ja jopa kiinnostavia yksityiskohtia, mutta kammottavan amatöörimäisiä ”ratkaisuja” leikkauksessa jne. on vaikea antaa anteeksi hyvällä tahdollakaan, sillä monissa muissa underground-teoksissa vastaavanlaiset jutut on hoidettu tyylillä. Hidastusten käyttö lopussa tuntuu liioitellulta, vaikka pointti on ymmärrettävissä. Päähenkilö/Lindberg on kyllä uskomattoman viehättävä.

Tony Scott: The Last Boy Scout (USA, 1991) – jos tämä olisi tehty puoli vuosisataa aiemmin, olisi leffa taatusti kriitikoiden arvostama rikosklassikko. Noin ysärillä elokuvaan oli mahdollista sisällyttää tylyä väkivaltaa ja runsaasti kirosanoja. Olen nähtävästi nähnyt vain seitsemän Tony Scottin elokuvaa. Parhaimmillaan Tony oli huomattavasti etevämpi ohjaaja kuin kai yleisesti arvioidaan, ja jälkiviisaana ajattelee leffojen itsetuhoisia hahmoja ja synkkiä näkemyksiä (”elämä on paskaa”) surullisemmasta näkökulmasta. Bruce Willisin one-linerit eivät hirveästi innosta, mutta pääsääntöisesti hyvä roisin huumorin ja uhittelun film noir.

John McNaughton: Henry: Portrait of a Serial Killer (USA, 1986) – eräs häiritsevimmistä laatu-kauhuelokuvista/draamoista. Kaikki kohdallaan eikä leffassa ole mitään vanhentunutta, latteaa tai hupaisaa, just brutal truth.

John Flynn: Out for Justice (USA, 1991) – muistelin että tämä on Seagalin teoksien räväkämmästä päästä, vaikken asiantuntija olekaan. William Forsythen överi niljake kantaa elokuvaa siinä missä Seagal mustiin pukeutuvana kookkaana tappokoneena; ponnarista ripaus ”eksotiikkaa.” Leffan tiettyä viehättävää suoraviivaisuutta korostaa, että Forsythen pahis ei tee juuri muuta kuin ajelee ympäriinsä autolla, jonka etupenkillä istuu kolme äijää. Niitä elokuvia jotka ovat unelmien täyttymys teinipojille. Etenee sujuvasti ja on ajoittain niin huvittavan republikaanimainen, että voi olettaa tekijöiden itsekin jo virnistelleen. ”He's a drug user

!!” Tiettyjä ”avainkohtauksia” on pitkitetty hyvällä tyylitajulla ja nautinnollisesti niin katsojan kuin epäilemättä itse pärstäänsä rakastavan tähdenkin kannalta. Näin etenkin ”biljardipallokohtauksessa.” Leffassa myös selvää Palme d'Og ‑ainesta. Jälkikäteen ajateltuna vanhaa suominauhaa on leikattu yllättävän "vähän" (1min 23sek), kun leffassa on turpaanvetoa sentään runsaasti ja toisaalta jotain Viimeistä partiopoikaa leikattiin yli 6min?!

Matalo (1970) – 6/10 – Kokeellinen spagettilänkkäri. Elektroakustinen musiikki/äänimaailma nostaa tämän keskivertospagua paremmaksi elokuvaksi. Kaikki hahmot ovat vähintäänkin ärsyttäviä (varsinkin boomerangeja heittelevä sankari) ja taistelukohtaukset ovat huonosti toteutettu. Niissä ei ole mitään jännitettä ja kamera sekoilee huolella. Paljon hidastuksia ja kikkailuja. Mutta silti omalaatuinen kuriositeetti.


The Night of Something Strange (2016) – 8/10 – Neljän vuoden ajan, minimaalisella rahoituksella mutta suurella sydämmellä työstetty, kaikkien aikojen (ällöttävimmällä tavalla) kauhein teini/zombikauhukomedia. Teini-elokuvien symboliikka on tässä täydellä overdrivellä. Siis se, kuinka teinejä pelotellaan harrastamassa hämärissä paikoissa seksiä (kuolee), käyttämästä huumeita (kuolee) jne. + Kaikki mahdolliset huvittavat kliseet. Paljon parempi kuin mikään hollywood-teinikauhu, vaikka varsinaisena jännittävänä kauhuelokuvana surkea.

Deliverance (1972) – 8/10 – Toimii vieläkin. Yritin näyttää tätä tyttöystävälleni (yleissivistyksen nimissä) mutta hän ei sietänyt alun rallatuksia lainkaan. Päähahmotkin olivat hänen mielestään homoja (vaikka nukahti ennen "squeal like a pig" kohtausta).


Enemy (2013) – 8/10 – Karun mutta hienon näköinen mysteeritarina. Pitää otteessaan alusta loppuun, vaikka mitään ei varsinaisesti tapahdu. Intensiteetti kohdillaan ja äänimaailma on sopivan erilainen muihin vastaaviin verrattuna. Hiljaisuutta käytetään paljon hyväksi.


Green Room (2015) – 8/10 Blue Ruin ohjaajan uusi jännäri/kauhu. Hyvät näyttelijät, hyvät musiikit, hyvä fiilis ja muutenkin tiukka paketti. Yllättävän väkivaltainen.

The Eyes of My Mother (2016) – 8/10 – Sairas mutta hienosti toteutettu elokuva. Tuli paikoitellen Psyko mieleen mustavalkokuvauksesta. MV-kuvauksella ei pelkästään kikkailtu (yritetty tehdä "taiteellisen" näköstä elokuvaa) vaan sävyt loi oikeesti tunnelmaa. Kuitenkin aika pintapuolinen tarina, joka ei jättänyt hirveesti mitään kelattavaa. Muistutti myös hieman Roman Polanskin Inhoa (Repulsion), vaikka en muistakkaan siitä paljoakaan.

Kakihara (20.1.2017 00:27)

Deliverance (1972) – 8/10 – Toimii vieläkin. Yritin näyttää tätä tyttöystävälleni (yleissivistyksen nimissä) mutta hän ei sietänyt alun rallatuksia lainkaan. Päähahmotkin olivat hänen mielestään homoja (vaikka nukahti ennen "squeal like a pig" kohtausta).

Akka vaihtoon!

John McNaughton: Wild Things (USA, 1998) – yllättävän hyvin kirjoitettu itsetietoisen sekava ja hassu eroottinen trilleri Henry: Portrait of a Serial Killerin ohjaajalta. Loppua kohden juonenkäänteitä on enemmän kuin neljässä Hitchcock-elokuvassa. Matt Dillon ruokkii villejä krokotiileja, tytöt pussailevat uima-altaalla, Bill Murray loistaa juristin roolissa ja Kevin Bacon vilauttaa kulliaan. Neve Campbellin punk/gootti/white trash ‑pimu lukee tässä Célinen Death on the Installment Plania (suom. Kuolema luotolla)!!!!!! :D

Simon West: Con Air (USA, 1997) – täysin naurettava ja yhtä lailla hykerryttävän viihdyttävä mega-action, joka taitaa kiteyttää aika hyvin ”bruckheimerlaisen” tavan tehdä rahaa. Hahmot ovat liikuttavan karikatyyrimäisiä, Nicolasin päähenkilön asemaa moraalisesti oikeamielisenä isähahmona korostetaan loputtoman huvittavilla ”lähikuva totisiin, väkeviin kasvoihin” ‑leikkauksilla ja niin edelleen. Tämä on selvästi käsikirjoittajan sooloesitys, sillä elokuvan perusteella on mahdoton sanoa mitään ohjaaja Simon Westistä. Käsikirjoittaja on saanut keskittyä vetävän, vähän tarantinomaisenkin dialogin sekä sarjakuvamaisten henkilöhahmojen suunnitteluun, minkä West on sitten ohjeistanut näyttelijöille parhaansa mukaan eikä hän ole mikään Ingmar Bergman. Steve Buscemi menee tässä (kuten saman käsikirjoittajan Denverin keikassa) täysin hukkaan, tyyppi ei omin päin sovi ”salaperäisiin palkkamurhaajahahmoihin” tai aforismeja lakonisesti lateleviin sarjamurhaajiin; puikoissa pitäisi olla määrätietoisempi ohjaaja Westin kaltaisen pelimiehen sijaan. Con Air on nimittäin myös aidosti noloa kamaa silloin kun ei toimi edes vitsinä. Stuntit ovat todella näyttäviä. ”I said... put the bunny... back in the box.”

Jim VanBebber: The Manson Family (USA, 2003) – yllättävän hyvä ja vakavasti otettava nastyily. En odottanut tältä oikein mitään, koska saman tekijän Deadbeat at Dawn on kaikesta yrityksestään huolimatta vähän turhan ”camp” ollakseen oikeasti nihilistinen katuleffa, vaikka väkivalta siinäkin on matalaotsaisen rajua: Van Bebber (Mansonissa VanBebber) selvästi nauttii saadessaan shokeerata ja manata katsojien verenhimoa esiin. Gorehoundeille tiedoksi, että Van Bebberin My Sweet Satan real crime ‑lyhärissä on Driveakin ilkeämpi/kyynisempi päänmurjomiskohtaus... NWR tietysti tuntee Van Bebberinsä. The Manson Familyn kokeilevat kuvakikat ja psykedeelisyys välittyvät hienosti ja kerronta on oikeasti sujuvaa, määrätietoisesti etenevää ja täysin hallittua, mistä suuri kiitos kuuluu taatusti leikkaajalle. Tunnelmaa ja tulevaa pohjustetaan asiantuntevilla havainnoilla ja analyyttisillä näkemyksillä koko hippi-ilmiöstä ja Manson-kultista. Aika vaikuttavaa. Loppu on tietenkin autenttisesti sielua kylmäävän häijy ja paha, juuri mitään ei jätetä mielikuvituksen varaan. Varsinainen sensorien ja ”väkivaltaelokuvien vastustajien” suosikkileffa, vaikka tämä on uncut myös Briteissä, mikä kertoo että leffan ansiot on tajuttu BBFC:lläkin. Miinusta ainoastaan epilogin turhasta ja tympeästä paluusta Deadbeatin jengiperseilytunnelmiin.

David Fincher: Se7en (USA, 1995) – aikaa kestävä klassikko ja hämmentävän synkkä, intensiivinen ja paha elokuva. Oleellista onkin, että päähenkilö William Somerset on hyvä.

Hakemalla Dantea, Chauceria ja Miltonia kirjastosta voi siis päätyä ”shit listoille.”

Louis Malle: Le souffle au

c

œ

ur

(Rakas sydän – Ranska, 1971) – teini-ikäinen poika lähtee milf-äitinsä kanssa hermoparantolaan ja tutkailee siinä ohessa kasvamistaan ja asemaansa vanhempien veljien kiusoittelun kohteena. Teini-ikäisten ääliöiden ilveily ei ole kovinkaan elitistinen tapahtuma, ja tämän truffautlaisen kasvu- ja nuoruudenkuvauksen viehätysvoima vaihteleekin asteikolla vitun ärsyttävä ja hyvin oivaltava. Muuttuu loppua kohden yllättävänkin kipeäksi, tyyliin Michael Haneke meets Xavier Dolan/Julia Kristeva tms.

Agnieszka Holland: Total Eclipse (UK-Ranska-Belgia-Italia-USA, 1995) – loistava ja ilmeisen totuudenmukainen kuvaus maailmankirjallisuuden kuuluisimmasta (?) romanssista. Arthur Rimbaud ja Paul Verlaine homostelemassa Pariisissa ja Lontoossa, ja ohessa syntyy mullistavaa runoutta. Ilmeisesti ei kovinkaan arvostettu elokuva, mitä ei voi käsittää: näyttää hyvältä, suorastaan hienolta, näyttelijät ovat täysosumia (Leonardo maanisena Rimbaudina, David ”Naked” Thewlis epävarmana Verlainena, häkellyttävän kaunis Romane Bohringer Verlainen tyytymättömänä nuorena vaimona), kerronta on sujuvaa ja leffa kaikin puolin asiaa.

”Arthur Rimbaud'lle

Kuolevainen, enkeli JA demoni – Rimbaud,

minun kirjassani on sinulla ensi sija,

joku hullu pedantti sinusta sanokoon:

epäsikiö, juoppo, alkava irstailija.

Soi luuttu, suitsutus kierrellen kohoaa:

sinä muistojen temppeliin olet astumassa,

on nimesi loistava kerran kunniassa:

sinä minua rakastit kuten pitikin rakastaa.

Sinut näkevät naiset, kookkaan ja hartevan,

kovin kauniiksi maalaiseksi ja ovelaksi,

sinun julkean velttoutesi hyvin himoittavaksi.

Sinä historian veistämänä voitat kuoleman

ja elämästä ylettömiin nauttimalla

pidät Kateuden päätä valkeain jalkaisi alla!”

(Verlaine, suom. Yrjö Kaijärvi)

Marienbad (23.1.2017 00:07)

John McNaughton: Wild Things (USA, 1998)

Tuosta on jäänyt mieleen vain se hammaskohtauksen ääniefekti, ja eikös sekin ollut lopputekstien jälkeen. Mutta loppuiäksi.

QCine (23.1.2017 18:05)

Marienbad (23.1.2017 00:07)

John McNaughton: Wild Things (USA, 1998)

Tuosta on jäänyt mieleen vain se hammaskohtauksen ääniefekti, ja eikös sekin ollut lopputekstien jälkeen. Mutta loppuiäksi.

Joo, siinä tulee lopputekstien aikana/ohessa näitä "selventäviä" takaumahetkiä, jotka entisestään saavat tuntemaan, että leffa tehtiin pilke silmäkulmassa kaikkine lukuisine twisteineen. Hammastakin tosiaan "twistataan" loppukuvissa.

Marienbad (18.1.2017 01:17)

Olen edelleen sitä mieltä, että nimimerkki ”Markus Sorsan” arvio on paljon parempi kuin itse elokuva. (Mihin lie tyyppi "kadonnut", varmaan joku hippi/pitkätukka tms.?) 

Luotettavien raporttien mukaan tämä "Markus Sorsa" samoilee villieläimen lailla Lancashiren nummilla kadonnutta nuoruuttaan etsimässä.

13- Gilling: The Night Caller (Kovo), John Saxonin tähdittämä aikalailla tyypillinen brittisci-fi-kauhuilu, missä jahdataan maan kamaralle teleporttailevaa avaruuden jannua. Alkupuoli puuduttaa puheliailla studiokohtauksilla, missä arvuutellaan erikoisten ilmiöiden alkuperää armeijan jermujen ja tiedehenkilöiden välillä ja kun loppukin on aika kaavamainen ja unohdettava ei tästä oikein jää mitään suositeltavaa. *1/2

14- Gasnier et al.: The Perils of Pauline (DVD), Legendaarinen varhainen mykkäsarjaelokuva missä topakka tyttö Pauline seikkailee vaaratilanteesta toiseen. Ensimmäiset kaksi jaksoa (9 kaiken kaikkiaan) on ne parhaat, näissä on isompi mittakaava ja vauhdikkaampaa toimintaa. Kakkosjakso viehättääm tietysti villin lännen teemoillaan erityisesti. Loppua kohden puhti ja into loppuu ja toisto alkaa. Elokuvallisestikin seitsemän viimeistä jaksoa on aika puuduttavaa settiä. Elokuvahistoriallisesti kiinnostavaa settiä mutta ei kovin laadukasta. **

15- Mate: Second Chance (Kovo), Mestarikuvaaja Rudolph Maten eksoottinen dramatisointi on enempi melodraamaa mitä varsinaista rikosleffaa, ja on muutenkin vähemmän mitä osiensa summa. Mitchum ja Palance heilastelevat meksikolaisessa pikkukaupungissa mafiosoja piileskelevää Linda Darnellia, mutta kohtaavat draaman kannalta liian myöhään. Eka tunti on sinänsä huolellista mutta aika plassua pohjustusta (simppelin asetelman olisi pohjustanut tälle tasolle n. vartissa) mutta viimeinen puolisen tuntia karismaattisten korstojen tavattua on oikein mainiosti jännitteistä draamaa komeissa puitteissa. **1/2

16- Jacopetti & Prosperi: Addio zio Tom (Goodbye Uncle Tom)(Hyvästi ihminen) (DVD Re-), Trumpin virkaanastujaisten kunniaksi piti vähän pistää asioita perspektiiviin. Tunteikkaasta aiheesta persoonallisella visiolla tehty vakuuttava "dokumentti" on edelleen elokuvan historian ainutlaatuisimpia visioita eikä mene siitä, mistä aita on matalin. *****

17- Waller: A Message from Mars (Kovo), Viikon toinen varhainen mykkis on todella heikko esitys: elokuvallisesti tämä on todella alkeellinen. Ajalta ennekuin Cabirian, Ingeborg Holmin ja Birth of a Nationin vaikutus alkoi näkyä kankaalla. Kulttuurihistoriallisesti kuitenkin tässä on kiinnostavuutensa: pääosassa on legendaarinen brittiläinen teatterimies Charles Hawtrey yhdessä harvoista (säilyneistä) leffarooleistaan. *1/2

sorsimus (24.1.2017 17:50)

16- Jacopetti & Prosperi: Addio zio Tom (Goodbye Uncle Tom)(Hyvästi ihminen) (DVD Re-), Trumpin virkaanastujaisten kunniaksi piti vähän pistää asioita perspektiiviin. Tunteikkaasta aiheesta persoonallisella visiolla tehty vakuuttava "dokumentti" on edelleen elokuvan historian ainutlaatuisimpia visioita eikä mene siitä, mistä aita on matalin. *****

Katsoin itsekin vähän aiheeseen liittyen:

Marc Forster: Monster's Ball (USA, 2001) – yllättävän hyvällä maulla ja taitavasti kuvattu draama vaikeasta ja yhä vain (”trumpismi...”) ajankohtaisesta aiheesta. Alkaa nihkeänä kuolemantuomio- ja rasismikuvauksena ja muuttuu siitä hienosti kahden tavallisen ihmisen kohtaamiseksi, joka parhaimmillaan sisältää kaikuja jo 2000-luvun parhaimpiin kuuluvasta elokuvasta Lost in Translation, vaikka Monster's Ballin hahmot ovat toki enemmän ”taviksia” ja "duunareita" kuin Coppolan leffan miestähtinäyttelijä ja nuori sitoutumaton nainen. Monster's Ballin kuuluisat eroottiset kohtaukset (etenkin se ensimmäinen) on pohjustettu ja ohjattu äärimmäisen uskottavasti, hienovaraisesti ja kauniisti, katsoja tuntee omissa luissaan hahmojen välille hitaasti kehittyvän kaipuun ja halun. Halle Berry on tässä tietysti unelmien whatever-ilf. Kyseinen neitokainen tässä 10 vuotta Viimeisen partiopojan jälkeen. Taitaa olla ainakin 4,5 tähden kamaa, Ebertin mielestä vuoden paras. Valovuosia vakuuttavampi kuin mahtipontisen naurettava ja pöyristyttävästi saarnaava Crash, esimerkiksi.

Jaume Balagueró: Los Sin Nombre (Espanja, 1999) – juuri ja juuri koossa pysyvä Ramsey Campbell ‑romaanifilmatisointi on kuin kiltimpi risteytys Polanskia ja Marttyyreitä. Totinen ja ”vakavasävyinen” kuten monet espanjalaiset viritelmät poislukien tietysti Torrentet! Balaguerón elokuva olisi voinut olla karumpi, mutta on siinä hyviäkin hetkiä. Suomalaista K18-ikärajaa on vaikea ymmärtää, lienee tuosta lapsiteemasta johtuva. Muistan kuinka elokuvateatterissa eräs puhelukohtaus aiheutti kylmät väreet, niin tapahtui edelleenkin dvd-katselussa! Parempi yliluonnollinen trilleri kuin mitä voisi olla.

George Sluizer: Spoorloos (The Vanishing – Hollanti-Ranska, 1988) – uusintakatselunakin yhä edelleen pirullisen erilainen sarjamurhatarina, joka toimii vaikka (”legendaarinen”) loppuratkaisu olisi jo tiedossa. Aavemainen ja tarkkanäköinen, häiritsevä ja absurdi. Kikkailee paljon käyttämällä laajoja kuvakokoja, joissa taustalla tapahtuu jotain a'la Roy Andersson, vaikkei Spoorloos ole yhtä kokeileva. Hienosti leikattu kokonaisuus ja romaanifilmatisointina täysosuma. Psykohahmon oma pulssin mittaaminen ja ylös kirjoittaminen tuo ideana kaiken kirjaimellisesti katsojan selkäytimeen ja iholle. Rekommenderas!

Alain Resnais: Nuit et brouillard (Yö ja usva; dokumentti – Ranska, 1956) – Yle Teeman holocaust-ilta tuli katsottua kokonaisuudessaan. Resnais:n lyhyt dokumentti on aika paljon kertova.

André Singer: Night Will Fall (dokumentti, 2014) – ainutlaatuista materiaalia sisältävä brittikuvaajien tallentama holocaust-aineisto juuri leirien vapauttamisen jälkeen ‑45. Hitchcockin piti koostaa tästä dokumentti, mutta projekti jäi hyllyille 70 vuodeksi. Kuin laajennettu versio Yöstä ja usvasta, ehdottoman oleellinen ja sen mukaisesti raskas.

Adam Benzine: Claude Lanzmann: Spectres of the Shoah (dokumentti – Kanada-USA-UK, 2015) – kiinnostava katsaus Lanzmannin suurprojektin syntyyn ja työssä kohtattuihin lukuisiin haasteisiin. Klipit Shoahista saavat aikaan saman tunnelman kuin kokonainen teos, häkellyttävää ja totta... Etenkin käynti hermostuvan vanhan nasuäijän luona (tai itse asiassa natsin vaimo alkaa hermostua ja kutsuu korstot paikalle.) Kiinnostavia ovat myös Lanzmannin tarinat 1900-luvun toisen puoliskon ranskalaisintellektuelleista, joita hän kohtasi ja osaa rakasti.

Täällä vielä kaikki kolme dokumenttia: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/01/20/teemalauantai-muistaa-vainojen-uhreja-211

^ Adam Benzine: 

Claude Lanzmann: Spectres of the Shoah (dokumentti Kanada-USA-UK, 2015)

...Lämpimät suosittelut tuosta Marienbadin kertaalleen kartalle nostamasta, ja Teeman taannoin esittämästä dokumentista kaikille aiheesta vähääkään kiinnostuneille. Kylmääviä hetkiä ihmiskunnan pimeästä puolesta sanoiksi puettuna, joista päällimmäisenä mieleen jäi alun ilmat keuhkoista puhkova kuvaus Auschwitz-Birkenauhun pakotettujen tiedostamattomuudesta lopullisesta päämäärästä sekä erityisesti kuvaus kaasukammiosta Lanzmannin itsensä kertomana.



Pari yksittäisnostoa pinon päältä..

Microwave Massacre (1983) 76 minuutin mittainen musta muka kauhukomedia vailla vähäistäkään logiikkaa saati jännitykseksi luokiteltavia elementtejä. Ohjaajansa lähes unohdettu esikoistyö on kömpelyydessään myös masentava muistutus vaikeasta lajista à la huumori, jota edes tissit ei pelasta silloin, kun lahjakkuus loistaa poissaolollaan. Pohjaanpalanutta lopputwistiä lukuunottamatta kiusallinen katsomiskokemus kaiken kaikkiaan, jonka ainoa valopilkku syttyy ajatuksesta, jossa jollain vegaaninynnyllä lentää ryynit vieressä istuvan karvapersefeministin lahkeille leffan lihaisimmassa kohtauksessa.

Day of the Dead (1985) Romeron alkuperäisen zombie-trilogian päättävä elokuva on tunnelmaltaan joukon kiistatta paras, ainakin jos allekirjoittaneelta kysytään. Gore ja klaustrofobia on lyömätön liitto, kun ohjauksesta vastaa alan grand old man. Kalmistoa katsellessa ehtii ajoittain sivuuttaa kuinka loistavan musiikin jo Creepshow'n synasaundista vastannut John Harrison leffaan loihti. Erityisesti suvantovaiheitten kaunis levollisuus äänimaailmassa saavuttaa haetun tarkoituksen upeasti. Takuuvarma viiden tähden verikekkeri jaksaa ihastuttaa aivottomuudellaan jo neljättä vuosikymmentä.

7. Clyde Geronimi, Wilfred Jackson & Hamilton Luske: Alice in Wonderland (1951)

Todella jykevää ja psykedeelistä kamaa suoraan huuruisen 50-luvun alusta. En ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä leffaa kokonaisuudessaan, joten yllätys oli totaalinen ja mahtava. Ja kuka vielä sanoo, että Disneyn klassikoista ei löydy potkua?


8. James Bobin: Alice Through the Looking Glass (2016)

Olipas tämä kummallinen ja sekava tulkinta vanhoista tarinoista. Siinä missä Burtonin muutaman vuoden takainen tekele tähtäsi suoraan hyvän ja pahan mittelöön, yrittää uusi rumilus tuoda hahmoille syvyyttä ja taustaa. No, eipä olisi kannattanut yrittää, sillä tällaisenaan koko touhussa ei ole juuri vetovoimaa ja iskua. Hahmoja on siunaantunut mukaan vaikka kuinka, eikä kaikille yksinkertaisesti löydy käyttöä, mutta ketään ei tietenkään voi tipauttaa pois kyydistä. Sacha Baron Cohen nyt on oma itsensä, eikä herran kikkailu oikein istu kuvaan. Tai itse en pysty näkemään tässä riittävää yhteyttä Lewis Carrollin töihin.


9. Elio Quiroga: No-Do / The Haunting (2009)

Kelvollista Espanja-kauhua, jossa perheenäiti kuulee omiaan uudessa kodissaan. Vai kuuleeko? Mukana katolisen kirkon salaisuuksia ja muutakin sopivan hämärää. Jännityksen hidas kasvatus on tutuilla urilla puskevaa, mutta tästä jäi silti ihan positiivinen jälkimaku.


10. Gareth Edwards: Godzilla (2014)

Hieman erilainen ja kuitenkin niin monin tavoin samanlainen versio tutusta tuhoajasta. Viihdyttävää räiskettä, siinä se. Kuinka muuten on, että sotilaat haluavat ampua kaikkea yli pilvenpiirtäjän kokoista kiväärillä – vaikka panssarivaunut ja ilmavoimatkaan eivät saa naarmuja kohteeseen?


11. Graham Cutts: The Sign of Four – Sherlock Holmes' Greatest Case (1932)

Tästä varhaisesta äänielokuvan helmestä Sherlock Holmesin omassa ketjussa.