Sherlock Holmes -elokuvat

Eiköhän ole aika perustaa ketju myös Sherlock Holmes ‑elokuville, sillä maailman mahtavimman etsivän saappaissa on vuosien saatossa nähty joukko legendaarisia näyttelijöitä. Peter Cushing, Jeremy Brett, Benedict Cumberbatch ja monet muut ovat luoneet Holmesin aina omana aikakautenaan eri tavoin, mutta ensimmäisen ketjussa käsiteltävän elokuvasovituksen pääosassa on silti joku muu...

Roy William Neill: Terror by Night (1946)


... eikä kukaan muu kuin Basil Rathbone, tuo 40-luvun ikoninen Holmes. Rathbone sai Holmesin hahmoon aivan uudenlaista vipinää, mutta typecasting kävi myöhemmän uran kohtaloksi: Rathbone muistetaankin usein parhaiten juuri Holmesina, viis niistä muista töistä. Terror by Night on Rathbonen kolmastoista Holmes- filmatisointi ja käsikirjoitus on suhteellisen vapaa kyhäelmä "The Adventure of the Empty House", "The Disappearance of Lady Frances Carfax" ja "The Sign of the Four" ‑tarinoista. Eikä siinä mitään, sillä mikäpä olisi mukavampaa kuin katsoa tarinaa jonka käännöksistä ei voi olla varma.


Holmes pääsee loistamaan jo parin minuutin jälkeen ja pian seuraan liittyy myös vanha kunnon Lestrade, jota Dennis Hoey tulkitsee tavallaan. Tarkastaja Lestraden öykkärimäinen töksäyttely antaakin Rathbonen hienovaraiselle työlle omanlaisensa peilauspinnan. Sen suurempia spoilaamatta voi kertoa, että murhamysteeri sijoittuu junaan, jossa muutaman suljetun vaunuosaston ympäristö ja rajattu aikataulu antaa tarinalle ihanteellisen tiukat kehykset.

Peter Hammond: The Sign of Four (1987)


Vuoden 1987 versiossa tutussa tarinassa pysytään lähellä alkuperäistä juonikehittelyä. Tarinahan on käänteitä ja yllätyksiä täynnä, puhumattakaan poikkkeuksellisen värikkäistä hahmoista, joita on ripoteltu matkan varrelle. Holmes itsekin pääsee hetkellisesti näyttämään valepukujensa loistoa ja mainio sanailu Watsonin kanssa pitää sisällään myös klassikoksi muuttuneen toteamuksen:

"How often have I said to you that when you have eliminated the impossible, whatever remains, however improbable, must be the truth?"


Jeremy Brettin Holmes on totuttuun tapaan enemmänkin tarkkailija, joissain kohdin jopa taustalle vetäytyvä hahmo, joka astuu esiin vain niin halutessaan. Etsivätähden miltei töykeäksi äityvä käytös sekä lainvalvojien toistuva mollaus antavatkin tarinan tähdelle sitä tuttua kärttyisyyttä ja terää, joka on jäänyt joissain versioissa vähemmälle sijalle. Kuvauksessa käytetään runsaasti peilejä, sekä kasvojen ja hahmojen eteen sijoittuvia esineitä, kankaita ja muita esineitä, jotka antavat elokuvalle omanlaisensa hengen ja leiman.


Watson ihastuminen asiakkaana olevaan viehättävään nuoreen naiseen käy ilmi, mutta mikään ei viittaa tässä tulkinnassa siihen, että pariskunta menisi myöhemmin naimisiin.

Albert Parker: Sherlock Holmes (1922)

Tylsä, tylsempi, Sherlock Holmes. John Barrymore esittää mestarietsivää, joka on ottanut elämäntehtäväkseen pirullisen Moriartyn (Gustaf von Seyffertitz) pysäyttämisen. Tässä mykkäelokuvassa ei ole mitään Sir Arthur Conan Doylen tarinoiden hengestä, eikä mitään, miksi se pitäisi yhden katselukerran jälkeen enää muistaa.

Barrymoren Holmeseja ei ole nähty vielä toistaiseksi yhtään, vai oliko tuo peräti se herran ainoa? Ymmärtääkseni tuota vuoden 1922 leffaa pidettiin arvossa aikoinaan, mutta voi olla että aika ei ole vain ollut ystävällinen teosta kohtaan...

Kyllä tuo taitaa olla herran ainoa – sinänsä harmi, sillä Barrymorella olisi ollut hyvät edellytykset Holmesiksi. Mitä itse elokuvaan tulee, niin onhan se erittäin komean näköinen, mutta jumalaton määrä välitekstejä ja tyhjänpäiväinen juoni tekivät elokuvasta tuskallisen seurata. En kyllä muutenkaan noteeraa Barrymoren 1920-luvun teoksia kovin korkealle.

Yksi kadonnut Holmes-elokuva on taas löydetty, enpä ollut edes kuullut tästä William Gilletten hepusta ennen kuin luin artikkelin. Ainakin tiedämme nyt ketä syyttää/kittää mestarietsivan hatusta ja käyrästä piipusta.

Thom Eberhardt: Without a Clue (1988)


Okei, sitten jotain hieman erilaista. Mitäpä jos Sherlock Holmes olisikin vain silkka fasaadi, jonka takana tohtori Watson tekee kaiken todellisen etsivätyön? Tästä hyvin poikkeuksellisesta kulmasta on luotu hersyvä komedia, jossa Holmes ei ole vain aisapariaan tyhmempi, vaan myös viinaan, naisiin ja uhkapeliin sortuva totaalinen typerys. Holmesin tarinathan on keksitty viimeaikoina vaikka kuinka moneen kertaan uudestaan, mutta mitään näin herkullista maailmaan ei ole syntynyt pitkään aikaan. Mikä on tavallaan melkoinen harmi.

Watson: Moriarsty knows I am the only match fo his evil genius.

Holmes: Are you sure he's not trying to kill me?

Watson: Of course not. He knows you're an idiot.

Holmes: Thank God!


Onneksi leffa ei juutu pelkästään tähän yhteen ideaan, vaan lähtee puolenvälin jälkeen kohti uusia suuntia. Ja en spoilaa varmaan liiaksi, jos totean että Mrs. Hudsonkin pääsee mukaan toimintaan.

Kirjataan ketjuun Bob Clarkin Murder by decree(Murha tilauksesta,1979)joka tulee yleensä mainittua kun puhe siirtyy "loistaviin mutta-ei-välttämättä-kovin-tunnetuihin-elokuviin".Kyseessä ei ollut megabudjetin tuotanto mutta upean castin Clark sai tähän kerättyä:Christopher Plummer Sherlock Holmesina,James Mason Tohtori Watsonina ja ison nipun muita laatunäyttelijöitä kuten Donald Sutherland,David Hemmings sekä Genevieve Bujold.

Elokuvassahan Holmes saa vastaansa itsensä Viiltäjä-Jackin joten tunnelmakin on sopivan synkeä ja ahdistava jota tosin tasapainotetaan oivallisesti pienillä huumorin pilkahduksilla,lukemani arviot muistavat yleensä mainita Watsonin epätoivoisen yrityksen keihästää herneitä lautaseltaan...Tsekkasin hetken mielijohteesta mitä Michael Weldonilla on tästä Psychotronic ensyklopediassa(joka itsellä on irtosivuineen puhkiselattu)sanottavaa ja mies nostaa Murder by decreen peräti kaikkien aikojen parhaaksi Sherlock Holmes elokuvaksi!Mielipide on 80-luvun alusta mutta jotenkin minulla on tunne että se pitää kutinsa edelleen ja onhan elokuva roimasti parempi kuin esim. useimmille tuttu,Johnny Deppin tähdittämä From Hell(2001)joka kulkee hyvinkin paljon samoja polkuja kuin Murder by decree vaikkei From Hell nyt tietysti mikään Sherlock- elokuva olekaan.Alan Mooren ja Eddie Campbellin mestarillinen sarjakuvaromaani onkin sitten kyllä asia erikseen..

Aikamoinen yllätys muuten oli törmätä Murder by decreen Suomi-dvd:hen(ohuessa cd-mallisessa pahvikotelossa)läheisessä Siwassa!itsellä ei ollut kotimaisesta julkaisusta mitään aiempaa havaintoa ja kyllä tuo kahden euron kiekko kannattanee poimia talteen jos kohdalle osuu.En huomannut katsoa ekstroja mutta tuskin sillä sentään oli Bob Clarkin kiintoisaa kommenttiraitaa joka löytyy ammoiselta Anchor Bayn R1-kiekolta.

Bob Clarkin epäreilu kuolema jaksaa sivumennen sanoen kiukuttaa minua edelleen,mieshän menehtyi vuonna 2007 yhdessä poikansa kanssa rattijuopon törmättyä heidän autoonsa.

Terence Fisher: The Hound of the Baskervilles (1959)


Kaikkien aikojen ensimmäinen Holmes ‑filmatisointi väreissä on monella tapaa mielenkiintonen tapaus. Peter Cushing loi oman versionsa Holmesista nojautuen melko suoraan Basil Rathbonen näkemykseen Holmesista – ainakin omasta mielestäni, mutta yhteistyö Andre Morellin esittämän tohtori Watsonin kanssa on saumatonta. Christopher Lee esittää puolestaan lievästi hermoheikkoa perijää, joka palaa takaisin sukunsa maille ja rakastuu mysteeriseen neitoon. Kaikki tarinasta tutut palaset ovat paikoillaan, mutta jokin tästä kaavasta silti puuttuu – ja samaa mieltä oli myös suuri yleisö. Niinpä uuden sarjan käynnistäjäksi tarkoitetusta filmatisoinnista muodostui vain pieni kuriositeetti Hammerin filmografiassa.

Condon: Mr. Holmes **

Olen tullut huijatuksi! Tai pystyn syyttämään vain itseäni, koska en ollut ennen katsomista lukenut ainoatakaan juttua elokuvasta. Tottakai nimi Sherlock Holmes antoi odottaa vähintäänkin huikeaa mysteeriä tai salaisissa unelmissa jopa henkeäsalpaavaa yhteenottoa arkkivihollisesta professori Moryartysta. 

Vastineeksi tulikin lähes satavuotinen seniili, jolla mysteerien selvittäminen oli selvitä seuraavasta päivästä ilman kompurointeja. Elokuvan vesitystä lisää lapsinäyttelijän suuri panos mikä on 99 prosenttisesti aina huono merkki. 

Jos välttämättä haluaa katsoa eläkkeellä olevaa sankaria niin Richard Lesterin Robin and Marian on hyvä valinta.

Mitä seuraavaksi James Bond 007 työntää rollaattoria?

Näin tämän Gilletten Sherlockin (1916) äskettäin Pordenonessa ja yksi katselukerta oli itselleni riittävästi. Tylsähkö ja teatterimaisen kankea, eikä Gillettekään ihan parhaasta päästä ollut – en tosin ole mikään Holmes-leffojen asiantuntija enkä näin ollen tiedä kuka se kaikkein parhain olisi. Enkä osaa sanoa kumpi on vaatimattomampi, tämä vai Barrymoren versio.

Roy William Neill : The Pearl of Death (1944) ***½

Sherlock Holmes ja Watson-parivaljakko selvittelee varastetun helmen kohtaloa ja siihen linkittyviä brutaaleja murhia, joissa uhrin selkäranka on katkaistu. Murhatapa viittaa aiemmin kuolleeksi luullun "The Hoxton Creeper"in metodeihin, mutta miten hän liittyy kadonneen helmen kohtaloon ja kuka varasti helmen museosta. Holmesilla jutun selvityksessä on myös panoksena oma maineensa, sillä helmi varastettaan museosta Holmesin esitellessä kuinka helppoa on deaktivoida hälytinjärjestelmä. Basil Rathbone ja Nigel Bruce ovat minun mielestäni paras Holmes & Watson-pari ja tämä elokuva on osa laajempaa tuon ajan elokuvasarjaa, joka ei ole pettänyt niiltä osin mitä olen näitä elokuvia katsellut. Kestoa vähän päälle tunti ja hyvät näyttelijäsuoritukset.

Graham Cutts: The Sign of Four – Sherlock Holmes' Greatest Case (1932)


Mielenkiintoinen ja suoraviivainen versio tutusta tarinasta, joka on nyt muutettu tavallaan häijymmäksi versioksi. Meno onkin paikoin melko jyrkkää, kun ottaa huomioon kuinka aikaisesta työstä on kyse. Alun johdattelu on todella pitkää ja verkkaista, eikä Sherlockia nähdä ennen kuin 21 minuutin kohdilla, eli yli neljännes elokuvasta on Holmesmaisesti piiiitkääää johdantoa.


Arthur Wontner vetää suhteellisen vähäeleisen roolin, jossa suurin osa suuren etsivän kummallisemmista luonteenpiirteistä on siloiteltu. Omaan makuuni tarpeettoman tavalliselta vaikuttava Wontner on liian väritön valinta johto-osaan, eikä miehellä – ainakaan tässä leffassa – tunnu olevan tarvittavaa vetovoimaa. Ian Hunter on huomattavasti osuvampi valinta tohtori Watsonin rooliin – ja annetaanhan tarinassa hänelle romanttinen osuuskin. Typerryttävän lyhyen elokuvauran tehnyt Isla Bevan on myös mitä sopivin Mary Morstanin hankalaan osaan, jossa pitää olla samaan aikaan vahva, haavoittuvainen ja päättäväinen – ei mikään pikkuteko vuonna 1932.

Ajan hammas näkyy armottomimmin pakollisessa "Sherlock Holmes valepuvussa" ‑kohtauksissa, jotka saavat lähinnä kiemurtelemaan tuskasta, tai naurusta – tai kummastakin. Mielleyhtymät Vaaleanpunaisen Pantterin Balls-hetkiin ovat väistämättömät – tiedä vaikka Sellers olisi hakenut juuri tästä nimenomaisesta elokuvasta innoitusta joihinkin temppuhinsa.

Leslie S. Hiscott: The Triumph of Sherlock Holmes (1935)


Eläkkeelle siirtynyt Holmes saa alussa hyvin erikoisen vieraan: itsensä pahuutta tihkuvan professori Moriartyn. Jäätävän keskustelun myötä tarinan palaset asetellaan paikoilleen ja mysteerivyyhti saa lähteä avautumaan. Mukana perinteisen brittiläisessä menossa on amerikkalainen jengi, jonka alcaponemainen meininki vedetään tosin aivan överiksi. Nykypäivän standardeilla nyt ainakin.


The Valley of Fear ‑tarinaan pohjautuva juoni etenee näppärän jouhevasti. Wontner on päässyt rooliinsa huomattavasti paremmin sisään – ja käsikirjoitus sekä ohjaus antavat hänelle myös aiempaa enemmän vapautta. Holmes tekeekin veitsenterävää työtä normaaliin tapaansa, kun taas Ian Flemingin esittämä tohtori Watson on tällä kertaa täysi statisti ja suorastaan turha lisuke huomattavasti mielenkiintoisempia hahmoja vilisevässä tarinassa.


Puoliväliin elokuvaa sijoitettu pitkä flashback-kohtaus on kuin oma pienoiselokuvansa, joka pistää alkuperäisen tarinan liian pitkäksi aikaa jäihin. Muuta ongelmaa tässä ei sitten ollutkaan ja ne lopun pari yllätystä – ainahan sitä pitää hiukan kierroksia nostaa. Paras Wontnerin Holmes tähän mennessä, jonka olen nähnyt.

Roy William Neill: The Woman in Green (1945)


Basil Rathbone on kyllä kelpo Sherlock Holmes, se todettakoon heti aluksi. Yhdennessätoista Holmes-roolissaan Rathbone on päässyt hahmonsa sisään niin vahvasti, että menoa on upea katsoa vieläkin näinkin monen vuoden jälkeen. Siinä missä Wontnerin Holmesit olivat hieman jäykähköjä on Rathbonen etsivät selvästi moderni mies – 40-luvun mittapuulla siis. Nigel Bruce on myös mitä sopivin mies tohtori Watsonin rooliin, pelaten ikuisen skeptikon osaansa. Ja täytyyhän siinä Holmesin lähellä nyt joku yleisön korvike olla, jolle mestarietsivä voi juurtajaksain selittää että mitä nyt oikein taas tapahtuu. Henry Daniell Moriartyn roolissa on sen sijaan hieman kinkkisempi tapaus, enkä aivan vakuuttunut tästä näkemyksestä. Niin, sanoinko Moriarty? En kai vaan spoilannut tässä mitään?


Tarinan ydin on hypnoosin voimassa, jota Moriarty käyttää jälleen mitä inhottavimmalla tavalla hyödykseen. Kaikki perustuu myös henkilöiden näkemyksiin itsestään ja yhteiskunnasta heidän ympärillään, brittiläinen alfa-uros kun ei noin vain voi tunnustaa sitä, että jokin on pielessä. Mieluummin vaikka perikato kuin häpeä! Showssa on monta jäsentä, mutta onhan tämä Rathbonen näytöstä alusta loppuun saakka, mutta ei sellaisella ärsyttävällä tavalla onneksi. Hillary Brooke vetää mystisen naisen osan niin kuin vain voi, harmi että paikkansa mainiosti Holmes-universumissa löytänt neito ei saa enempää tehtävää.