Viime vuoden loputkin on vielä raportoimatta, mutta laitetaan tänne nyt nämä tuoreessa muistissa olevat. Vahvasti lähti vuosi käyntiin (lähinnä sairastelun ansiosta), vaan eiköhän katselutahti tästä pian hyydy....
1. Fricke: Samsara (2011) [Netflix] ***
Huikeaa ja puhuttelevaa kuvaa kyllä muttei mahda mitään, että "sanoma" vähän tökkii. Parhaiten mieleen jäi kokonaisuuden epätyypillisin jakso eli de Sagazan performanssiesitys.
2. C.K.: Louie: Season 2 (2011) [Netflix] ****
Suurin osa tosin viime vuoden puolella. Pitää yllä ekan kauden tason. Hauskimpia ja terävimpiä tuoreempia tv-komedioita. Jatketaan suoraan kolmoseen; hyviä parinkymmenen minsan paloja tilanteisiin, joissa ei jaksa keskittyä esim. kirjaan.
3. Wan: Riivattu (Insidious, 2010) [Netflix] ***½
Toimipa hyvin uuden vuoden aikaansaamien krapulatärinöiden tehostajana. Suhteellisen hienovarainen (talo)kummittelu on muutenkin suosikkikauhualagenreni. Alkupuoli on tässä suhteessa laatua, mutta toispuoleisessa tapahtuva takaa-ajo menee aikamoiseksi hölmöilyksi. Onneksi lopetuksen onnistuu palauttamaan hyytävä tunnelma. Kakkososa ja Kirottu menivät katselulistalle.
4. Jodorowsky: Santa sangre (1989) [bd] ****
Jostain syystä en ole saanut tätäkään aiemmin katsottua (muutamasta yrityksestä huolimatta). Odotetun hieno ja vaikuttava, vaikka loppupuoliskon mielisairastelu ei olekaan takautumajakson (lapsuustraumat) veroinen.
5. Baumbach: Frances Ha (2012) [Netflix] ***
Onhan tuo Frances melko valloittava ja elokuvakin ihan kiva sekä monella tapaa tarkkanäköinenkin... Pettymys silti kaiken hehkutuksen jälkeen: ei lainkaan huono, mutta heikoin näkemäni Baumbach tähän mennessä.
6. Cianfrance: The Place Beyond the Pines (2012) [bd] ***½
Kunnianhimoisempi ohjaus erinomaisen Blue Valentinen tehneeltä Cianfrancelta. Tämä taisi käydä Suomessa lyhyellä leffateatterikierroksellakin toisin kuin edellinen. Frances Ha'ta väkevämpää uutta amerikkalaista indie-draamaa – vaikka viimeinen kolmannes ei valitettavasti toimi niin hyvin kuin toivoisi.
7. Coppola: The Bling Ring (2013) [bd] **
Ei sen pahempia puutteita kuin tylsyys.
8. Georgsson & Sieling & Siwen: Silta (Bron/Broen, 2011) [Netflix] **
Ihmetyttää tämän suosio. Eka kausi, eikä seuraavaa tarvitse katsoa. Kohtalaisesta alusta luisutaan pikaisesti pöhköjen käänteiden täytteiseen yliyrittämiseen. Tavallaan jokaiselle häiriinnyttävästi epäloogiselta vaikuttavalle seikalle on selitys valmiina, mutta homma tuntuu kuitenkin falskilta ja jotenkin amerikkalaiselta. Kim Bodnialle pisteet. Helinin Saga on ensin piristävä hahmo, mutta maneereihin ja aspergerilaiseen äkkivääryyteen kyllästyi nopeasti.
9. Russell: Muutostiloja (Altered States, 1980) [bd] ***½
Vähän hätäinen lopetus, mutta muuten kiehtovaa ja tyylikästä trippailua. Tiedemiesten dialogi on myös poikkeuksellisen mielekästä ja näyttelijöiden toimintaa melkein hauskempi seurata kuin villejä visioita.
10. Ashby: Saattokeikka (The Last Detail, 1973) [dvd] ****½
Vanha suosikki pitkästä aikaa. Olipas ikävä katsoa dvd:ltä heikohkoa SD-kuvaa pakkausartefakteineen ja korostuneine reunoineen. 70-luvun alun Jack Nicholson on suunnilleen parasta, mitä elokuvataiteella on tarjottavanaan.
»
Elokuvat » Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2014
Mitä elitisti-forumin väki katsoo 2014
Vuosi alkuun.
Lenzi: Roma a mano armata (1976) [DVD] ***½
Merli on mahtavassa vedossa kovassa Italo-crimessä, jota heikentävät lähinnä takaa-ajoissa käytetyt nopeutukset sekä hieman hajanainen juoni (vaikka se samalla tukeekin lajityypin elokuville ominaista toivotonta kuvaa joka puolella roihuavasta väkivallasta). Ei aivan Napoli violentan tasoa. Alkuperäisellä Saksa-dvd:llä oleva englanti-audio on kelvottoman huonolaatuinen. Onneksi mukana myös italia + tekstit. Saman lafkan uusintapainoksesta ilmeisesti puuttuvat kaikki englanti-optiot.
Håfström: Escape Plan (2013) [DCP] ***
Sly ja Schwarz-chan (Schwarz-kulta – Schwarzeneggerin japanilainen kutsumanimi) löysivät vihdoin yhteisen projektinsa tyrmättyään mm. idean, jossa he esittäisivät koiraa ja kissaa. Muutoin keskenkertaisessa vankipakoelokuvassa ei ole muuta erityistä kuin pääpari, mutta sehän riittää ellei satu erityisen happamalle päälle. Mukava nähdä äijät yhdessä. Itseironia pidetään hanskassa eikä Expendables 2:n tapaisiin nolouksiin sorruta. Verta on niin vähän, ettei osunut silmään oliko se CGI:ta luultavasti oli. Mielenkiintoista myös elokuvan lipputulot: 25 milliä jenkeistä, 40 milliä Kiinasta!
Wingard: Youre Next (2011) [DCP] ***
Sujuva, joskin paikoin ärsyttävän keinotekoinen trilleri. Monesti näkee selvästi kuvakulmista hahmojen käytökseen kuinka pedataan kohtauksen lopussa odottavaa yllätystä. Loppupuolella todella nasevaa musiikkia. Yleisöjakauma oli teatterissa hieman omituinen: minä, parikymppinen (normaalin näköinen) tyttö, ja kuusikymppinen mummo. Epäilin aluksi olevani väärässä salissa.
Raaphorst: Frankensteins Army (2013) [DCP] ****
Helvetti soikoon! Siistein hirviösuunnittelu ja ‑toteutus ikinä? Ja ilman CGI:ta! Toki parantamisen varaa olisi monellakin sektorilla hahmoista leikkaukseen, mutta kokemus iski täysillä. Tähän toki auttoi se, etten tiennyt elokuvasta teatteriin mennessä juuri mitään. Yleisössä taas ne tavanomaiset söpöt koulutytöt, jotka elokuvan jälkeen napsivat innoissaan kuvia elokuvan hahmojulisteista! Hienoa Japani!
(klikkaamalla isommat kuvat)
Spiritual Boxer (13.1.2014 16:08)8. Georgsson & Sieling & Siwen: Silta (Bron/Broen, 2011) [Netflix] **
Ihmetyttää tämän suosio. Eka kausi, eikä seuraavaa tarvitse katsoa. Kohtalaisesta alusta luisutaan pikaisesti pöhköjen käänteiden täytteiseen yliyrittämiseen. Tavallaan jokaiselle häiriinnyttävästi epäloogiselta vaikuttavalle seikalle on selitys valmiina, mutta homma tuntuu kuitenkin falskilta ja jotenkin amerikkalaiselta. Kim Bodnialle pisteet. Helinin Saga on ensin piristävä hahmo, mutta maneereihin ja aspergerilaiseen äkkivääryyteen kyllästyi nopeasti.
Jokseenkin samat fiilikset. Lopetin tosin ekan kaudenkin kesken, koska väkisin väännettyjen ja pitkitettyjen käänteiden katsominen tuntui ajanhaaskuulta. Pitkä jono kehujia sai aloittamaan sarjan seuraamisen, mutta ylisanat taisivat perustua pariin ekaan episodiin joista jäi jotenkin lupaava maku suuhun.
2014 käyntiin hyvällä tahdilla:
1- Russell: American Hustle (leffassa), siedettävä ja kepeä Scorsese- pastissi missä on liikaa puhuvia päitä ja liian vähän substanssia. Ylipitkäkin on ja musavalinnat ihmetyttävät tuon tostakin. (ei kuuluisaa tunnusmusiikkia voi käyttää "tostanoinvaan" taustalla, keskittyminenhän siinä menee.) Hyvännäköinen leffa kuitenkin, ja C.Bale huippuvedossa. B. Cooper ihan hukassa samoin kuin J. Lawrence. Kivutonta viihdettä mutta pettymys joka tapauksessa. ***
2- Clouzot: Les diaboliques (Pirulliset) (DVD Re-), Clouzot on rakenteen ja jännityksen rakentajana ihan kärkeä, mutta kyllä tästäkin se jokin syvempi taso puuttuu. Nokkela on muttei anna juur mitään. Silti, teknisenä suorituksena: ****
3- Sandrich: Carefree (Boxi Re-), Gingerin ja Fredin paras, ainakin näin uusintakatselulla. Herkullinen asetelma ja karismaattiset tähdet paikkaavat pahvisten studiokulissien jättämiä aukkoja. ****
4- Bendelack: The Harry Hill Movie (Leffassa), Brittiläistä kansankomediaa. Harry Hill on koomikko joka täällä juontaa paikallista "hassut kotivideot"- ohjelmaa. Jostain syystä joku on päättänyt antaa kaverin kohkata kameran edessä kokonaiset 90min ja lopputulos on odotettava. *
5- Brooks: The Professionals (Boxi), hyvä Meksiko- western ensemble roolituksella. Marvin, Lancaster, Ryan, Strode, Palance, Cardinale & Ralph Bellamy takaavat laadun ja intensiteetin. Hyvät näyttelijät ja napakka kässäri pelastavat Brooksin selkärangattoman ohjauksen. ****
6- Anderson: The Yangtse Incident (Boxi), Hieno ja tiivis selviytymiskuvaus missä tositapahtumiin perustuen tykkivene joutuu ongelmiin Jangtse- joella. Enemmän kuin osiensa summa, pieni helmi tämä, "ajoittaisesta" patrioottisuudesta huolimatta. ****
7- Walsh: Dark Command (Boxi), unohdettava pikkukaupunki- western Walshilta missä John Waynen esittämä kulkuri pestautuu sheriffiksi kaupunkiin missä kapteeni Quantrill asustaa. Etelän ja pohjoisen välejähän tässä setvitään ja parsitaan. **1/2
8- Hawks: Red River (Punainen virta) (DVD Re-), Klassinen western ja omia suosikkeja. Parhaimpia kuvauksia Ameriikan kapitalismin syntyvaiheista. *****
9- Mann: Railroaded! (Boxi), halvannäköinen noiri western spesialisti Mannilta missä todistellaan pesulan lähetin syyttömyyttä ryöstömurhaan sankarina epäillyn pikkusisko. Lopputulos on erikoinen sekoitus kovaksikeitettyä noiria ja "neitietsivää". Ihan viihdyttävä mutta loppupeleissä aika unohdettava. **1/2
10- Stallone The Expendables (Boxi), Jonkinmoisin odotuksin jopa lähdin katsomaan mutta pettymys oli. Innotonta cg- mössöä kliseisissä puitteissa.*1/2
11- Herzog: Into the Abyss (Boxi), Raskas death row- dokkari missä ideana taitaa olla antaa kaikkien osallisten kertoa näkemyksensä ja jättää katsoja miettimään mitä oikein tapahtui ja mikä meininki olikaan kolmoismurhassa ja sen jälkipeleissä. Ihan OK, Herzogin päätös visualisoida kaikki mahdollisimman simppelisti on kaksiteräine miekka, toisaalta se paljastaa sisällön kaikessa karuudessaan mutta tekee leffasta väsyttävämmän katsottavan. ***
12- Kelly & Donen: Singin' in the Rain (laulavat sadepisarat) (BD Re-), Ei tältä voi mitään pois ottaa, yksi kaikkien aikojen kässäreistä visualisoituna upealla tavalla ja päälle Kellyn karisma. Huippujen huippuja nyt ja aina. BD:n restauroitu technicolor- värimaailma lämmitti sydäntä. *****
13- Wyler: The Westerner (Boxi), todella erikoinen karjamiehet vastaan pienviljelijät- genren western joka idealtaan on jonkinlainen proto- Yojimbo (ja sitä kautta Fistful of Dollars). On makuasia tykkääkö Gary Cooperin naamanvääntelystä, mutta tässä se toimii kun vastassa on Walter Brennanin herkullisesti maalaama Judge Roy Bean. Asetelma antaisi mahdollisuuksia parempaankin, mutta tälläisenäänkin Westerner on omalaatuinen kurio genressään. Ja hyvällä tavalla. ****
Bad Rain (13.1.2014 19:25)Spiritual Boxer (13.1.2014 16:08)8. Georgsson & Sieling & Siwen: Silta (Bron/Broen, 2011) [Netflix] **
Ihmetyttää tämän suosio. Eka kausi, eikä seuraavaa tarvitse katsoa. Kohtalaisesta alusta luisutaan pikaisesti pöhköjen käänteiden täytteiseen yliyrittämiseen. Tavallaan jokaiselle häiriinnyttävästi epäloogiselta vaikuttavalle seikalle on selitys valmiina, mutta homma tuntuu kuitenkin falskilta ja jotenkin amerikkalaiselta. Kim Bodnialle pisteet. Helinin Saga on ensin piristävä hahmo, mutta maneereihin ja aspergerilaiseen äkkivääryyteen kyllästyi nopeasti.
Jokseenkin samat fiilikset. Lopetin tosin ekan kaudenkin kesken, koska väkisin väännettyjen ja pitkitettyjen käänteiden katsominen tuntui ajanhaaskuulta. Pitkä jono kehujia sai aloittamaan sarjan seuraamisen, mutta ylisanat taisivat perustua pariin ekaan episodiin joista jäi jotenkin lupaava maku suuhun.
Ah kiitos tästä, hajotti kun on niin monta sarjaa joita on tarkoitus alkaa katsomaan – tätä oli pelkästään kehuttu mutta nytpä ei enää. Säästän siis aikaa ja skippaan.
1. Blindness ***+
Vikatikki avata vuosi näin masentavalla leffalla ehkäpä. Reilusti häiriintyneempi kuin joku A Serbian Film. Rassasi uskottavuuden puute tarinassa ja kaikissa hahmojen tekemisissä ja persoonissa, vaikka toisaalta juuri se mahdollistaa tällaisen painajaisvision luomisen.
2. Big Trouble in Little China ******1/2
3. Maniac Cop 2 ****
Maniac Cop lyöttäytyy yhteen sekon sarjamurhaajan kanssa… Herkullinen lustigilaisen tyylin showcasepaketti.
4. Passion (2012) ****
Kiero trilleri. Vähälle huomiolle jäänyt Brian de Palma, joka on ikään kuin jonkinlainen synteesi useistakin de Palman aiemmista. Pino Donaggion musiikit toimivat, ja itselleni iski tällainen kylmä mainostoimistomeininki aivan kuten 99 Francsissakin. Noomi Rapacesta en pidä mutta ajoi asiansa, Rachel McAdams oli pirun hyvä alatihymyilevänä narsistipaskiaisena. Parasta oli ehkä kuitenkin Apple-logojen määrä joka oli aivan hillitön, kerran jopa avattiin läppäri päin kameraa ja kuvattiin pari sekuntia pelkkää Apple logoa. Oikeastaan ainoa paikka jossa ei näkynyt omenalogoa oli lopputekstien “Product Placement” ‑listaus!?
5. Day of the Triffids (2009) **1/2
Nojoo katsoin vain ekan osan koska Viaplayssa EI OLLUT OSAA 2/2. Aika heikkoa oli meininki lopussa jo, vaikka itse kasvit olivat kivasti tehtyjä. BBC:n kasarisarja vie tätä niin 10-0.
6. Mondo Cane ?
Reeperbahnin aamuisella kotiin hortoilevia, tappelevia ja pystyyn sammuilevia juoppoja olisi jaksanut seurata parikin tuntia, mutta onhan tällä muitakin ansioita.
7. Liar Game: Reborn ***+
Viimeisin Liar Game ‑sarjan elokuva. Näissä siis ideana että porukka kutsutaan mystiseen uhkapeliturnaukseen jossa ideana on huijata, liittoutua ja manipuloida tiensä voittoon erilaisissa peleissä. Nyt porukka viedään johonkin epämääräiseen rauniomestaan josta pitää joka erässä etsiä itselleen tuoli. Sitten äänestetään kenestä tulee “perheen pää” joka äänestää jonkun tietyn tuolin pois. Viimeinen tuolillinen voittaa suuren potin. Tuolittomat eivät voi voittaa pääpalkintoa, mutta voivat äänestää edelleen. Jokaisella pelaajalla on 20 henkilökohtaista kolikkoa, jotka muuttuvat arvokkaiksi jos henkilö on voittaja. Näillä siis yritetään ostaa ääniä. Siitä sitten seuraa pari tuntia kiehtovaa kusetusta, lahjomista, salaliittoja ja taktikoimista. Alussa on vaikea pysyä kärryillä mutta sitten homma alkaa toimia. Edellinen osa oli silti parempi/nokkelampi.
Bad Rain (13.1.2014 19:25)Spiritual Boxer (13.1.2014 16:08)8. Georgsson & Sieling & Siwen: Silta (Bron/Broen, 2011) [Netflix] **
Ihmetyttää tämän suosio. Eka kausi, eikä seuraavaa tarvitse katsoa. Kohtalaisesta alusta luisutaan pikaisesti pöhköjen käänteiden täytteiseen yliyrittämiseen. Tavallaan jokaiselle häiriinnyttävästi epäloogiselta vaikuttavalle seikalle on selitys valmiina, mutta homma tuntuu kuitenkin falskilta ja jotenkin amerikkalaiselta. Kim Bodnialle pisteet. Helinin Saga on ensin piristävä hahmo, mutta maneereihin ja aspergerilaiseen äkkivääryyteen kyllästyi nopeasti.
Jokseenkin samat fiilikset. Lopetin tosin ekan kaudenkin kesken, koska väkisin väännettyjen ja pitkitettyjen käänteiden katsominen tuntui ajanhaaskuulta. Pitkä jono kehujia sai aloittamaan sarjan seuraamisen, mutta ylisanat taisivat perustua pariin ekaan episodiin joista jäi jotenkin lupaava maku suuhun.
(Tämä nyt sitten sisältää yleisen tason spoleria toisesta tuotantokaudesta):
Itse en katsonut ensimmäisestä tuotantokaudesta jaksoakaan, mutta toisen katsoin kokonaan: se ei herättänyt suurempia tunteita suuntaan tai toiseen. Aiheena oli ekoterrorismi, ja käänteitä oli sarjaan kirjoitettu hengästyttävää tahtia. Juuri kuin alkoi tottumaan johonkin hahmoon, hän kuoli tai muuttui muuten merkityksettömäksi. Samalla jokaiselle merkittävälle henkilöhahmolle on kirjoitettu oma henkilödramaattinen sisältönsä, joka käy tympimään itse pääjuonenkin vilistäessä ohitse niin suurella nopeudella.
Oletukseni oli että ensimmäinen tuotantokausi olisi ollut eheämpi, ja että toisella kaudella pyrittiin ylittämään ensimmäisen kauden luomat odotukset. Tässä pelissä menee helposti ylilyönnin puolelle. Ilmeisesti, kuitenkin, ensimmäinenkin kausi oli samaa, hieman sekaista kohellusta.
Yoshua Ben Yosef (14.1.2014 08:40)Bad Rain (13.1.2014 19:25)Spiritual Boxer (13.1.2014 16:08)8. Georgsson & Sieling & Siwen: Silta (Bron/Broen, 2011) [Netflix] **
Ihmetyttää tämän suosio. Eka kausi, eikä seuraavaa tarvitse katsoa. Kohtalaisesta alusta luisutaan pikaisesti pöhköjen käänteiden täytteiseen yliyrittämiseen. Tavallaan jokaiselle häiriinnyttävästi epäloogiselta vaikuttavalle seikalle on selitys valmiina, mutta homma tuntuu kuitenkin falskilta ja jotenkin amerikkalaiselta. Kim Bodnialle pisteet. Helinin Saga on ensin piristävä hahmo, mutta maneereihin ja aspergerilaiseen äkkivääryyteen kyllästyi nopeasti.
Jokseenkin samat fiilikset. Lopetin tosin ekan kaudenkin kesken, koska väkisin väännettyjen ja pitkitettyjen käänteiden katsominen tuntui ajanhaaskuulta. Pitkä jono kehujia sai aloittamaan sarjan seuraamisen, mutta ylisanat taisivat perustua pariin ekaan episodiin joista jäi jotenkin lupaava maku suuhun.
(Tämä nyt sitten sisältää yleisen tason spoleria toisesta tuotantokaudesta):
Itse en katsonut ensimmäisestä tuotantokaudesta jaksoakaan, mutta toisen katsoin kokonaan: se ei herättänyt suurempia tunteita suuntaan tai toiseen. Aiheena oli ekoterrorismi, ja käänteitä oli sarjaan kirjoitettu hengästyttävää tahtia. Juuri kuin alkoi tottumaan johonkin hahmoon, hän kuoli tai muuttui muuten merkityksettömäksi. Samalla jokaiselle merkittävälle henkilöhahmolle on kirjoitettu oma henkilödramaattinen sisältönsä, joka käy tympimään itse pääjuonenkin vilistäessä ohitse niin suurella nopeudella.
Oletukseni oli että ensimmäinen tuotantokausi olisi ollut eheämpi, ja että toisella kaudella pyrittiin ylittämään ensimmäisen kauden luomat odotukset. Tässä pelissä menee helposti ylilyönnin puolelle. Ilmeisesti, kuitenkin, ensimmäinenkin kausi oli samaa, hieman sekaista kohellusta.
Sillan ykköskausi oli paljon parempi kuin kakkonen. Kakkonen lisäksi nojaa jonkin verran ykköseen ja myös spoilaa ykköstä pahasti eli väärässä järjestyksessä ei kannata katsoa noita tuotantojaksoja. Vaikka kakkosessa on oma juonensa, niin uutuuden viehätys on myös menetetty – tekijät tietysti kehuvat syventävänsä (pää)henkilöitä.
Pari mielenkiintoista elokuvaa, jonka keskiössä ovat levottomat, epäsovinnaisia asioita tekevät naiset. Eräänlaisia oman aikansa springbreakerseja siis, ehkäpä, en tiedä, onko mielekästä verrata.
1. Chytilová:
2. Forman: Taking off (1971)
Miloš Formanin ensimmäinen jenkkituotanto on pitkään saavuttamattomissa ollut helmi. Kyllä tästä jo näkee, että toinen toistaan rumempien ihmisten
kuvaamiseen mieltynyt Forman on tekijämies. Olisi ollut suunnaton vääryys, jos tämä taidonnäyte ei olisi johtanut siihen kaikkeen, joka on olennainen osa elokuvan historiaa. Forman saa minimaalisesta perusideasta (tyttären karkailu), minimaalisesta budjetista puhumattakaan, leivottua näkemyksellisen ja pirskahtelevan elämänviipaleen, joka ei vaadi erityisiä alkuja tai loppuja. Mike Leigh'hän tästä väkisinkin tuli mieleen. Toinen toistaan ihanampia seventies-koesoittopimuja, jotka tilkkivät päähenkilöiden toilailuja, tulee katseltua lähes tippa silmässä, huippukohtanaan Mary Mitchell ja "Ode to a Screw". Ja kun keittoon lisätään vielä kulta-ajan Tina Turner pantterimaisimmillaan, niin tässä on vaarana se, että jo pelkkiä "lisätähtiä" kertyy 5 kpl! No, loppusuoran marihuanavaihe onkin sitten selvästi ylipitkä, vaikka sillä toki onkin ollut aikoinaan tarkoitus säväyttää. Mutta toisaalta, hei: Vincent Schiavelli! Jotain vastustamatonta, onkohan sitten sitä tsekkiläistä tai varhaisformaniaanista, hulvattomuutta tässä vaan on. ***1/2---
Bava: Blastfighter (1984) Blastfighterille (Michael Sopkiw) ei kannata ruveta. Jos alkaa mesota blastfighterin kanssa, blastfighter saattaa suuttua, jolloin hän tappaa kostosteronipäissään kaikki. Välillä blastfighter kuitenkin osoittaa sisäisen herkkyytensä ja äityy melodramaattiseksi. Sisimmässään blastfighter on pasifisti ja aseistakieltäytyjä, mutta joku roti tässäkin, olletikin, kun terassin lattian alla on omnipotentti superrynkky ja puolielukkaa kusipäämetsästäjää alkaa spawnata blastfighterin kotonurkkiin satamäärin nonstop. Italiaksi dubattu blastfighter ansaitsee vaivatta vähintäin puolikkaan lisätähden. Kännissä ja porukalla katsotut blastfighterit nousevat arvoon arvaamattomaan, mutta jos nyt arvata sallitaan, niin viiteen tähteen. Maailmamme tarvitsee blastfightereita ja kulttinäyttelijöitä, jotka esittävät blastfightereitä neljässä elokuvassa. Perkele minustakin tulee isona blastfighter, sitä ennen teen käyntikortin, jossa on tittelinä blastfighter. Tai sitten voisi mennä naimisiin blastfighterin kanssa, niin saisi sukunimekseen Blastfighter. ***
QCine (14.1.2014 14:16)
Bava: Blastfighter (1984) Blastfighterille (Michael Sopkiw) ei kannata ruveta. Jos alkaa mesota blastfighterin kanssa, blastfighter saattaa suuttua, jolloin hän tappaa kostosteronipäissään kaikki.
"Kostosteronipäissään" – Kiitos! Nauruilta toivuttuani tulen julkeasti varastamaan tämän sanamuotoilun omaan kielenkäyttööni.
Vauhdikkaasti alkanut elokuvavuosi täälläkin, sama tappotahti näyttää jatkuvan kuin viime vuonnakin.
1. Johnny Handsome (Walter Hill, 1989)
Viime vuosi alkoi Hillin elokuvalla, joten kunnioitetaan perinnettä. Pienimuotoinen ja pääosin sujuva uusnoir hyötyy Mickey Rourken ja Morgan Freemanin erinomaisesta työstä pätevällä Elizabeth McGovernilla höystettynä, mutta kärsii yleensä mainion Lance Henriksenin pahistelusta ja Ellen Barkinin läpeensä rasittavasta psycho bitchistä. Kovaksi keitetyn rikoksen runko ei kärsi yhteiskuntaan sopeuttamisen hempeilystä, mutta kun rahkeita tuntuisi riittävän aiheen ja Komia-Johnnyn syvempäänkin käsittelyyn, tulee pienenä pettymyksenä ettei moiseen kuitenkaan ryhdytä täysin hartein. Duunaririkollisen hiki haisoo sen verran vahvasti, että puhtain paperein päästään maaliin horjahtelusta huolimatta.
+
2. The Viking Queen (Don Chaffey, 1967)
Kuriositeetti uusintana, vanhempana ja viisaampana. Hammerin omassa ketjussa.
+ / -
3. La flor de mi secreto (Pedro Almodovar, 1995)
Pedro-setä tekee elokuvia taiten, käsityöllä, lämmöllä ja lemmellä. Friikkisirkus ja FTW jäävät nyt lyhyiksi välähdyksiksi, kun repäisevän sekoilun korvaa kypsä aikuismainen draama, ylikypsissä aikuisten ruhoissa leiskuva teinimäinen tunteiden palo ja muu "elämänmakuinen" (helvetti mikä sana). Meikäläinen on enemmän Anarkisti-Almodovarin koulukuntaa, mutta nämä ovat makuasioita... huonosti tehdyksi tai raakileeksi tätä ei käy nimittäminen.
+
4. American Gothic (John Hough, 1987)
Mulla on käynyt ilmeisesti säkä, kun olen nähnyt Houghilta vain kaikkea kiinnostavaa. (Twins of Evil, The Incubus, The Legend of Hell House.) Teoriassa kiinnostava tämäkin, mutta käytännössä pukkaa vain ärsyttämään aina viime metreille asti, jolloin kiero päivä pääsee paistamaan puolivillaisten mielipuolien risukasaan – suurennuslasilla. Teinilauma on sentään korvattu vähän vähemmän törtöillä nuorilla aikuisilla, jotka tekevät vesitasollaan pakkolaskun eristäytyneen saaren liepeille. Saarelta löytyy – ylläri – sekapäinen menneisyyteen jämähtänyt perhe, jolla on komeroittain luurankoja mitä esitellä, valitettavasti turhan myöhään. Onko tarkoitus ollut saada aikaan slasher-rahastusta, kauhukomediaa synkällä twistillä vai genreparodiaa, beats me, eikä hirveästi kiinnostakaan. Harmi, ne kiinnostavat välähdykset jostain synkeästä kun lupailevat parempaa mitä lopputulos kokonaisuutena on. Turha kuriositeetti parilla hyvällä hetkellä ja melkoisen dysfunktionaalisella perheellä. (Pitäisikin katsella Mother's Day uudestaan...)
-
5. Boxer Rebellion (Chang Cheh, 1976)
Mikäs tätä spektaakkelia katsoessa... Chang Chehin omassa ketjussa tarkempi ruodinta.
+
6. Blood and Black Lace (Mario Bava, 1964)
Uusinta. Kaunista, kaunista. Giallot ‑ketjussa lisää kommenttia.
+ + + +
7. The Convict Killer (Chor Yuen, 1980)
Mukava tämäkin. Tuoreeltaan katsotuissa aasialaisissa elokuvissa lisää.
+
8. Witchfinder General (Michael Reeves, 1968)
Uusinta, taas. Hoopon esikoisensa ja kiinnostavan mutta kompastelevan toisen elokuvansa jälkeen Reeves pääsi toden teolla asian ytimeen kolmannessa, kypsimmässä ja surullisesti viimeiseksi jääneessä elokuvassaan. Pragmatismi, hyväksikäyttö, primitiivivietit, henkiinjäämistaisto, vahvimman voitto, oikeuskäsitykset... ollakseen hieman vajaa puolitoistatuntinen periodiseikkailu, teemaa ja materiaalia riittää pureskeltavaksi, puitavaksi ja analysoitavaksi vaikka muille jakaa. Lisäksi tämä sattuu toimimaan elokuvakerronnallisesti mitä mainioimmin. Vincent Pricen mittavasta filmografiasta tämä teos tupataan nostamaan kenties useimmin jalustalle, eikä suotta: Herra Karisma on hyytävässä vedossa kylmän tehokkaana oman edun tavoittelijana, jonka narsistisen kusipään näpeissä sattuu olemaan puupäisen virkahallinnon suomat valtuudet tehdä kieroutuneen oikeuden nimissä miten mielii, ja vielä maksua vastaan. Protagonistipuolella menee myös lujaa: Ian Ogilvy tarjoaa nuorella vimmalla Pricelle loistavan vastaparin. Sankarimentaliteetin kilpi ei juuri kiillotu, mikä käy selväksi viimeistään kun nuorikko-vigilante lähtee pakkomielteen omaisesti hakemaan oman käden oikeutta kaiken uhalla. Todellisesta tuskasta syntyy luodessa timantteja, Reeves kun lopetti oman lohduttomaksi kokemansa elämän Witchfinder Generalin valmiiksi saatuaan. Komea on hautakivi jälkipolville. Samaa voi sanoa leikkaamattomasta ja elokuvan täysin restauroidun laitoksen teknisesti upeasti toistavasta britti-bluraysta.
+ + + + +
9. The Demon (Yoshitaro Nomura, 1978)
Vuosi vasta alussa, ja heti putkahti solid contender vuoden kovimman katalogituttavuuden kisaan mukaan! Lisää tuoreeltaan katsotuissa aasialaisten elokuvien ketjussa.
+ + + + +
10. The Deadly Breaking Sword (Sun Chung, 1979)
Pikkaisen sekalainen ja sekava seurakunta, tämä. Samassa osoitteessa lisää kuin äskeisestäkin elokuvanautinnosta.
+ / -
11. Demonia (Lucio Fulci, 1990)
Jep, Demonia on niin kehno kuin mitä porukka joka paikassa väittää. Käsittämättömän vasemmalla kädellä väännetty torttuilu ei sisällä mitään kiinnostavaa parin mössöisemmän kuolamnn lisäksi, eikä siinä ole välttämättä tekosyytä noin puolitoistatuntiselle istunnolle, ellei ole Fulci-kompletisti. Kuolleista kummittelemaan palanneiden kikattelevien nunnien kosto yltyy viimeiselle vartille täysin hullun hatuntekijän teekutsujen kaltaisen käänteislogiikan kierroksille. Tunnelma ja tyylitajukin vielä pielessä ja ulkoasu tylsä. Voi voi sentään...
• - -
1. The Ward (netflix) ***½ Muistelen tämän jakaneen aika paljon mielipiteitä, mutta lopputwistiä tuntematta tää toimi itseasiassa tosi hyvin vaikka kaikenlaista hölmöilyä esiintyikin pitkin matkaa. Tosin mikä tahansa sairaalaympäristöön sijoittuva kauhuleffa tuntuu kohdallani toimivan. Odotuksia parempi, anyway.
2. Brüno (netflix) *** Ensimmäinen n. tunti on ylenpalttista ja turhauttavaa myötähäpeää, josta ei voinut millään tasolla nauttia. Olin jopa jo luovuttaa. Onneksi parinvaihtobileistä eteenpäin meno parani huomattavasti ja loppu sai nostamaan tähdet kolmeen. En silti aio katsoa uudestaan. Borat nauratti paljon enemmän.
3. Jackass 3.5 (tv-tallennus) **½ Ei voi mitään, Jackass naurattaa aina, vaikka tämä onkin aika epätasainen puolileffa. 3D vielä näkemättä. Oliks ne laskettelupätkät Suomessa kuvattu, joku duudsoni ainakin vilahti kuvissa ja aika lapiltahan se näytti?
Robert Rodriguez : Machete Kills (2013) ***½
Edelleen yhtä viihdyttävää menoa kuin ykkösosassa. Tällä kertaa julkkisvieraina mm. Charlie Sheen, Mel Gibson ja Lady Gaga. Sheenin presidentistä olisi voinut ottaa enemmänkin irti, joten valitettavaa että hänellä oli niin vähän valkokangasaikaa. Lady Gaga on yksi kasvo muiden joukossa (heh) ja Gibsonin esittämä pääpahis kruunaa kokonaisuuden. Elokuvassa on ykkösosaan verrattuna enemmän överiä camp-huumoria, joka toimii osalle katsojista varmaan paremmin kuin toiselle osalle. Jatko-osalle pedataan myös paikka..
Aku Louhimies : 8-Pallo (2013) ***
Kyllä Louhimies ohjata osaa, mutta taaskin Suomi-angstia tuntuu olevan vähän turhankin isolla lusikalla annosteltuna. Käsikirjoituksessa on myös tiettyjä heikkouksia kuten esim. Leppilammen hahmo, joka jää lopulta melkoisen turhaksi. Jessica Grabowsky on hyvä pääosassa samoin kuin P-P Petelius. Parhaiten elokuva tuntuu toimivan hiljaisissa suvantokohdissa kuten esim. kun Grabowskyn hahmo selvittelee asioita sossun kanssa tai on Prisman pihalla menossa ostamaan ruokaa vauvalleen jne..
Alfonso Cuarón : Gravity (2013) ***
Ymmärrän kyllä miksi tätä on hehkutettu niin paljon, mutta kyllä minulle jäi sellainen fiilis että komea visuaalinen puoli on nyt hämännyt arvostelijoilta ja turhan simppelihän tämä loppupeleissä olikin. Box-office mielessä ymmärtää miksi Bullock ja Clooney on pestattu pääosiin, mutta henkilökohtaisesti kokonaisuus olisi toiminut varmasti paremmin jos heidän paikallaan olisi olut joku vähemmän naamojaan elokuvissa kuluttanut pari, siis joku vähemmän tunnetumpi mutta kuitenkin näyttelijätaidoiltaan hyvä kaksikko. Visuualiset ansionsa tällä kyllä on.
Woody Allen : Blue Jasmine (2013) ****
Allenilta hyvä draamaelokuva, joka kertoo naisesta joka on tottunut elämään rikkaan miehensä siivellä, mutta joka nyt olosuhteiden muututtua päätyy asumaan duunarisiskonsa luokse. Elokuvan tarina ei sinällään ole mitenkään erikoinen, mutta näyttelijätyöskentely on kehuttavaa ja elokuvan hahmot ovat mainioita. Etenkin Cate Blanchett on tässä kovassa iskussa.
Alive (16.1.2014 09:51)3. Jackass 3.5 (tv-tallennus) **½ Oliks ne laskettelupätkät Suomessa kuvattu, joku duudsoni ainakin vilahti kuvissa ja aika lapiltahan se näytti?
Ne oli kuvattu jossain päin Amerikkaa samalla kun Duudsonit olivat kuvaamassa omaa jenkkisarjaansa. Tai ainakin se kuusenkaatostuntti.
Disco Studd (17.1.2014 10:21)Alive (16.1.2014 09:51)3. Jackass 3.5 (tv-tallennus) **½ Oliks ne laskettelupätkät Suomessa kuvattu, joku duudsoni ainakin vilahti kuvissa ja aika lapiltahan se näytti?
Ne oli kuvattu jossain päin Amerikkaa samalla kun Duudsonit olivat kuvaamassa omaa jenkkisarjaansa. Tai ainakin se kuusenkaatostuntti.
NE ON VIENYT MEIDÄN LAPIN!
David O. Russell: American Hustle (2013) ****
Näyttelijöiden, varsinkin Balen, juhlaa. Eiköhän tämä pari kolme oscaria saa.
Renny Harlin: The Covenant (2006) **
Kökkö-kategoriassa ihan kelpo elokuva, Renny osaa.
Harmony Korine: Spring Breakers (2013) ***
Oletin inhoavani tätä mutta täähän olikin hyvä, esteettisesti täysin hallittu kokonaisuus jossa oli jotain sanomaakin, tai sitten Korine vain pelleili.
Pierre Billon: Ruy Blas (1947) ***
Jean Marais sukkahoususankarina historiallisessa seikkailuelokuvassa, jossa oli Cocteaun kirjoittamat vuorosanat. Lavastus ja puvustus huippuluokkaa mutta Marais on se sama pökkelöpää kuin aina.
Armando Iannucci: In the Loop (2009) **½
Nämä tv-sarjojen spin offit tuppaa aina olemaan vähän tyhjänpäiväisiä, vaikka olisi miten nokkelaa sanailua.
1. Industrial Symphony No. 1: The Dream of the Brokenhearted (1990) ****
David Lynchin tyylille ominaisilla teemoilla höystetty musikaali. Julee Cruisen biisit esim. Floating Into the Nightilta ovat kaikki mahtavia ja sopivat tähän hienosti.
2. I Come In Peace (Dark Angel) (1990) ***-
Lähtee ihan mukavasti käyntiin, mutta loppua kohden ennalta-arvattavat juonikuviot syövät hieman tehoja leffalta. Jan Hammerin musiikeista tulee heti kättelyssä plussaa, ja onhan Dolppa aina Dolppa, ei kai siitä mihinkään pääse.
3. I Don't Know Jack (2002) ****+
Mielenkiintoinen dokkari kiehtovasta ja persoonallisesta näyttelijästä. Jack Nance on David Lynchin leffojen kautta noussut allekirjoittaneen suosikkinäyttelijöiden joukkoon, ja siksi oli ihan mukava tsekata läpi miehen melko traaginen elämäntarina.
4. Armored Car Robbery (1950) ***
Koska tämä on Fleischerin ohjaus niin odotin leffalta kyllä enemmän, sillä tykkäsin The Narrow Marginista niin paljon. Armored Car Robbery sen sijaan on ihan perinteistä kaavaa noudatteleva pankkiryöstöleffa. William Talman oli kuin luotu näihin pahiksen rooleihin, siitä pienet plussat.
5. Butch Cassidy and the Sundance Kid (1969) ***
Hyvät maisemat ja kelvollinen soundtrack lienevät tämän leffan parhaita puolia jos minulta kysytään. Vaikka leffa klassikon asemassa onkin, niin eihän tämä ole kovin hyvin kestänyt aikaa. Esimerkiksi samana vuonna julkaistu The Wild Bunch peittoaa tämän mielestäni mennen tulen.