Jetro Suni

Resident Evil (2026)

Ohjaaja:

• Zach Cregger

elokuva arvostelu

Weapons-ohjaaja Zach Creggerin Resident Evil nojaa kauhun sijaan vahvasti viihteellisen huumorin varaan.

Weapons (2025) ja Barbarian (2022) ‑ohjaaja Zach Creggerin Resident Evil on aiempiin filmatisointeihin nähden hyvin erilainen lähestyminen menestyspelisarjaan. Valokeilaan ei pääse Leon, Claire tai kukaan muukaan pelien sankarihahmo, vaan perustavis. Valinnan voi nähdä eräänlaisena modernisoituna versiointina 70‑luvulla Yhdysvalloissa pinnalla olleista, usein rosoisen ja pessimistisen alavireen sisältävistä työväenluokalle puheenvuoron antavista blue-collar worker ‑elokuvista. Creggerin Resident Evil on mahdollista katsoa joko tämänkaltaisena wolttikuski-/duunarielokuvana, jossa raskaan työn raataja pääsee parrasvaloihin – tai, kuten käsikirjoittaja‑ohjaaja itse on asian ensisijaisesti tarkoittanut, tarkastella päähahmoa Resident Evil ‑pelien maailmaan yllättäen nykäistynä nykynuorena, joka ajautuu tahtomattaan pelin pelaajaa vastaavaan rooliin.

Jos Creggerin protagonistivalinta pyrkii olemaan arvio peruspelaajan keskiarvoisesta sosiaalisesta statuksesta, elämäntilanteesta ja yleistaidoista, saattaa se ehkä olla jossain määrin osuvakin – mene ja tiedä. Pelejä pelaavien kirjo on kuitenkin niin laaja, että samaistumisen mahdollisuus päähahmoon tai tämän kykyyn suoriutua eri tehtävistä tarjoutuu väistämättä vain osajoukolle katsojista. Jatkuvasti mokailevan, hädissään kiroilevan ja toisinaan oudosti ujeltavan kuriirin edesottamusten seuraaminen ei välttämättä ole aivan jokaisen katsojan mieleen. Kuvatunkaltaisen riskialttiin sankarivalinnan sijaan useimmat elokuvantekijät tuntuvat pikemminkin laskevan sen varaan, että katsoja on tullut teatteriin nähdäkseen pätevää suoriutumista. Erityisesti Tom Cruise tuntuu tämän asianlaidan jossain kohtaa uraansa oivaltaneen, suostuen tietyn pisteen jälkeen esittämään valtaosassa elokuvistaan vain vakavastiotettavaa, taitavaa ja onnistuvaa sankaria. Resident Evilin saamasta positiivisesta vastaanotosta päätellen toilailevan taviksen koominen vaellusretki onnistuu kuitenkin sekin puremaan moniin katsojiin tekijöiden toivomalla tavalla. Myönnettäköön ansioksi ainakin se, että päähahmon periksiantamattomuus tuo mukanaan tietynlaista katarttisuutta.

Pelisarjasta tuttuun Raccoon Cityyn lumisen ja pimeän metsätien kautta lähettikeikallaan matkaava Bryan (Austin Abrams; mm. Weapons, 2025 & Euphoria, 2019–2022) joutuu liukkaan tien ja heikon näkyvyyden aiheuttamien haasteiden lisäksi samanaikaisesti puntaroimaan myös parisuhdehuoliaan. Reitti määäränpäähän on suunnitellun pelimäisesti suoraviivainen putkijuoksu paikasta A paikkaan B, löydettyjen aseiden tulivoiman ja kohdattujen vihollisten vaaran asteen alati kasvaessa.

Mukana oleva runsas arkinen huumori, kuten Bryanin hyvinkin uskottava kiroilumonologi autonratissa, tuntuu alkuun oikeastikin hauskalta ja toimivalta tyylivalinnalta kauhumaisemiin sekoitettuna. Mutta kun sama meno jatkuu yltyvissä määrin aina vain pakotetumman oloiseksi muuttuen, ei loputon läppäily jaksa enää samaan tapaan innostaa. The Whitest Kids U' Know (2007–2011) ‑sketsishow-taustan omaava Cregger on haastatteluissa paljastanut ensimmäisten käsikirjoitusvedosten sisältäneen vieläkin enemmän huumoria ja karsineensa lopullisesta versiosta vitsailun määrän omien sanojensa mukaan "minimiin". Varmastikin makuasia, mutta karsintaa ei välttämättä olisi kannattanut lopettaa vielä nykyiseen, sillä nyt elokuva jää mieleen lähinnä vain juurikin huumorinsa puolesta – etenkin, kun mukana oleva "kauhu" on lähinnä laiskanpuoleista jump scare ‑säikyttelyä. Toki, jos Creggerin tavoite on profiloitua jatkossakin ensisijaisesti komediaohjaajaksi, on valittu linja perusteltu.

Cregger ei ole perustanut Resident Eviliään varsinaisesti mihinkään tiettyyn pelisarjan osaan. Poimintoja on kuitenkin tehty sieltä täältä, ja mukana on runsaasti erilaisia pelisarjan fanien takuulla tunnistamia hatunnostoja. Näihin lukeutuvat mm. ympäriinsä ripotellut toisinaan symbolein merkityt lukot, joihin luodit eivät ota tepsiäkseen, tallennuspisteenä tunnettu kirjoituskonehuone sekä monet pelistä tutut tavarat, kuten ensiapulaukut, parannussprayt ja ‑huonekasvit. Pelimaailmasta tuttu oleellinen elementti on tietenkin myös määrältään rajatut erityyppiset ammukset, joita joudutaan hengenhädässä huoneistosta etsimään. Päähenkilöä alati seuraava pysäyttämätön päävihollinen on sekin mahdollista nähdä tietynlaisena fuusiona pelisarjan peleissä kohdatuista boss-pahiksista (Nyx / Mr. X / Nemesis). Omanlaisensa homage tehdään myös Die Hardille (1988). Lumihangessa tarpoessaan Bryanin kuullaan mutisevan itsekseen hyvin brucewillismäisiä lausahduksia. Ajastaan hän joutuu lisäksi luopumaan kengistään sekä (kuten internetin näppärimmät bongarit jo huomioivat) tulee käyttäneeksi elokuvassa täysin samoja aseita kuin John McClane.

Kaikki tapahtuva on lähes sataprosenttisesti päähahmo Bryania näyttelevän Abramsin varassa. Lyhyesti mukana vilahtavista sivuhahmoista mieleenpainuvimmat ovat Umbrella Corporationia edustavat laborantti Carl (Zach Cherry) sekä Paul (Paul Walter Hauser) ja Maxine (Kali Reis), joista jälkimmäinen on selvästikin lähin vastine pelisarjassa tavattaville sankarihahmoille.

Elokuvan lopetus on kerännyt runsaasti kritiikkiä puolesta ja vastaan, eikä pessimistinen lopputulema ole ollut etenkään onnellisiin loppuihin tottuneiden mieleen. Cregger ansaitsee kuitenkin valitsemastaan lopetuksesta lisäpisteet, koska loppuratkaisu tarjoaa (kerrankin ei‑alleviivatun) selityksen sille, mikä Bryanin rooli Resident Evilin maailmassa lopulta oikeastaan on. Mutatoituneeksi jättimonsteriksi muuttuessaan Bryan lunastaa paikkansa RE‑kaanonissa yhtenä boss-vastustajista, joka jonkun pelin sankarihahmoista täytyy erittäin todennäköisesti myöhemmin kohdata. Bryan on näin ollen yksi pelisarjan merkki-NPC-hahmoista, joka vieläpä tulee parkkihallikohtauksessa jättäneeksi pelin sankareille kerättävän audiotallenteen jälkeensä.

Loppusummauksena Creggerin Resident Evilin voi todeta olevan oikein kelvollista ja nopeasti ohi sujahtavaa viihdettä. Jo mainitut kritisointia osakseen ansaitsevat aihealueet eivät kokonaisuutta pilaa, kunhan lopputuloksen arvioi sen mukaan mitä ohjaaja elokuvallaan on pyrkinyt tavoittelemaan ja mihin suuntaan konseptia viemään. Ainakin teos on hyvin erilainen kuin yksikään aiempi Resident Evil ‑filmatisointi ja siksi virkistävä. Se on myös tähän mennessä taloudellisesti menestynein elokuvasarjan elokuvista, joten varmaksi rahasammoksi brändäytyneelle Creggerille riittää ohjaajana takuulla vielä tämän projektinkin jälkeen kysyntää.

Suurin ja kenties ainoa elokuvan päätyttyä pohdituttamaan jäävä asia on loppupuolen erään action-kohtauksen "kruunaava" nolon surkea one‑liner ja sen alkuperä. Liekö kyseinen sutkautus osatuottajana toimineen PlayStation Productionsin mukaan pakottama, vai sakkasiko Creggerin tyylitaju kyseisessä kohtaa pahemman kerran?

"Yeah! Video games!"