Julkaistu: 2026-09-25T05:30:00+03:00
Ohjaaja:
elokuva arvostelu
Hyvinvointivaltio ja kauhu tuntuvat toisensa poissulkevilta elementeiltä, mutta sosiaalidemokraattisissa kauhuelokuvissa kauhu paradoksaalisesti syntyy juuri hyvinvoinnista. Mutta mitä on sosiaalidemokraattinen kauhu? Elitistin arvio Yön lapsesta avaa käsitettä.
Toimittaja Veli-Pekka Lehtonen luonnehti Systemsprenger-elokuvaa (2019) Helsingin Sanomien arvostelussaan "sosiaalidemokraattiseksi kauhuelokuvaksi". Filmihullussa 6/2025 Mitja Jakonen tarttui käsitteeseen ja kehitteli sitä edelleen. Jakosen mielestä sosiaalidemokraattinen kauhu (jatkossa SD‑kauhu) on kiinnostavin 2010‑luvun lopun ja 2020‑luvun pohjoiseurooppalaista elokuvataidetta kuvaava käsite. Jakosen mukaan SD‑kauhu ei ole niinkään genre, vaan pohjoiseurooppalaiseen elokuvaan kuuluva ideologinen sävy, joka paljastaa hyvinvointivaltion murenemisen emotionaalisen todellisuuden. Jakosen tulkinnassa SD‑kauhu syntyy rakenteellisista seikoista, toisin kuin "uusliberalistinen" yksilöpsykologinen kauhu, josta Jakonen mainitsee esimerkkeinä elokuvat The Babadook (2014), Hereditary (2018) ja It Follows (2014). "Tyypillistä SD‑kauhulle onkin näkökulman kohdentaminen nimenomaan julkisten alojen työntekijöihin ja asiakkaisiin" määrittelee Jakonen.

Suomalainen hyvinvointivaltio ei Yön lapsessa ole mitenkään erityisesti läsnä, eikä siinä yhtä kohtausta lukuun ottamatta esiinny julkisten alojen työntekijöitä. Yön lapsen ideologinen sävy ja henkilöhahmojen erityispiirteet oikeuttavat kuitenkin pitämään sitä SD‑kauhuna. Systemsprengeriä Yön lapsi ei muistuta lainkaan, sen sijaan sillä on huomattavia yhtäläisyyksiä elokuvaan, jota Jakonen pitää yllämainitussa kirjoituksessaan erinomaisena esimerkkinä SD‑kauhusta, Ali Abbasin Rajaan (Gräns, 2018). Siinäkin rakastellaan metsässä ja synnytetään erikoislaatuinen lapsi. Rajassa lapsen erikoisuus selittyy sillä, että myös vanhemmat ovat tavallisuudesta poikkeavia. Yön lapsessa taas siihen kysymykseen, miksi tavis-pariskunnan lapsi on niin epätavallinen, ei koskaan saada kunnollista vastausta. Tätä voi pitää elokuvan keskeisenä heikkoutena. Missään vaiheessa elokuvaa Kuuran (se on yön lapsen hyvin sosiaalidemokraattinen nimi) ei suoraan vihjata olevan ns. vaihdokas, tai etteikö Rupert Grintin esittämä Jon olisi Kuuran biologinen isä. Jonin tai Seidi Haarlan tulkitseman Saga-äidin menneisyydestä ei myöskään kerrota mitään, mikä selittäisi Kuuran outouden. Sagasta kerrotaan vain, että hänkin oli lapsena hieman omituinen, piti puista enemmän kuin ihmisistä. Tämä ei oikein riitä. Jonkinlainen yliluonnollinen selitys on ainoa mahdollinen, ja senkin joutuu katsoja itse keksimään.
Rajassa päähenkilön oman identiteettinsä tajuaminen on tärkeä juonen käännekohta, jonka jälkeen tarina lähtee uusille poluille. Yön lapsen juonta luonnehtii se, ettei siinä oikeastaan ole mitään käänteitä. Alussa synnytetään lapsi, jonka erikoislaatuisuus kasvaa pikkuhiljaa kohtaus kohtaukselta, kunnes se spektaakkelimaisessa finaalissa saavuttaa maksimaalisen tason. Alun ja lopun välillä kuvataan Sagan ambivalenttia suhtautumista jälkikasvuunsa ja siskon ja aviomiehen kyllästymistä Sagan aina vain eksentrisemmäksi muuttuvaan käytökseen. Mukana on täysin turhanpäiväisiäkin episodeja, kuten Jonin vanhempien vierailu, jonka dramaturginen arvo on vähäinen.

Variety-lehden arvostelussa Catherine Bray kirjoitti Jonin hahmosta, että hän on "man who (possibly) gets cucked" (en siteeraa lausetta kokonaisuudessaan, koska se jonkin verran spoilaa Yön lapsen juonta). Cuck-miehen läsnäolo sekä Yön lapsessa että Bergholmin debyytissä Pahanhautojassa (2022) on mielestäni se piirre, joka tuo yhteiskunnan rakenteet mukaan näiden elokuvien muuten yksilöpsykologiseen menoon. Cuck on erityisesti ns. alt‑right-liikkeen käyttämä termi, jolla viitataan länsimaisiin äärisuvaitsevaisiin, monikulttuurisuutta kannattaviin miehiin. Pahanhautojassa Jani Volasen esittämä isähahmo oli kirjaimellisesti aisankannattaja, Yön lapsessa Jonin aisurius on enemmänkin vain yleistä pehmoisuutta ja epämaskuliinisuutta. Jon antaa Sagan kävellä ylitseen läpi koko elokuvan, ja sitten kun hän lopulta yrittää ottaa ohjat käsiinsä, on jo liian myöhäistä. Jonin nöyryytys saavuttaa lakipisteensä eeppisessä syöttökohtauksessa, jossa hän yrittää syöttää Kuuralle vauvanruokaa vanhaa "tässä tulee lentokone" ‑kikkaa käyttäen. Raa'asta lihasta tykkäävä äijävauva ei tietenkään mitään Piltti-sosetta suostu ottamaan suuhunsa.

Kriittinen asenne cuck-miehiä kohtaan lähentää Bergholmin elokuvia SD‑kauhun varsinaiseen mestariteokseen, Christian Tafdrupin ohjaamaan Speak No Eviliin (2022). Siinä päähenkilöiden pohjaton halu myötäillä ja mielistellä muita on kaiken pahan alku ja juuri. Pahanhautojan ja Yön lapsen eräänlainen piilosanoma tuntuu olevan, että jos mies ei ole perheessä se, joka määrää kaapin paikan, tapahtuu hirveitä. Bergholm ja käsikirjoittaja Ilja Rautsi tuskin ovat tällaista teoksillaan tarkoittaneet, mutta tulkintaa tukee näistä elokuvista huokuva vastenmielisyys pehmomiehiä kohtaan.
Ohjaaja
Käsikirjoittaja
producers
Näyttelijät
Säveltäjä
Kuvaaja
Levittäjä / Jakelija
Maa
Genre
Kategoria