Matti Erholtz

Seven Brides for Seven Brothers (Seitsemän veljeksen morsiamet, 1954)

Ohjaaja:

• Stanley Donen

elokuva arvostelu

”Ma nature’s lyrical/ with her yearly miracle” riimitellään kevätelokuvien kuningattaressa, jonka aurinkoisen pinnan alla piilee synkkiä varjoja.

Letterboxd-sivustolla toiseksi suosituin kommentti koskien elokuvaa Seven Brides for Seven Brothers kuuluu: "Kauhuelokuvana valtavasti aliarvostettu". Siitä on tykätty tätä kirjoitettaessa yli tuhat kertaa. Kommentin kohteen ollessa aurinkoinen ja elämäniloinen musikaali, kauhuelokuva-näkemys kaipaisi jonkinlaista selitystä (vaikka kommentoija ei täysin vakavissaan olisikaan). Epäilemättä tulkinnalla on jotakin tekemistä elokuvan juoneen olennaisesti kuuluvan naistenryöstön kanssa. Jotkut kokevat, että naistenryöstöllä oikeastaan tarkoitetaan naisten raiskaamista, ja elokuva siten kannustaisi seksuaaliseen väkivaltaan naisia kohtaan.Tämä tulkinta on selvästi liian pitkälle menevä. Jos Seven Brides for Seven Brothers oikeasti yllyttäisi raiskaamiseen, tuskinpa siihen pohjautuvaa musiikkinäytelmää olisi esitetty useissa maissa vielä 2000‑luvun puolellakin. Lisäksi raiskaamiseen yllyttävän elokuvan voisi kuvitella pikemminkin herättävän inhoa kuin kauhua.

Stephen Vincent Benétin novelliin The Sobbin' Women (1938) pohjautuvan käsikirjoituksen tarina sijoittuu vuoden 1850 Oregoniin. Avauskohtauksessa kaupungissa vieraileva takametsien mies Adam Pontipee (Howard Keel) pikavauhtia ensin ihastuu, sitten kosii ja saa lopulta myös vaimokseen saluunassa kokkina työskennelleen Millyn (Jane Powell). Adamin syrjäisellä maatilalla Millyä odottaa yllätys: siellä asuu myös Adamin kuusi nuorempaa veljestä. Alkujärkytyksestä toivuttuaan Milly alkaa opettaa ruokkoamattomille nuorukaisille sivistyneitä käytöstapoja ja naisten kanssa seurustelun etikettiä. Ladonrakennustalkoissa, joihin veljekset osallistuvat kaupunkilaisten kanssa, he Millyn oppien avulla onnistuvatkin hurmaamaan itselleen tyttöystävät. Talkoot päättyvät kuitenkin nyrkkitappeluun mustasukkaisten kaupunkilaismiesten kanssa, jonka jälkeen Pontipeen veljekset eivät ole toivottuja vieraita kaupungissa. Seuraavana talvena Adam ehdottaa lemmenkipeille veljilleen, että nämä voisivat käydä ryöstämässä mielitiettynsä näiden kodeista mukaansa väkivalloin, aivan kuten muinaiset roomalaiset kävivät ryöstämässä itselleen vaimot sabiini-kansan parista. Ryöstöretki onnistuu mutta aiheuttaa aviokriisin Adamin ja Millyn välille, koska jälkimmäinen ei hyväksy poikien tekoa.

Musikaalina Seven Brides for Seven Brothers on täysosuma. Gene de Paulin säveltämät laulut ovat joko hyviä tai vieläkin parempia ja Johnny Mercerin lyriikoissa on hauskoja riimejä. Viimeisenä kuultava "Spring Spring Spring" lienee riemukkain kevääntulon ylistys mitä elokuvataiteella on tarjota. Tanssikoreografi Michael Kiddillä on ollut visainen pulma ratkottavanaan: miten laittaa karkeakäytöksiset maalaispojat tanssimaan sulokkaasti niin, ettei se näytä täysin naurettavalta. Kidd ratkaisi ongelman yhdistämällä tanssin työntekoon tai johonkin muuhun miehiseen aktiviteettiin. Kuuluisassa ladonrakennuskohtauksessa harrastetaan tanssimisen ohella akrobaattisia hyppyjä lankkujen päällä ja merimiespainia. "Lonesome Polecat" ‑numerossa sahataan tukkeja, hakataan halkoja ja tanssitaan kirveiden kanssa. Studioon lavastetut luontonäkymät ovat kauniita ja välillä hämmästyttävän aidon näköisiä.

Naistenryöstön moraalista kyseenalaisuutta pyritään elokuvassa pehmentämään monella tapaa. Milly pistää ryöstön jälkeen pojat asumaan talliin, niin etteivät he voi olla missään tekemisissä tyttöjen kanssa. Itse ryöstökohtaus on tehty komedialliseksi, ja elokuvan lopussa kaikki veljekset tunnustavat nöyrästi, että ryöstäminen oli täysin väärin ja tyhmästi tehty. Lisäksi tietysti alleviivataan sitä, että ryöstetyt ja ryöstäjät ovat aidosti rakastuneet toisiinsa. Tästä kaikesta huolimatta Seven Brides for Seven Brothers kiistatta on hyvin patriarkaalinen ja asenteiltaan vanhanaikainen elokuva. Sinänsä ihastuttavassa "June Bride" ‑numerossa naisen elämän päämääräksi esitetään naimisiin pääsy. Vanhanaikainen naiskuva ei kuitenkaan oikein riitä tekemään Seven Brides for Seven Brothersista kauhuelokuvaa.

Rooman varhaisten asukkaiden Romuluksen johdolla suorittama sabiinitarten ryöstö, johon elokuvassa eksplisiittisesti siis viitataan, tarjoaa vinkin siitä mistä musikaalin väitetty kauhistavuus saattaisi kummuta. Kuten kaikki tietävät Rooman perustajia Romulusta ja Remusta imetti naarassusi sen jälkeen, kun heidät oli jätetty luonnon armoille pikkulapsina. Luola, jossa tämä myyttinen imetys tapahtui, oli Roomassa helmikuussa vietetyn Lupercalia-festivaalin keskipiste. Sekä festivaalin että sen seremonioita hoitavan papiston nimi (Luperci) juontuu latinankielen sutta tarkoittavasta sanasta lupus. Festivaalin aluksi uhrattiin koira ja vuohi, jonka jälkeen kaksi Luperci-pappia, jotka olivat aina nuoria miehiä, juoksivat puolialasti Rooman kaduilla lyöden vastaantulevia naisia uhratun vuohen nahasta leikatuilla suikaleilla. Tämän uskottiin auttavan naisia sekä tulemaan raskaaksi että synnyttämään helpommin. Ciceron mukaan Lupercalia-juhla oli peräisin kaukaiselta ajalta ennen lakeja ja sivilisaatiota. Koirauhrit ja susiksi identifioituvien nuorten naimattomien miesten muodostamat veljesliitot tunnetaankin kaikkien indoeurooppalaisia kieliä puhuvien kansojen muinaisuudesta.

Kielen, josta indoeurooppalaiset kielet myöhemmin kehittyivät, toi Eurooppaan paimentolaiskansa jamnat viitisentuhatta vuotta sitten. Ukrainan aroilta kotoisin olevien jamnojen kulttuuri oli patriarkaalinen, hierarkkinen ja väkivaltainen. Heillä oli käytössään tuon ajan huippuase, hevosten vetämät hyökkäysvaunut. Jamnojen invaasion myötä aikaisempien Euroopan asukkaiden isälinjat katosivat lähes kokonaan, ja geenitutkija David Reichin mukaan on mahdollista, että jamnakansa korvasi täysin Saksan aiemman väestön. On arveltu, että nuorten miesten soturiveljeskunnat toimivat jamnojen invaasiossa etujoukkoina, muun väestön saapuessa valloitetuille alueille vasta myöhemmin. Tiedetoimittaja Karin Bojs kuvailee indoeurooppalaisia veljeskuntia näin: "Nuoret miehet karkotetaan joksikin aikaa luontoon, jossa he elävät vailla lakeja. Heillä ei ole oikeuksia tai velvollisuuksia eivätkä he saa ottaa aseita lukuun ottamatta muuta omaisuuttaan mukaan. Näissä olosuhteissa heillä on oikeus varastaa, rettelöidä ja ottaa seksuaalisia vapauksia vieraiden naisten kanssa tavalla, jota ei muuten hyväksyttäisi sosiaalisissa tilanteissa." Lisäksi veljeskuntien käytäntöihin kuului koirien ja susien uhraaminen ja näiden eläinten taljoihin pukeutuminen. Legendat ihmissusista ovat luultavasti saaneet alkunsa sudennahkoihin pukeutuneista veljeskuntalaisista. Veljeskuntia, saksaksi "Männerbund", tutkittiin ahkerasti 1900‑luvun alun Saksassa ja natsit hyödynsivät näitä tutkimuksia luodessaan sellaisia järjestöjä kuin SA (Sturmabteilung) ja SS (Schutzstaffel).

Ihmissudet, natsit ja väkivaltaiset väestönvaihdot: nyt alkaakin olla jo kunnolla kauhuelementtejä kasassa. Geneettinen muisti on kyseenalainen käsite, mutta ehkäpä Pontipeen veljesten talviyönä suorittama neidonryöstö herättää eurooppalaisperäisessä katsojassa atavistisia muistoja sudennahkoihin pukeutuneista "Männerbund"‑sotureista. Koiria ja susia ei Seven Brides for Seven Brothersissa ole, mutta aiemmin mainittu "Lonesome Polecat" ‑kohtaus tarjoaa jonkinlaisen linkin Männerbundeihin. "Polecat", suomeksi hilleri, on englanninkielisestä nimestään huolimatta enemmän sukua koiralle kuin kissalle.