Paavo Ihalainen

Video Violence (1987)

Ohjaaja:

• Gary P. Cohen

elokuva arvostelu

Pahuus elää amerikkalaisissa pikkukaupungeissa, ja vhs-ajan uhrijuhlana on teurastaa sivullisia ja kuvata veriteot snuff-videoksi.

Vuonna 1987 vhs‑kulttuuri oli ehtinyt elää jo pitkään ja nähnyt ylä‑ ja alamäkiä, joista tietysti yhteiskunnallisesti merkittävimpiä olivat erilaiset moraalipaniikit ja sensurointiyritykset. Tämä tietysti vain auttoi myymään pahamaineiseksi tunnettuja kauhuelokuvia sensaationnälkäisille yleisöille. Urbaanilegendoja alkoi liikkua kauhu‑ ja eksploitaatioelokuvista, joissa oltaisiin muka surmattu oikeasti ihmisiä kameran edessä – snuffista. Merkittävä tapaus on esimerkiksi Guinea Pig ‑sarjan (1985–1989) osien kanssa, jotka höynäyttivät Charlie Sheeniä.

Väkivaltaviihteen veto ei jäänyt huomaamatta myöskään videoputiikissa työskennelleeltä Gary P. Cohenilta. Aikuiset asiakkaat vuokrasivat mitä väkivaltaisempia elokuvia pienille lapsilleen, kunhan niissä ei vain ollut seksuaalista sisältöä. Cohen olisi itse mieluummin katsonut Hollywoodin kulta-ajan klassikkoja, mutta koska ilmaantui tilaisuus lyödä rahoiksi, hankki hän itselleen videokameran ja vuokrasi paikallisen tv‑kanavan studiolta aikaa leikata oman kauhuelokuvansa.

Video Violence kertoo nuoresta, suuresta kaupungista tulleesta mutta naiivista videoyrittäjästä, joka ottaa haltuunsa ilman omistajaa jääneen vuokraamon syrjäisessä pikkukaupungissa. Vaikka pyrkimys on pitää kaupassa monipuolista valikoimaa, paikallisia vaikuttaa kiinnostavan pelkästään mitä väkivaltaisempi splatter. Ja kun kaupan valikoima ei riitä, ilmaantuu kauppaan vuokrattavaksi myös epämääräisiä kasetteja. Käy ilmi, että joukko paikallisia kuvaa näitä elokuvia keskenään, ottamalla kiinni ja tappamalla kulkureita, nuoria naisia ja niitä, joille pikkukaupungin elämäntapa ei maita.

Video Violencessa on satiirinen sävy, mutta toisaalta se on myös aidosti huolissaan suunnasta, johon väkivallalla turruttaminen on yhteisöjä viemässä. Kun ottaa huomioon, että elokuvan myyntivaltti on raaoilla ja pitkitetyillä murhilla mässäily, edustaa elokuva tietysti kaksinaismoralismia, johon vain ehta eksploitaatio pystyy.

Omana aikanaan suoraan vhs:lle kuvattu elokuva oli oman alansa suuri jymymenestys, joka sai myös jatko-osan. Cohen itse oli epäonnekseen myynyt elokuvan oikeudet ainoalle tuotantoyhtiölle, joka suostui elokuvan ottamaan ja vielä suunnittelemaan videolle kansitaiteen. Hän suostui silti ohjaamaan jatko-osan.

Modernina 4K‑aikana elokuva näyttäytyy jokseenkin vanhentuneena, kökkönä ja epäuskottavana. Kuitenkin sen vetovoima onkin nimenomaan suttuiselta vhs:ltä katsottuna vanhasta putkitelkkarista keskellä yötä, jolloin mielikuvitus pystyy täyttämään kohdat, joissa noin kuuden taalan budjetti ei ole riittänyt. Suoraviivainen elokuva ei alleviivaa turhaan koomisia aspektejaan, ja on sen mustavalkoisessa moraliteetissa ja huutopitoisissa murhakohtauksissa jotain häiritsevää nykyäänkin.