Paavo Ihalainen

The Shrouds (2024)

Ohjaaja:

• David Cronenberg

elokuva arvostelu

Puolisonsa hiljattain menettänyttä ohjaaja David Cronenbergia ovat alkaneet askarruttaa kuolemaan liittyvät kysymykset, rituaalit ja surutyön sosiaaliset raamit.

Analyyttisen kauhuelokuvan mestarin uutuuselokuva The Shrouds käsittelee kuolemaan liittyviä kysymyksiä tiukan kieroutuneen cronenbergläisen otteen kautta. Ohjaaja itse pitää haastattelujen perusteella elokuvaa lähes komediallisena, mutta ulosanti on jälleen todettu hänelle tyypilliseen tapaan niin kuivan lakonisesti, että katsojan voi olla hankala tietää, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Teknologiayhtiön johtaja (Vincent Cassell) on hiljattain menettänyt vaimonsa, mutta kehittänyt tavan, jolla voi yhä kokea läheisyyttä tähän; hautaan on asennettu kameroita, ja erityisten käärinliinojen välittämänä teknohautakiven kautta voi surija seurata reaaliaikaisesti ruumiin mätänemistä ja hajoamista. Lähipiirin on vaikea ymmärtää halua toimia näin, mutta keksinnön ympärille rakennettu bisnes kukoistaa. Kunnes sitten joku turmelee erikoishautausmaan kivet ja hakkeroituu systeemiin.

Soppaan sekoituu myös paranoia‑ ja teknotrilleriä sekä saippuaoopperamaista melodraamaa, kun henkilöhahmojen keskinäisiä salaisuuksia paljastuu yksi kerrallaan. Tällä osastolla Cronenberg hukkaa pallon. On ihan ajan mukaista, että kyberrikokset, joiden uhriksi joudutaan, jäävät epämääräisiksi ja epäselviksi sen suhteen kenen toimesta ne on edes tehty ja mitä varten. Kuitenkin elokuva hapuilee tässä sen verran, että tuntuu että ikääntynyt ohjaaja on myös tästä puolesta sen verran pihalla, ettei hän edes kykene sanomaan mitään kovin koherenttia.

Sekaviakin tapahtumia seuraa mielikseen, koska näyttelijäkaarti on kautta linjan hyvää. Vincent Cassell toimii hienostuneen pienieleisesti. Häntä vasten sitten Guy Pearcen esittämä näätämäinen pikkunilkki tai useassa eri roolissa nähtävä Diane Kruger pystyvät pallottelemaan laveammilla roolisuorituksilla Cassellia vasten mielenkiintoisesti, joskin vähän kuin kehää kiertäen samankaltaisissa asetelmissa kerta toisensa jälkeen. Bodyhorror-menneisyydestä muistuttava outojen paiseiden kasvaminen ruumille tuntuu lisäksi päälleliimatulta, vaikka sen kautta saadaan pohdittua myös muistojen ja ihanteiden suhdetta juuri kuolleeseen ihmiseen. Samoin ihmisruumiin lihallisuuden hauraus on käsin kosketeltavaa.

Elokuvasta jää hieman tunne kuin erinomaiselle lyhärille olisi kehitetty tunti täytemateriaalia, jotta täyspitkän elokuvan mitta täyttyy. Se ei missään tapauksessa ole mikään lässähdys Cronenbergin uralla, sillä hänellä selvästi on vielä paljon sanottavaa ja omakohtaista kerrottavaa. Mutta eipä teos myös juhli maestron parhaiden töiden joukossa, jos nyt käy niin että filmografia päättyy tähän. Onneksi kaikesta päätellen kahdeksankymppinen mestari aikoo kuitenkin yhä jatkaa.