Jetro Suni

Warfare (2025)

Ohjaaja:

• Alex Garland
• Ray Mendoza

elokuva arvostelu

Alex Garlandin ja Ray Mendozan Warfare onnistuu simuloimaan lyhyen mutta äärimmäisen intensiivisen sodankäyntihetken juuri niin aidonoloisesti kuin sen teatteripenkin tai kotisohvannurkan turvasta vain kokea voi.

Warfare on entisen Navy SEAL ‑sotilas Ray Mendozan ensimmäinen käsikirjoitus‑ ja ohjaustyö. Mendozan siirtyminen elokuvamaailmaan alkoi jo vuonna 2012 sotateemoista edelleen vahvasti kiinni pitäen, tämän valikoiduttua yhdeksi Act of Valorin SEAL-erikoisjoukon sotilaista. Uusi urapolku sai jatkoa Mark Wahlbergin tähdittämän Lone Survivorin (2013) sotakohtausten neuvonantajana. Myöhempien vastaavien tehtävien, stunt-työn sekä sota-aiheisten tv‑sarjojen tuottajana toimimisen jälkeen Mendoza päätyi työskentelemään Alex Garlandin kanssa tarjoten apua Civil Warin (2024) tulitaistelukoreografiaan – eritoten elokuvan lopun intensiiviseen vyörytyskohtaukseen. Kyseistä otossarjaa ideoidessa ja kuvatessa Garlandin mielessä vahvistui tahtotila päästä tekemään kokonainen elokuva vastaavasta mahdollisimman realistisesta sodankäyntitilanteesta. Garland lähestyi visionsa kanssa Mendozaa, joka keksikin sopivan kulman elokuvaan SEAL-aikoina kokemastaan traumaattisesta sodankäyntihetkestä. Kuukausi ennen Warfaren kuvausten alkamista Garland oli tosin juuri ehtinyt antaa mediassa lausunnon, ettei aio Civil Warin jälkeen ohjata enää yhtä ainoaa elokuvaa, vaikka ohjausyhteistyö Mendozan kanssa oli toki tuossa vaiheessa tiedossa. Vaikka Garland on kuvaillut omaa rooliaan Warfaressa vähätellen vain avustajana, on elokuvassa silti selvästi esillä hänelle tyypillinen kädenjälkensä.

Warfare sijoittuu Irakiin ja käy läpi marraskuun 2006 Ramadin toisen taistelun tietyn yksittäisen hetken, johon Mendoza joukkoineen ajautui mukaan. Elokuvan alkutekstit korostavat, että tositapahtumien sijaan teos pohjautuu mukana olleiden muistikuviin. Huomioiden sekä Warfaressa esitetyn konfliktin kaoottisuus että ihmisaivojen tapa luoda muistoja subjektiivisesti, on alleviivauksen tarpeellisuus helppo ymmärtää. Garland ja Mendoza vakuuttavat, ettei käsikirjoitukseen ole lisätty tai siitä poistettu mitään sellaista, jota taistelukentällä mukana ollut sotilasjoukkue ei allekirjoittaisi tapahtuneeksi.

Vaikka Warfare ottaakin pohjakseen tietyn sodan ja siihen liittyvän täsmällisen hetken, ei valinnan aika‑ tai paikkasidonnaisuudella ole lopulta sen ihmeempää elokuvakerronnallista merkitystä. Elokuvan nimeksi valittu yleismaallinen sodankäyntiin viittaava termi warfare osaltaan jo korostaa sitä mistä on kyse. Perinteisen elokuvan sijaan Warfaresta on keskitytty rakentamaan mahdollisimman aito, immersiivinen ja intensiivinen elämys. Tekijöiden tavoite on ollut, että kun elokuva päättyy, on katsojan olotila sama kuin konfliktin läpikäyneellä sotilasjoukolla. Tässä myös onnistutaan.

Yhdysvaltalaisia sotaelokuvia usein riivaavalta ääripatrioottiselta omien joukkojen ylivertaisuuden tai sankarillisuuden korostamiselta ja vastapuolen demonisoinnilta vältytään Warfaressa mallikkaasti. Politiikka ja kommentaari on tarkoituksella rajattu esitetyn ulkopuolelle, minkä myötä näkökulma onnistuu olemaan hyvinkin neutraali, puolueeton ja inhimillinen. Warfaren "reaaliaikaisuutta" on mainostettu myös paljon. Tällä tarkoitetaan käytännössä sitä, ettei mukana ole minkäänlaisia tarinankerronnallisia aikahyppyjä menneeseen tai tulevaan, vaan tapahtumat nähdään suoraviivaisessa aikajärjestyksessä, mutta toki edelleen perinteisin elokuvatekemisen keinoin toteutettuna, eli leikkauksia ja kuvakulmanvaihtoja tavanomaiseen tapaan hyödyntäen. Konfliktitilanteen rakentuminen ja itse konflikti käydään läpi samassa ajassa kuin se oikeassa elämässä kesti – eli hieman alle puolessatoistatunnissa.

Koska kyseessä on Mendozan käsikirjoittaman ja kokeman tositilanteen rekonstruktio, nähdään Mendoza itse pitkälti tapahtumien keskiössä. Warfaressa häntä esittää Reservation Dogs (2021–2023) ‑sarjasta tuttu kanadalaisnäyttelijä D'Pharaoh Woon‑A‑Tai. Mendozan hyvää ystävää, tarkka-ampuja ja lääkintämies Elliott Milleriä, jolle elokuva on myös omistettu, näyttelee Cosmo Jarvis. Jarvisin ilmeikkään roolityön ohella etenkin Will Poulterin näyttelijäsuoritus joukkoa johtavana upseeri Erikinä painuu mieleen. Mendoza (elokuvassa pelkällä etunimellä Ray) ja Elliott ovat hahmoista ainoat, joiden nimiä ei ole muokattu. Vaikka kaikilla mukana olevilla sotilashahmoilla on tosielämän vastineensa, ovat muut nimet tekaistuja aktiivipalveluksessa edelleen toimivien identiteetin suojelemiseksi.

Siitä huolimatta, että Warfaren tarina alkaa käytännössä keskeltä ei‑mitään eikä yksikään sotilaista saa osakseen minkäänlaista taustatarinaa, on jokaiselle hahmolle silti onnistuttu rakentamaan tarpeeksi luonnetta, jottei yksikään näistä tunnu merkityksettömältä tykinruoalta. Toteutus perustuu pääasiassa pieniin yksittäisiin eleisiin ja lyhyisiin satunnaisenoloisiin hetkiin, jotka kaikki niistäkin ovat toki harkiten mukaan valittuja. Oppeja tähän Garland on ammentanut varhaisten mykkäelokuvien aikakaudelta, jolloin tunnetiloja oli pakko osata kuvastaa näyttelijöiden sanomatta sanaakaan.

Warfaren kuvaukset suoritettiin Hertfordshiressä Pohjois-Lontoossa, jossa Bovingdonin entisellä lentokentällä sijaitsevalle elokuvastudiolle rakennettiin Ramadi-kadusta taloineen mahdollisimman aito jäljitelmä. Garlandin luottokuvaaja Rob Hardyn korvasi ensimmäistä kertaa pitkän linjan steadicam-operaattori David J. Thompson, jonka työstä Garland vakuuttui Civil Warin lopun sotakohtausta kuvatessa. Äänisuunnittelun osalta päävastuulliseksi valikoitui Glenn Freemantle, jonka osaamiseen Garlandin luottamus oli ehtinyt jo rakentua kahdenkymmenenviiden yhteistyövuoden ajan. Minkäänlaista taustamusiikkia ei elokuvan aikana kuulla, joten tunnelmanluonti on täysin kaiken muun äänimaailman varassa. Ainoa musiikkia sisältävä hetki koetaan elokuvan aloittavassa kohtauksessa, jossa sotilasjoukko elämöi Eric Prydz ‑musiikkivideon "Call on Me" äärellä. Vaikka äänisuunnittelu on Warfaressa hyvin kriittisessä osassa, niin yhtä lailla merkitystä on jokaikisellä mukaan poimitulla ja pois jätetyllä kuvalla. Kaikki pienimmätkin nyanssit merkitsevät, kun punnitaan säilyykö vai rikkoutuuko katsojan illuusio ja siellä olemisen tuntu. Tämän balanssin jatkuva ylläpitäminen vaatii todellista elokuvantekemisen taitoa.

Vaikuttaa, että Mendozalle on jäänyt paljon oppeja käteen Act of Valorin ajoilta. Ainakin, jos kyseistä elokuvaa käyttää oppikirjaesimerkkinä siihen kuinka asioita ei kannata tehdä. Act of Valorin ohjaajat Mike "Mouse" McCoy ja Scott Waugh kun selvästi yrittivät elokuvallaan jo tuolloin yli kymmenen vuotta sitten luoda jotain hyvin samankaltaista kuin missä Warfare nyt onnistuu. Act of Valorissa esiintyvät tosielämän Navy SEAL ‑sotilaat eivät osaa näytellä edes auttavasti, paikoittaiset videopelimäiset FPS‑kuvakulmat tuntuvat pakotetun irtonaisilta ja kaiken pilaavat viimeistään Nathan Furstin säveltämät ö‑luokan "eeppiset" ja "tunteikkaat" taustamusiikit, joiden äärellä kotijoukkovaimot vauvoineen nyyhkivät odotellessaan urhojaan palaaviksi kotiin. Warfaressa vastaavilta vikatikeiltä on vältytty täysin. Kiinnostavasti näiden kahden elokuvan ohjaajat päätyivät täysin vastakkaiseen valintaan esimerkiksi ammattinäyttelijöiden käytön suhteen, vaikka kaikilla tavoite oli sama: mahdollisimman aito lopputulos. McCoy ja Waugh tulivat siihen tulokseen, ettei näyttelijöillä ole riittävää kuntotasoa ja sotataitoa ilmentämään SEAL-ryhmäläistä, kun taas Garland ja Mendoza totesivat jo varhaisessa suunnitteluvaiheessa, ettei SEAL-sotilaista ole näyttelemään vakuuttavasti kameran edessä.

Täysin virheetön ei Warfarekaan toki ole. Esimerkkinä elokuvan aivan lopuksi nähtävä lyhyt irrallinen jakso, jossa päästään tapaamaan osa alkuperäisen SEAL-tiimin sotilaista, joko kulissien takaisten kohtausten ohessa tai valokuvina. On sinänsä ymmärrettävää, että vanhoille palveluskavereille on haluttu tarjota tilaisuus näyttäytyä heistä kertovassa elokuvassa, mutta kyseisen materiaalin olisi mieluiten katsonut erillisenä ekstrana eikä tunnelmasta toiseen heittävänä pakotettuna hetkenä elokuvan sisällä. Etenkin, kun tätä osuutta edeltänyt aiempi loppukuva olisi jo toiminut täydellisenä lopetuksena elokuvalle.

Vaikka elokuvaaminen on jo yli sata vuotta vanha tapa kertoa tarinoita ja välittää tunteita, tuntuu Warfare siitä huolimatta kuin tuoreelta tech demolta, joka onnistuneesti esittelee mitä kaikkea tällä ällistyttävällä joskaan ei‑niin-tuoreella tekniikalla on osaavissa käsissä mahdollista saada aikaan. Oikeammin kyseessä on siis lähinnä vain muistutus siitä kuinka harvoin mitään yhtä harkittua ja vaivalla tehtyä elokuvarintamalla nykypäivänä vastaan tulee, laiskasti ja kliseisesti hutaistujen luomusten sijaan.

Saadakseen Warfaresta irti sen mitä tekijät ovat ajaneet takaa, on elokuvan katselu syytä suorittaa joko elokuvateatterissa tai kotiteatterissa, jonka laatuun on aidosti panostettu.