Paavo Ihalainen

Mickey 17 (2025)

Ohjaaja:

• Bong Joon-ho

elokuva arvostelu

Synkeä satiiri dystooppisen tulevaisuuden duunarista kärsii epätasaisuudesta, mutta onnistuu pääosanesittäjänsä vivahteikkaan roolisuorituksen ohella ajankohtaisuudessa.

Bong Joon‑hon työt Etelä-Korean ulkopuolella tapaavat olla selkeästi ohjaajan tuotannon epätasaisempaa jälkeä. Yhdysvaltalaistaaloilla Bong työstää mielellään Terry Gilliamin esimerkin mukaista mustan humoristista ja ekspressionistissävyistä, mutta osoittelevaa scifi-satiiria ennemmin kuin miettii maailman toimimista loogisemmin tai syventyy hahmoihinsa. Mickey 17:n tapauksessa päähenkilön pelinappulamaisuus on myös juonen lähtökohta, sillä vapaaehtoiseksi (oikeammin selkä seinää vasten) ulkoavaruuden planeetan asutusmissiolle lähtevä Mickey (Robert Pattinson) on tulevaisuuden kloonausteknologian ansiosta jatkuvasti uhrattavissa – hänet voi muun muassa lähettää itsemurhatehtäviin tutkimaan vaikkapa maaston vaaroja tai ilmakehän virusten esiintymiä. Jos Mickey kuolee, seuraavana päivänä hänestä voidaan printata uusi kappale, jonka pääkoppaan siirretään tiiliskiven muotoiselle tallenteelle säilötyt vanhan muistot.

Tämä käydään läpi jo avausjaksossa, jossa käy myös ilmi, että duunarin jatkuvasti katkolla olevan elämän takia myös hänen ystäviensä suhtautuminen Mickeyhin on muuttunut. Paras ystävä (Steven Yeun) ei viitsi pelastaa jääluolaan tippunutta toveria, koska on vain helpompi odottaa, että tämä jäätyy kuoliaaksi, ja sitten voi huomenna morjestaa aamukahvilla printteristä saapunutta uutta versiota. Sattuman oikusta Mickey selviääkin jääluolasta elossa ja raahautuu tukikohtaan. Siellä hän saa huomata, että kloonausprosessi on pyörähtänyt käyntiin etuajassa, ja nyt elossa on kaksi versiota Mickeystä.

Pattinson esittää nahjusmaisen Mickeyn roolin hyvin. Itsetunnoton luuseri puhuu narisevalla äänellä ja koko olemukseltaan huokuu sitä inhoa itseään kohtaan jota muu maailmakin häntä kohtaan syytää. Kuitenkin eri Mickey-versioissa paljastuu myös persoonallisuuden vaihtelua. Yksi on hieman toista aggressiivisempi, tai hellempi – kenties myös sankarillisempi. Samaan aikaan överiksi vedetty karikatyyri, jossa on kuitenkin erilaisia hienoisia häivähdyksiä. Tämä saattaa vaikuttaa vaativalta toteuttaa, mutta katsoja pysyy silti yllättävän hyvin perillä siinä, kuka Mickey on kulloinkin kyseessä.

Elokuva sai lojua jo jonkin aikaa studion hyllyllä, kun Hollywoodissa ei kyetty keksimään, kuinka sitä tulisi markkinoida. Alkuperäisideaan perustuva scifi ei ole kovinkaan suuressa nosteessa, jos ohjaaja ei ole Christopher Nolan. Tämän tauon aikana tosimaailmassa nähty poliittinen heivaus on tehnyt satiirista hyvin ajankohtaista, ja toisaalta myös karsinut terää, koska tosimaailman käänteet ovat käyneet elokuvaa uskomattomammiksi. Mark Ruffalon esittämä itseään täynnä oleva ja oman persoonansa ympärille rakennettua kulttia johtava senaattori on kahdet vaalit hävinnyt pyrkyri, joka tietysti olisi helpompi omaksua Donald Trumpin kuvajaiseksi, jos tämä olisi hävinnyt 2024 presidentinvaalit. Eugenistisilla pyrkimyksillä ja avaruudenvalloitussuunnitelmilla voidaan nähdä myös olevan yhteyksiä Elon Muskiin, mutta pahiksen ahneet pyrkimykset ja katalat misantrooppiset suunnitelmat ovat paljon näitä kahta järkevämmät ja rationaalisemmat. Bong on vihjannut myös Etelä-Korean syrjäytetyn autoritaarisen presidentti Yoon Suk‑yeolin olevan yksi esikuvista. Elokuvassa nähdään esimerkiksi vain hieman kasvoja nirhaava salamurhayritys, josta autoritaari saa ainoastaan uutta vettä myllyynsä, jo ennen kuin tällaista oikeasti pääsi Yhdysvalloissa tapahtumaan.

Bongia kiinnostaa uusimperialismin suhde paitsi työväenluokkaan, myös kolonisoidun planeetan eliöihin, jotka voidaan nähdä joko paikallisluonnon monimuotoisuutena tai oikeammin planeetan alkuperäisväestönä. Rauhanomaiset nilviäiset näyttävät Tuulen laakson Nausicaän (1984) Oomujen ja Bongin omien aikaisempien mielikuvitusolentojen, The Hostin (2006) jokihirviön ja Okjan (2017) geneettisesti muokatun lihakarjan edustajan, yhdistelmänä. Tietty yhteys löytyy myös H.P. Lovecraftin tuotannosta tuttuihin lumisen alueen asukkeihin. Paljastuu, että otuksilla on paitsi parviälyä, myös muita telepaattisia kykyjä, jotka saattavat mennä yli ihmismielen ymmärryksen. Ihmisten johtajille kyseessä ovat vain omien suunnitelmien tiellä olevia esteitä, jotka tulisi kaikki hävittää.

Elokuvan miljöö vakuuttaa; visio hieman rämästä avaruusaluksesta, jonka matka kestää pienen iäisyyden ja josta tulee myöhemmin uudisasukkaiden tukikohta, on kiehtova. Aluksessa on niin klaustrofobisia industriaaleja alueita, joissa tavalliset duunarit asustavat, kuin valtavia ruokasaleja ja hienostuneita yläluokan tiloja. Bong on vienyt suunnitelmansa Snowpierceristä (2013) askeleen eteenpäin, joka käy ilmi myös siitä, että tukikohta on ainoa pakopaikka jäiseltä ja autiolta helvetiltä. Suunnittelu muistuttaa niin Alienin ja Brazilin (1985) kaltaisista rustcore-scifi‑klassikoista kuin vaikkapa Final Fantasy ‑pelien (1987–) maailmasta – joissa niissäkin on usein ekologinen teema.

Ongelmia on puolestaan elokuvan rakenteessa, jossa on tiettyä episodimaisuutta ja nykivyyttä. Alkupuolelle on pitänyt asettaa paljon maailman selitystä ja montaasijaksoja, jotta päästäisiin tarinassa nopeasti eteenpäin. On perusteltua, miksi Mickeyn rakkaustarina turvallisuusupseerin (Naomi Ackie) kanssa jää hieman epämääräiseksi, eikä selviä, onko kyseessä aitoa välittämistä vai vain uhrattavan kehon käyttöä taas yhteen tarpeeseen. Sen sijaan turhempaa lisää on mukaan ympätty kolmio‑ (tai ehkä neliö‑) draama, joka ei oikein etene ajatusleikkiä pitemmälle tai muutenkaan herätä elokuvassa kiinnostavampia ideoita.

Kenties sarjamuoto olisikin palvellut monisyistä tarinaa paremmin. Nyt vaikuttaa, että monet sivuhenkilöt vaeltelevat mukaan ja pois kuvasta vähän miten sattuu, ja jossakin määrin poikkeavat ruudulla myös, että tunnetuilla näyttelijöillä olisi enemmän tekemistä. Erityisesti kliimaksi tuntuu hieman irralliselta, sillä se ei ole niinkään tiiviisti yhteydessä elokuvassa nimellisesti seurattuihin Mickeyn omiin sisäisiin ongelmiin vaan pikemminkin suurempiin kuvioihin. Myös epilogiosuudessa on erikoista vetvaamista, kuin epävarmuutta siitä, pitäisikö näin synkeällä satiirilla olla oikeasti onnellista loppua.

Kaikkiaan elokuva muistuttaa siinä nähtyä avaruusalusta – se pysyy joten kuten kasassa ollen koko ajan romahdusvaarassa, mutta samaan aikaan se ajaa tummahenkisen scifiajatusleikin ansiosta asiansa kuin ihmeen kaupalla.