Matti Erholtz

Sátántangó (1994)

Ohjaaja:

• Béla Tarr

elokuva arvostelu

Koukkunokka juonittelee unkarilaisohjaajan moraaliltaan kyseenalaisessa maratonelokuvassa.

Sátántangó lienee maailman perusteellisimpia kirjallisuusfilmatisointeja. László Krasznahorkain romaanin jokainen luku käydään läpi pikkutarkasti ja kirjan lähes kaikki ulkoiset tapahtumat (joita ei valtavasti ole) ovat mukana myös elokuvassa. Elokuva kestää yli seitsemän tuntia eli suurin piirtein yhtä kauan kuin nopealta lukijalta kolmisataasivuisen romaanin lukeminen. Kirjan mottona on Kafkan Linnasta (Das Schloss, 1926) lainattu lause, ja tämä antaa tärkeän vinkin tarinan ymmärtämiselle. Sátántangón ei ole tarkoitus olla realistinen kuvaus unkarilaisesta 1980‑luvun todellisuudesta, vaan se on omassa kuvitteellisessa maailmassaan tapahtuvaa absurdistista fiktiota.

Sátántangó kuvaa parin päivän ajan elämää pienessä maalaiskylässä tai kolhoosissa. Rappiolle joutuneessa kylässä asuu enää vain parisenkymmentä ihmistä, jotka hekin suunnittelevat poismuuttoa. Eräs kuolleeksi luultu entinen kylän asukas palaa kylään ja saa ihmiset innostumaan suunnitelmastaan perustaa uusi idealistinen yhteistoimintatila lähellä sijaitsevan kartanon maille. Metatasolle siirrytään, kun kylään yksin asumaan jäänyt alkoholisoitunut tohtori alkaa lopussa kirjoittaa kirjaa, jonka aloituslauseet ovat Sátantangó-romaanin aloituslauseet.

Kirja-Sátántangón kertoja on ns. kaikkitietävä kertoja, joka tietää henkilöiden kaikki menneet ja nykyiset ajatukset ja mielenliikkeet. Elokuvakameralla ei voi samalla tavalla ilmaista ihmisen sisäistä elämää kuin kirjoitetun kielen avulla, joten iso osa kirjan henkilöhahmoja koskevasta informaatiosta jää elokuvasta pois, koska Béla Tarr ei pääsääntöisesti käytä kertojanääntä. Krasznahorkain pitkät ja polveilevat lauseet Tarr on korvannut pitkillä, staattisilla otoksilla, joista pisin kestää yli kymmenen minuuttia. Tässä arvostelussa ei pyritä arvioimaan Sátántangóa taiteellisena saavutuksena, vaan keskitytään elokuvan pariin ongelmalliseen yksityiskohtaan.

Kirjan ja elokuvan viidennen luvun päähenkilö on erään kyläläisen noin kymmenvuotias tytär Esti. Esti on Sátántangón henkilöistä ainoa, jota kuvataan myötätuntoa herättävällä tavalla. Estin isoveli huijaa tämän säästöt itselleen uskottelemalla Estille, että jos tämä hautaa rahansa maahan, niistä kasvaa lisää rahaa tuottava rahapuu. Tämän jälkeen Esti tappaa ensin kissansa ja sitten itsensä rotanmyrkyllä. Kirjassa kissantappo ja itsemurha perustellaan psykologisesti, elokuvassa katsoja joutuu vain arvailemaan Estin motiiveja. Kissantappo kestää kirjassakin pitkään, mutta siinä sentään tapetaan puhtaasti fiktiivinen kissa. Elokuvan kissa on oikea kissa, jonka kaltoinkohtelua näytetään minuuttitolkulla. Pitkä jakso, jossa Esti kieriskelee hädissään naukuvan (ohjaaja on väittänyt, että naukumisäänet ovat peräisin ääniarkistosta) lemmikkinsä päällä, on yksi tympeimmistä elokuvakohtauksista ikinä ja riittäisi jo sinänsä kyseenalaistamaan Sátántangón taiteellisen arvon. Mutta Sátántangólla on vielä pahempikin ongelma, joka liittyy edellä mainittuun mystisesti ylösnousseeseen entiseen kyläläiseen nimeltä Irimiás.

Irimiás on eräänlainen Sátántangón päähenkilö, jota odotetaan ja josta puhutaan myös kohtauksissa, joissa hän ei fyysisesti ole läsnä. Kirjassa tai elokuvassa ei koskaan selitetä, miksi Irimiás on kylän asukkaille niin tärkeä hahmo. Eräässä kirjan kohdassa mainitaan, että Irimiás on toiminut joskus kylässä konepajan päällikkönä, ja että hänestä on tullut "kaikkien toivottomien tilanteiden ja ihmisten paimen", mutta muuta hänen taustastaan ei juurikaan paljasteta.

Suomennoksen sivuilla 204 ja 206 Krasznahorkai antaa pari vinkkiä siitä, mikä Irimiás oikein on miehiään. Ensin hän on laittanut kylän kapakoitsijan käyttämään Irimiáksesta adjektiivia "koukkunokka", ja sitten "rottanaama". Nämä koodisanat tarkoittavat, tietenkin, juutalaista. Irimiás on siis juutalainen, ja hänen nimensä on unkarilainen väännös raamatullisesta nimestä Jeremias. Kun tämä tieto on uponnut lukijan päähän, alkaa koko Sátántangó tuntua taideteoksena hyvin epäilyttävältä.

Juutalaisessa henkilöhahmossa ei sinänsä ole mitään vikaa, eikä edes negatiivisesti kuvatussa juutalaisessa, mutta siinä on, että hänestä on tehty niin stereotyyppinen, antisemitistinen karikatyyri. Irimiáaseen on kasattu huolellisesti kaikki juutalaisiin vuosisatojen saatossa liitetyt negatiiviset ominaisuudet. Hän on juureton ja isänmaaton kulkuri, joka ei tee työtä vaan huijaa oveluudellaan itselleen työtätekevien rahat. Hän on irstas, ahne, ateisti ja vallankumouksellinen. Hän on hämähäkki, joka punoo verkkojaan yhteiskunnan kulissien takana. Hänellä ei ole mitään siteitä siihen yhteisöön, jossa hän toimii, hän pelkästään hyväksikäyttää sitä. Tällaisen hahmon voisi kuvitella tapaavansa jossain natsisaksan propagandaelokuvassa eikä 1990‑luvulla tehdyssä arvostetussa taidefilmissä.

Vaikea sanoa, mitä Krasznahorkai ja Tarr ovat halunneet tällä hahmolla ilmaista. Mistään parodiasta ei ilmeisesti kuitenkaan ole kysymys. Tiedämme, että Unkarissa säädettiin vuonna 1921 modernin Euroopan ensimmäinen juutalaisten yhteiskunnallista asemaa rajoittava laki, ja että toisen maailmansodan aikana Unkarista kuljetettiin yli 400 000 juutalaista Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirille (vertailun vuoksi: Ranskasta kuljetettiin 75 000). Nykyään Unkaria pidetään yhtenä Euroopan antisemitistisimmistä maista. Krasznahorkain ja Tarrin Irimiás-hahmo on ainakin täysin linjassa tämän unkarilaisen perinteen kanssa. Ero Kafkan Linnaan on valtava: siinä missä Kafka kuvasi maailmaa juutalaisen näkökulmasta, Tarr ja Kraznahorkai kuvaavat juutalaista antisemitistin näkökulmasta.

Joku voisi kysyä, että koska elokuvassa ei puhuta mitään koukkunokasta tai rottanaamasta, eivätkä nämä laatusanat erityisesti sovi Irimiáksen esittäjään (hän on musiikin elokuvaan säveltänyt Mihály Vig), eikö olisi mahdollista nähdä elokuvan Irimiás vain tavallisena huijarina eikä nimenomaan juutalaisena? Tämä ei onnistu, koska kerran ymmärrettyä ei voi enää epäymmärtää. "Koukkunokka" ja "rottanaama" valuvat kirjasta vastustamattomalla voimalla elokuvaan ja tuhoavat sen niin, ettei siitä jää mitään jäljelle.

Joku voisi myös kysyä, että mitä sitten, jos elokuvassa on antisemitistinen henkilöhahmo? Eikö se silti voisi olla hyvä elokuva? Ei voisi, koska antisemitismi on paitsi moraalisesti väärin myös typerää, ja on masentavaa, jos taideteos asettuu puolustamaan typeryyttä. Yksi nykymaailman rasittavimmista tyypeistä on kaikki pahat asiat "jutkujen" juonitteluksi selittävä hörhö, emmekä tarvitse elokuvaa, joka omaa saman harhaisen maailmankuvan. Olkoot miten pitkillä otoilla kuvattu hyvänsä.