Jari Mustonen

The Black Panther (Musta pantteri, 1977)

Ohjaaja:

• Ian Merrick

elokuva arvostelu

Tositapahtumiin perustuva rikoselokuva piristää brittiläisten 70-luvun rikoselokuvien verrattain vähäistä määrää.

Englantia vavisutti vuosina 1971–1975 yhden henkilön tekemien ryöstöjen aalto. Omaisuuden varastamiseen keskittyneet teot yltyivät väkivaltaisiksi ja kulminoituivat rikkaan perijättären 17‑vuotiaan tyttären kidnappaamiseen.

Omana aikanaan tapahtumat herättivät runsaasti mediahuomiota, jopa siinä määrin, että myös toimittajien liian eksploitatiivista uutisointia kritisoitiin. Soppa oli valmis, kun vajaat kaksi vuotta rikosaallon jälkeen yritettiin valkokankaille tuoda tapahtumien vaiheita tarkasti seuraava, Ian Merrickin ohjaama rikoselokuva. Tämä aiheutti 70‑luvulla valtavan kohun.

Merrickin elokuva piirtää kyynisen kuvan rikoksia tekevästä miehestä, joka haaveilee suuruudesta tai vähintään taloudellisesta hyvinvoinnista. Juoneen voi hyvin upota tietämättä liikoja tapahtumien kulusta tai edes tekijästä. Lopputeksteihin mennessä omaa hyvän kuvan tästä englantilaisen rikoshistorian vaiheesta. Merrick ei mitenkään ihannoi tekoja tai niiden tekijää. Rikokset tehnyt Donald Neilson esitellään katsojille lurjuksena, joka elättelee mielikuvia armeijan kurista ja kiusaa omaa tytärtäänkin. Neilsonin vaimo kertoi lehtihaastatteluissa miehensä pakottaneen heidät esiintymään esimerkiksi ketsupilla lavastetuissa verisissä armeijakuvissa. Oikea Neilson tehtaili satoja ryöstöjä 60‑luvulla ennen kuin sai lisänimen The Black Panther seuraavan vuosikymmenen alkupuoliskolla.

Neilsonin roolissa nähdään lahjakas brittinäyttelijä Donald Sumpter, jolla oli takana kymmenvuotinen ura televisionäyttelijänä. Myöhemmällä urallaan hänet on nähty muiden muassa Games of Thronesin kahdella ensimmäisellä kaudella vuosina 2011 ja 2012. Merrickin teos kietoutuu pikkumaisen tarkasti hänen näyttelemänsä matalamielisen hahmon ympärille. Muista rooleista mainittakoon perijättären tyttären roolin tekevä Debbie Farrington, jonka muihin meriitteihin lukeutuu mm. pieni rooli kulttimaineen saaneen sarjan Safiiri ja teräs (Sapphire & Steel, 1978–1982) kolmannella tuotantokaudella.

The Black Pantherin kohtaloksi muodostui median ja muun yhteiskunnan paheksunta, joka juonsi juurensa elokuvan kuvaamien väkivallantekojen ajallisesta läheisyydestä – eihän niistä ollut ehtinyt kulua kuin muutama vuosi. Lehdistö ja monet vaikutusvaltaiset henkilöt moralisoivat elokuvan olevan muiden ihmisten kärsimyksillä mässäilyä, mikä oli helppoa pelottelua. Tämä aiheutti The Black Pantherin esittämisen estämisen. Levittäjä odotti muutaman kuukauden kohun laantumista, minkä jälkeen toi elokuvan muutamalle valkokankaalle, mutta tämäkin teatterikierros keskeytettiin negatiivisen huomion siivittämänä.

Mustamaalaaminen kulminoitui suositun Tonight-show'n juontaja Sue Lawleyn sanoihin, kun hän hyökkäsi ohjaajaa vastaan luonnehtien The Black Pantheria "sairaaksi". Moralisointi saattaa vaikuttaa perustellulta – ottaen huomioon tekojen ajallinen läheisyys – mutta siinä on yksi ongelma. Juuri kukaan elokuvaa haukkuvista ei ollut nähnyt siitä ensimmäistäkään otosta, todennäköisesti ei edes yhtä still-kuvaa. Elettiin 70‑lukua, jona kylvettiin siemen seuraavana vuosikymmenenä kukkaansa puhjenneeseen videopaniikkiin. The Black Pantherin saama vastaanotto heijastelee tätä kehitystä, kun Englannissa nähty kauhu‑ ja eksploitaatioelokuvien buumi herätti pelkoa. Pelon mukaan elokuva taiteena sisältää lähtökohtaisesti jotain pahaa ja on vaarallista. Näissä tunnelmissa The Black Panther vaipui unholaan, ja se julkaistiin 80‑luvulla vain videolla. Suomeen videojulkaisun toi Barium Video nimellä Musta pantteri.

Lukuisten rikossarjojen luvatussa maassa, Englannissa, tuotettiin yllättävän vähän rikoselokuvia 70‑luvulla. Harvoista vuosikymmenen tärpeistä mainittakoon vuonna 1971 valmistunut Get Carter, joka julkaistiin Suomessa nimellä Tappakaa Carter, sekä Sidney Lumetin ohjaama The Offense (1973), joka tuotiin Suomeen nimellä Painostus. Isomman profiilin rikosjännäreiden ohella maassa tehtiin monia pienimuotoisia kuriositeetteja, kuten Ennen hämärää ‑nimellä täällä julkaistu And Soon the Darkness (1970).

Elokuvaversio Neilsonin rikoksista kuvattiin noin viidessä viikossa paikoin autenttisilla rikospaikoilla – mitä voi pitää röyhkeänä mutta myös pieteettisenä ratkaisuna. Näyttelijöiksi haettiin tarkoituksella kohtalaisen tuntemattomia nimiä, jotta he eivät veisi huomiota pois oikean elämän tapahtumista. Muitakin toimia tehtiin. Merrick muiden muassa soitti erään uhrin omaisille valmistellakseen heitä tulevaan ja saadakseen hyväksynnän – sillä elokuva tehtiin käytännössä julkisuudelta piilossa.

The Black Panther edustaa oman aikansa kulttuurin traumoja yli oman sisältönsä. Teos ei arkaile ikävissäkään yksityiskohdissa. Se erottuu siksi monesta muusta tunnelmaltaan kevyemmästä tai toiminnallisemmasta jännityselokuvasta. Merrick ei varsinaisesti syväluotaa rikollista ihmismieltä, mutta esittelee kliinisen tehokkaasti opportunistisen persoonan, joka ei ole niin älykäs tai lahjakas kuin mitä itse kuvittelee ja joka heikkolahjaisuuttaan antaa itsestään epämiellyttävän vaikutelman. Tämä on tietenkin suurelta osin Sumpterin taidokkaan näyttelemisen aikaansaannosta. Harva haluaisi olla elokuvan esittelemän rikollisen vaikutuspiirissä.

Enempäänkin olisi ollut tarinassa aineksia. Miltei kokonaan jätetään lypsämättä median ja poliisin tekemät virheet, joita tapahtui aidon rikossarjan ympärillä lukuisia, sekä ihmisten nälkä median kautta lukea ja elää sensaatiomaisista uutisista liikoja välittämättä uhreista. Asetelma olisi ollut poikkeuksellisen herkullinen, koska rikoksista kertovilla lööpeillä itse rahaa tehnyt media moitti filmatisointia rikosten hyväksikäyttämisestä. Myöhemmin esimerkiksi vuonna 2012 The Guardian luonnehti artikkelissaan median toimintaa rikosten aikaan ala‑arvoiseksi ja pohti toimittajien tietoisesti halunneen tuhota filmatisoinnin. Elokuvan tekijät valitsivat kuitenkin pitää yhteiskuntakritiikin sijaan keskipisteen tiukasti päähenkilössä, mitä voi pitää harkittuna kerronnallisena ratkaisuna. Pyrkimys on korostaa Neilsonin tapaa nähdä maailma.

Brittiläisen 70‑luvun rikoselokuvan vähäisessä kirjossa The Black Panther puolustaa paikkaansa ainutlaatuisena teoksena, joka kuvattiin nopealla aikataululla yhteiskunnan ollessa yhä vereslihalla todellisesta rikosaallosta. Juuri tämän ja aitojen lokaatioiden hyödyntämisen ansiosta lopputulos hämmensi onnistuneesti oman vuosikymmenensä kulttuurin syviä vesiä. Yhä edelleen teos toimii tuoreena henkilökuvana heikkolahjaisesta nilkistä, modernin ajan rikollisia ihannoivan kerronnallisen tyylin vastapainona.