Matti Erholtz

Cade: The Tortured Crossing (2023)

Ohjaaja:

• Neil Breen

elokuva arvostelu

"Oksat pois ja mielisairaalaan" on ollut Neil Breenin elokuvanteon ohjenuorana alusta alkaen, ja nyt sinne sairaalaan mennään toden teolla. Mykistävän spektaakkelin jälkeen katsojakin voi tuntea olevansa terapian tarpeessa.

"Cade Altair will return" julistettiin Neil Breenin edellisen elokuvan Twisted Pairin (2018) lopussa, ja identtiset kaksoset Cade ja Cale Altair tosiaankin palaavat valkokankaalle Breenin kuudennessa fiktioelokuvassa (sukunimi tosin kirjoitetaan tällä kertaa "Altier"). Kuten Twisted Pairissa kerrottiin, kaksospojat Cade ja Cale temmattiin varhaisessa iässä jonkin korkeamman olennon toimesta pois tästä maailmasta, ja heistä muokattiin geneettisesti supervoimat omaavia yli‑ihmisiä. Cadesta tuli ihmiskunnan hyväntekijä mutta Cale ajautui pahoille teille, huumeidenkäyttäjäksi ja kaikin puolin huonoksi ihmiseksi.

Cade: The Tortured Crossingissa Cade on upeassa linnassa keskellä metsää asuva varakas filantrooppi, joka elokuvan alussa on lupautunut maksamaan rapistuneen mielisairaalan kunnostuskulut. Kun Cade myöhemmin kohtaa joitakin sairaalan potilaita, jotka ovat ulkoiluretkellään joutuneet auto-onnettomuuteen, hänelle valkenee, että sairaalassa on tekeillä jotain salakähmäistä. Potilaita käytetään hämäräperäisten geenitutkimusten koekaniineina, ja myös Cale on sekaantunut asiaan. Cade alkaa opettaa potilaille kamppailutaitoja.

Juonisynopsisten esittäminen Breenin elokuvista on täysin turhaa, koska Breenin elokuvat eivät noudata tavallisten kerronnallisten elokuvien logiikkaa. Breeniä elokuvantekijänä luonnehtii se seikka, että hän ei ole vuosien saatossa kehittynyt yhtään, jos kehittymisen kriteerinä pidetään lähentymistä valtavirtaelokuvaan. Breen on edennyt ihan vastapäiseen suuntaan. Cade: The Tortured Crossing on Breenin äärimmäisin saavutus sikäli, että siinä ei ole yhtään kuvaa, joka periaatteessa voisi olla osa normaalia elokuvaa. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että Cade: The Tortured Crossing on kokonaan toteutettu ns. green screen ‑tekniikalla: näyttelijät on lisätty kuviin jälkikäteen green screenin avulla ja vielä siten, että ero taustan ja näyttelijöiden välillä on räikeän silmiinpistävä. Yhtään aidoilla tapahtumapaikoilla kuvattua kohtausta ei ole mukana.

Täysin epärealistisen ulkonäön lisäksi Cade: The Tortured Crossingin kummallisuutta lisää kaikenlaisten selitysten ja ekspositioiden puuttuminen. Yleensä Breen on käyttänyt elokuvissaan kertojaääntä tai pannut päähenkilönsä esittämään pitkiä monologeja, jotka ovat tuoneet jonkinlaista logiikkaa poukkoilevaan kuvailmaisuun. Nyt kertojanääntä kuullaan vain yhden ainoan lauseen verran, ja kun Cadekaan ei paljon puhu, katsoja joutuu pärjäämään omillaan oudon menon keskellä. Näemme loputtomalta tuntuvan kavalkadin kohtauksia, joissa mielenterveyspotilaat lojuvat likaisilla patjoilla rähjäisissä huoneissa itkien ja valittaen. Taustamusiikkina kuullaan ambient-tyylistä suhinaa ja kohinaa. Lyhyet dialogikohtaukset absurdeine vuorosanoineen eivät painostavaa tunnelmaa paljoa kevennä. Jos Breenin elokuvilta odottaa pelkästään hassunhauskaa hölmöilyä voi Cade: The Tortured Crossingin keskiosan synkkyys tuottaa pettymyksen.

Loppupuolella elokuva muuttuu kirjaimellisesti valoisammaksi aurinkoisten niittyjen korvatessa ränsistyneen sairaalan näyttelijöiden taustakuvana. Caden ja Calen lopullinen välinselvittely on Breen-asteikolla mitattunakin kerta kaikkiaan mykistävä kohtaus, joka saa suuret tunteet myllertämään katsojan sisällä.

Sairaalaympäristö tapahtumapaikkana tuo mieleen erään toisen viime vuosien eksentrisen teoksen, nimittäin Anna Erikssonin W:n (2022). Erikssonin ja Breenin välillä on paljonkin yhtäläisyyksiä: kumpikin on tullut elokuva-alalle verraten myöhäisellä iällä, työskenneltyään sitä ennen vuosikymmenet muissa töissä. Kumpikin tekee elokuvia valtavirtaelokuvasta poikkeavalla ja perinteiset katsomistottumukset haastavalla tyylillä. Erikssonin kohdalla poikkeaminen viihde-elokuvien normeista johtuu siitä, että hän haluaa tehdä taidetta, missä hän toisten mielestä onnistuuu ja toisten mielestä ei. Breenin elokuvien vastaanotto on monimutkaisempi tapaus.

Breenin fanittamisessa on karkeasti ottaen kolme tasoa. Ensimmäisellä tasolla Breeniä arvostetaan pelkästään huonoudellaan naurattavien kalkkunaelokuvien tekijänä. Toisella tasolla Breeniin ja hänen elokuviinsa kohdistetaan palvovaa ihailua, mutta pelkästään ironisesti. Kolmannella tasolla Breeniä ihaillaan aidosti, ilman ironiaa, omaperäisenä ja sinnikkäästi omaa polkuaan kulkevana taiteilijana. Tasot eivät ole toisensa poissulkevia vaan voivat olla samaan aikaan voimassa: aito Breen-fani voi toki myös hyväntahtoisesti naureskella Breenin elokuvien päättömyyksille, ja toisaalta aitoonkin ihailuun voi olla sekoittuneena ripaus ironiaa.

Kaksi ensimmäistä tasoa ovat helposti ymmärrettävissä, mutta kolmas tuntuisi vaativan jonkinlaisia perusteluja. Mitä sellaista oikeasti hyvää Breenin elokuvissa on, jota voi aidosti arvostaa? Vastaus löytyy nähdäkseni Breenin riippumattomuudesta. Hän tekee elokuvia omilla rahoillaan, joten hänen ei tarvitse piitata lainkaan muiden mielipiteistä eikä estetiikan säännöistä. Breenin elokuvat ovat kaikessa rujoudessaan hänen sataprosenttista itseilmaisuaan, ja tämä tekee niistä kiehtovia. Breenin elokuvia puolustava voi vedota myös englantilaiseen 1800‑luvun taidekriitikkoon John Ruskiniin, jonka mukaan täydellisyyden tavoittelu ei kuulu taiteen päämääriin. Hänen mielestään karkea ja kömpelö taideteos, jossa kuitenkin on itsenäistä oivallusta, oli parempi kuin pikkutarkasti viimeistelty, mutta hengetön tekele. "Meidän on hyväksyttävä mikä tahansa taitamattomuuden määrä, jotta työntekijän mielellä olisi tilaa ilmaista itseään" kirjoitti Ruskin kirjassaan The Stones of Venice (1851). Itsenäistä oivallusta karkeassa, groteskissa ja hiomattomassa muodossa Ruskin löysi keskiajan goottilaisesta arkkitehtuurista ja koristelusta. Me löydämme sitä tänään Neil Breenin elokuvista.