Matti Erholtz

Il gatto mammone (1975)

Ohjaaja:

• Nando Cicero

elokuva arvostelu

Elitisti jatkaa italialaisen 70-luvun seksisymbolin Gloria Guidan filmografian tirkistelyä. Tällä kertaa Guida saa vastanäyttelijäkseen sisilialaisen machomiehen Lando Buzzancan. Pastaa tulee mutta tuleeko lasta?

Mammone-kissa on italialaiseen kansanperinteeseen kuuluva taruolento, joka syö pikkulapsia. Il gatto mammonen päähenkilöä, pastatehtailija Lollo Mascaluciaa, kutsutaan elokuvassa Mammone-kissaksi, oletettavasti hänen lapsikielteisten asenteidensa takia. Mascalucia on olevinaan huolissaan ylikansoituksesta ja ostaa suurieleisesti kondomeja kotikaupunkinsa apteekista, totuuden ollessa kuitenkin se, ettei hän kovasta yrityksestä huolimatta onnistu saamaan vaimoaan raskaaksi. Kun Mascalucian setä kuolee auto-onnettomuudessa ja pastatehtailijan harteille vierähtää vastuu Mascalucian suvun jatkumisesta, hän joutuu turvautumaan epäortodoksisiin keinoihin saadakseen itselleen jälkeläisen.

Sisilialaisnäyttelijä Lando Buzzancan 1960‑luvun alussa alkanut näyttelijänura huipentui 70‑luvun ensimmäisellä puoliskolla, jolloin hän esitti useassa elokuvassa satiirisella otteella kuvattuja machomiehiä, joilla oli yleensä jokin sukupuolielämän alueelle kuuluva ongelma. Suomeenkin tuodussa Io e luissa (Minä ja hän, 1973) Buzzanca esitti sukupuolisesta pidättyvyydestä luovuuden lisäystä hakevaa elokuvakäsikirjoittajaa, joka patoutuneen seksuaalivietin vaikutuksesta päätyy käymään dialogia peniksensä kanssa ja muihinkin noloihin tilanteisiin. Helsingin Sanomien kriitikko Paula Talaskivi piti elokuvaa enemmän järkyttävänä kuin hauskana ja kirjoitti pääosan "erinomaisen" esittäjän olevan myös "miltei liian vakuuttava roolissaan", mikä saa lukijan miettimään minkälainen voisi olla liian vakuuttava näyttelijäsuoritus. Mahdollisesti Talaskivi tarkoitti, että Buzzanca heittäytyi seksimaanikon rooliinsa niin intensiivisesti, ettei se enää tuntunut hauskalta. Elitistisille cinefiileille ehkäpä tunnetumpi Buzzancan elokuva on Lucio Fulcin ohjaama All'onorevole piacciono le donne (1972; esitetty Suomen elokuva-arkistossa nimellä Senaattori eksyy erotiikkaan), jonka päähenkilön ongelmana on pakonomainen tarve puristella naisia takapuolesta.

Il gatto mammone on yllämainittuja elokuvia huomattavasti kiltimpi, mutta myös hauskempi. Italialaisten 70‑luvun seksihupailujen huumori ei yleensä suomalaista katsojaa naurata, jollei sitten silkalla idioottimaisuudellaan, mutta tällä kertaa komiikka pääsääntöisesti toimii. Buzzancan innoittunut näyttelijäsuoritus kannattelee elokuvaa sen heikompienkin hetkien yli, strategisesti juuri oikealla hetkellä heitetyn nopean kamerakatseen alleviivatessa työskentelyn pikkutarkkuutta. Satiirissa on tällä kertaa lempeä terä. Sisilialaiselle takapajuisuudelle ja patriarkaalisuudelle kyllä naureskellaan, mutta enemmän ymmärtäväisesti kuin ilkeästi. Lollo Mascalucia pysyy miehisestä pöljyydestään huolimatta hyvin sympaattisena henkilöhahmona alusta loppuun. Muista näyttelijöistä on pakko mainita Sofia Lusy, jonka esittämästä uskonnollisesta leskestä kaavaillaan aluksi potentiaalista synnyttäjää Mascalucian jälkeläiselle. Kohtaus, jossa Mascalucia saapuu lesken ei kovin romanttiseen asuntoon lapsentekoaikeissa tarjoaa Il gatto mammonen hersyvimmät naurut.

Gloria Guida tulee elokuvaan noin puolen tunnin kuluttua sen alkamisesta ja poistuu kymmenisen minuuttia ennen loppua. Alkuteksteissä hänet mainitaan vasta kolmantena Buzzancan ja Rossana Podestàn jälkeen. Commedia sexy all'italiana ‑elokuvaksi Il gatto mammone on siis poikkeuksellisen miesvetoinen. Laura Mulvayn klassikkoesseessään "Visual pleasure and narrative cinema" esittämä visuaalisen mielihyvän ja kerronnallisuuden vastakohtaisuus (aiheesta enemmän Liceale-arvostelussa) ratkeaa Il gatto mammonessa näppärästi: koska elokuvan juoni käsittelee lisääntymistä, joka on seksuaalisuuden biologinen tarkoitusperä, ei Guidan ruumiillistama seksikkyys tällä kertaa häiritse miehistä tarinankerrontaa vaan kytkeytyy sen luontevaksi osaksi. Guidan ensiesiintyminen elokuvassa tarjoaa tyylipuhtaan esimerkin ns. "mieskatseesta", eli elokuvan miespäähenkilön, kameran ja elokuvan katsojan katseiden sulautumisesta yhteen.

Mascalucia vierailee vaimonsa kanssa paikallisessa luostarissa, joka toimii myös rakastajiensa hylkäämien nuorten äitien turvakotina, etsiskelemässä itselleen nimellisesti lastenhoitajaa, tosiasiassa synnyttäjää Mascalucian lapselle. He käyskentelevät luostarin sisäpihaa ympäröivässä pylväskäytävässä ja Guidan esittämä Marietta kastelee pihanurmikkoa puutarhaletkulla. Ensimmäinen kuva Guidasta näyttää hänet juomassa vettä letkun suusta. Sitten leikataan Mascaluciaan, jonka katseen valpastumisen huomaa myös hänen vaimonsa. Tilanne on hetken aikaa sama kuin tunnetussa meemissä: nainen katsoo paheksuvasti miestä, joka katsoo toista naista. Sitten kuva palaa Guidaan, joka jatkaa vedenjuomista mutta tiedostettuaan olevansa tarkkailun alaisena avaa silmänsä ja katsoo suoraan kameraan, josta on nyt tullut sekä Mascalucian että elokuvan katsojan korvikesilmä.

Myöhemmin elokuvassa nähdään klassinen tirkistelykohtaus, jossa Mascalucia salakatselee avaimenreiästä suihkussa itseään saippuoivaa Mariettaa. Avaimenreiästä onkin muodostunut koko lajityypin visuaalinen symboli. Suihkukohtausta "tuhmemmaksi" ei Il gatto mammone sitten koskaan muutukaan. Guidaa nähdään kyllä vähissä vaatteissa, mutta aina motivoidusti ja hyvän maun puitteissa. Guida ei ole erityisen hyvä näyttelijä, vaan yleensä hän vain oleilee kuvissa omana itsenään; näin tälläkin kertaa. Kontrasti näyttelijöiden tasoeron välillä heijastuu heidän esittämiinsä hahmoihin: pohjoisitalialainen Marietta on hieman jähmeä ja yksinkertainen tyyppi, joka ei esimerkiksi ymmärrä ollenkaan vilkasliikkeisen Mascalucian kertomia vitsejä (joku ilkeämielinen arvostelija voisi sanoa, että Guida on nyt hyvin itselleen sopivassa roolissa).

Nando Cicero ohjasi 60‑luvulla kolme lännenelokuvaakin, mutta hänet muistetaan lähinnä 70‑luvun komedioistaan. Edwige Fenechin kanssa tehty L'insegnante (1975) käynnisti kokonaisen "opettajatar"-aiheisten komedioiden sarjan. Kolme Fenechin niin ikään pääosittamaa armeijaympäristöön sijoittuvaa seksifarssia (La dottoressa del distretto militare, 1976; La soldatessa alla visita militare, 1977; La soldatessa alle grandi manovre, 1978) sisältävät niin rahvaanomaista alapäähuumoria, että niihin verrattuna Il gatto mammone on suorastaan tyylikäs. Tyylikkyyden kruunaa onnistunut loppuratkaisu, joka on sekä täysin looginen että herkullisen ironinen. Elokuvan viimeisen kuvan ymmärtämiseksi täytyy tietää, mitä Sisiliassa tarkoittaa ns. "pirunsarvi" ‑käsimerkki. Heavy-musiikin tai saatananpalvonnan kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.