Paavo Ihalainen

William Shatner: You Can Call Me Bill (2023)

Ohjaaja:

• Alexandre O. Philippe

elokuva arvostelu

Alexander O. Philippe kykenee tuomaan William Shatneristä esiin uusia puolia fatalistisessa henkilökuvassa.

Vaikka William Shatner ei varsinaisesti aiheena kiinnostaisi, on ohjaaja Alexander O. Philippe jo ansainnut maineensa omaperäisten näkökulmien luomisesta elokuva-aiheisiin dokumentteihin. Näitä ovat mm. Psykon (1960) suihkukohtausta läpikäyvä 78/52 (2017), David Lynchin Ihmemaa Oz ‑obsessiota tutkiva Lynch/Oz (2022) ja William Friedkinin muotokuva Leap of Faith: William Friedkin on the Exorcist (2019).

You Can Call Me Bill ei niinkään kerro surullisenkuuluisasta kanadalaisesta ylinäyttelijästä, joka on ajautunut riitoihin ja vaikeuksiin, kun ei osaa pitää suutaan kiinni. Sen sijaan se on kuolemaa lähestyvän miehen tajunnanvirtaa, pohdiskelua elämän merkityksestä ja sen jatkosta tuonpuoleisessa.

Philippe ei tapansa mukaan niinkään käy asioita kronologisesti läpi, vaan antaa Shatnerin turinoida omiaan. Arkistomateriaalia tai elokuvaleikkeitä nähdään niille sopivissa kohdissa. Osa Shatnerin filosofoinnista varmasti tuntuu ärsyttävältä isoisäikäisen ukkelin horinalta vanhoista hyvistä ajoista ja sekavilta näkemyksiltä maailman nykytilasta. Mutta Shatner on myös harvoja avaruudessa käyneitä siviilejä, ja hänellä on hälyttävä kuva maapallon ekosysteemin tulevaisuudesta.

Elokuvan sävy ei ole startrekmäisen utopistinen, vaan synkkä ja pahaenteinen. Mennyt ura jää toissijaiseksi asiaksi, vain tapahtumina, jotka pohjustivat nykyistä ymmärrystä, joka Shatnerillä on maailmasta.

Osana You Can Call Me Billin pohdiskelua kuolevaisuudesta on ajatus siitä, voimmeko pitää edes luontoa enää pysyvänä. Kuoltuaan tuhkansa punapuumetsän ravinteeksi haluava Shatner on asiasta pettynyt ja yhä enemmän huolissaan.

Shatneriä tuskin tuumisi ekologiksi, tai muutenkaan puhumaan juuri muun kuin itsensä puolesta. Elokuvan heikompana puolena on Shatneriin kohdistettu varaukseton ihailu. Philippe puhuu näyttelijästä Friedkinin jälkeen suurimpana oppi-isänään. Dokumentaristin ei toki tarvitsekaan olla objektiivinen. Philippe saa tällä lähestymistavalla ja leikkauskyvyllään luotua uudenlaisen näkökulman varsin ristiriitaiseen pop‑kulttuurihahmoon. Se on sinänsä esseistin tehtäväkin, ja joku toinen voisi tehdä sen kriittisemmän katsauksen.