Jetro Suni

Dune: Part Two (Dyyni – osa kaksi, 2024)

Ohjaaja:

• Denis Villeneuve

elokuva arvostelu

"Odottakaa matovihjettä."

Frank Herbertin (1920–1986) Dyyni ei ole helppo filmatisoitava. David Lynchin yritys tallentaa mieleisensä näkemys Dyynistä filmille opetti ohjaajan vihaamaan Hollywoodin studiojärjestelmää ja huolehtimaan jatkossa paremmin elokuviensa lopullisen taiteellisen päätäntävallan pitämisestä hyppysissään. Muita aiempia yrittäneitä tai filmatisointiprojektiin hetkellisesti kiinnitettyjä ovat olleet tuottaja Arthur P. Jacobs (1922–1973; Apinoiden planeetta, 1968), visionääri ja mystikko Alejandro Jodorowsky (El topo, 1970; The Holy Mountain, 1973), sekä ohjaajat Ridley Scott, Peter Berg ja Pierre Morel. Jodorowskyn pyrkimys sentään johti lopulta dokumentin Jodorowsky's Dune (2013) syntyyn, vaikkei hänen Dyyni-elokuvansa koskaan valmistunutkaan. Lynchin Dyynin (1984) lisäksi kirjasarjan ainoat ennen 2020‑lukua valmistuneet filmatisoinnit rajautuvat John Harrisonin ja Greg Yaitanesin ohjaamiin Sci Fi Channelin tv‑minisarjoihin Frank Herbert's Dune (2000) ja Frank Herbert's Children of Dune (2003).

Uusimmat Dyyni-elokuvat ohjannut kanadanranskalainen ohjaaja-käsikirjoittaja Denis Villeneuve on kertonut haastatteluissa olevansa kovan luokan Dyyni‑fani. Villeneuven vuonna 2021 valmistunut ensimmäinen Dyyni oli kelvollinen pohjustus ja tarinan alku, mutta pelkästään sen perusteella oli vielä mahdoton sanoa tuleeko kokonaisuus olemaan onnistunut. Nyt vuoden 2024 alussa teattereihin saapunut Dyyni – osa kaksi saattaa päätökseen Herbertin ensimmäisen Dyyni-kirjan (1965) tarinan sekä vastaa siihen kysymykseen kuinka onnistunut Villeneuven filmatisointi lopulta on.

Dyyni – osa kahden alku haparoi todella pahasti. Katsojan ulos elokuvan maailmasta heittäviä tyylirikkoisia hetkiä on ripoteltu tasaisin väliajoin muutoin sujuvasti etenevän kokonaisuuden sekaan. Näistä etäyttävimmät ovat Monty Pythonin Life of Brianista (1979) matkittu "I'm not the Messiah" ‑kohtaus sekä päähahmo Paul Atreidesin täysin puskista tuleva manspleinaus-puuska, jossa tämä ottaa asiakseen valistaa aavikolla varttunutta naispuolista Chania miten kyllä tietää kuinka aavikolla kuuluu oikeaoppisesti kävellä, koska on kotona katsonut aiheesta opetusvideoita. Mainitunkaltaiset silmille hyppäävät hölmöilyt rajautuvat onneksi melkolailla elokuvan alkupuolelle, mutta ylipäätään niiden sisällyttäminen elokuvaan saa kyseenalaistamaan elokuvan tekijöiden tyylitajun ensihetkistä alkaen.

Myöhemmät Paulin läpikäymät tulikokeet ja tehokkaat ja näyttävät täsmäiskut Harkonnenien suvun joukkoja vastaan saavat onneksi heikon aloituksen häipymään hiljalleen mielestä.

On omalla tavallaan jopa virkistävää kuinka äärimmäisen epäpätevinä altavastaajina Dyyni – osa kahdessa Harkonnenien sotajoukot esitetään. Tähtien sotien imperiumin sotilaista tai Taru sormusten herrojen örkeistä (jotka molemmat nekin ovat aina lopulta vain hidaste eivät este) on protagonisteille sentään jonkinlaista vastusta, mutta Paul Atreidesin johtamat beduiinimaiset fremen-joukot laittavat Dyynin maailmassa pahaa edustavat mustanpuhuvat sotilaat joka ikisessä taistelussa täysin vaivatta poikki ja pinoon.

Loputtomasta kyvyttömyydestään huolimatta Harkonnenien suvun joukot ovat kaikessa ääristereotyyppisyydessään kiinnostavasti kuvattu vastavoima. Bannerit tanassa kurinalaisesti marssivista Harkonnenien sotajoukoista on helppo vetää suora mielleyhtymä niin Nürnbergin puoluepäiviin kuin vappupäivän paraatiin Punaisella torilla. Kohtauksissa tehostelisänä käytetty mustavalkoinen kuva ohjaa sekin osaltaan assosiaation entistä tehokkaammin juuri Saksan tai Neuvostoliiton historiaan kuuluviin filmille tallennettuihin dokumenttikuviin. Ainakin näin saadaan mielleyhtymä ohjattua tehokkaasti sivuun siitä mahdollisesta oivalluksesta, että reaalimaailmassa muiden mailta näille kuuluvia resursseja voimankäytöllä itselleen lunastaneiden ryhmään kuuluu myös Yhdysvallat.

Villeneuven Harkonnenien arkkitehtuurissa on myös nähtävissä paljon sitä samaa yhtä lailla Alienseista tuttua biomekaanista H. R. Gigerille tyypillistä ilmettä, jota hän oli mukana suunnittelemassa ja työstämässä Jodorowskyn Dyyniä varten.

Myös kaikki se valtava määrä materiaalia, jonka George Lucas aikoinaan lainasi Tähtien sotiinsa suoraan Herbertin ensimmäisistä Dyyni-kirjoista (1965–1976) nousee nyt Villeneuven Dyyni – osa kahden myötä Lucasin kannalta kivuliaan selvänä jälleen pintaan. Kopiointeihin sisältyy mm. voima (force; Dyynissä voice), merkkihenkilöiden yllättävät sukulaissuhdepaljastukset, aavikkomaisemat ja ‑madot, kosteuden varastointi, imperiumi, sen sotilasjoukot, hierarkkiset muodot ja vaikka mitä muuta.

Tähtien sodan (1977) nähtyään Herbert oli tyrmistynyt ilmiselvän kopioinnin laajuudesta, muttei kuitenkaan haastanut Lucasia oikeuteen. Sen sijaan hän päätyi osoittamaan mieltään omalla tavallaan perustaen muiden kaltoinkohdeltujen kirjailijaystäviensä kanssa kerhon nimeltä "We're Too Big To Sue George Lucas Society" sekä ujuttamaan kirjaansa Heretics of Dune (1984) hienovaraisen täsmänäpäytyksen halpojen kopioiden tehtailijoita kohtaan: "From the most ancient times, the knowledgeable had preferred to surround themselves with fine woods rather than the mass-produced artificial materials known then as polastine, polaz, and pormabat (latterly: tine, laz, and bat). As far back as the Old Empire there had been a pejorative label for the small rich and Families Minor arising from the knowledge of a rare wood's value. "He's a three P‑O," they said, meaning that such a person surrounded himself with cheap copies made from déclassé substances."

Dyyni – osa kaksi toimii ensimmäistä elokuvan osaa selvästi paremmin itsenäisenä teoksena ja sisältää jopa perinteisen draamankaaren eeppisine, joskin lyhyine lopputaisteluineen. Ensimmäisen osan suorittama verkkainen hahmojen pohjustus on välttämätöntä katsottavaa toisen osan tueksi, sillä muutoin hahmojen motivaatiot ja näiden suhde toisiinsa jäävät äärimmäisen epäselväksi. Siinä missä ensimmäinen osa kohtasi kritiikkiä hitaudesta, juoksee Dyyni – osa kaksi sisältönsä läpi niin kovaa vauhtia, että siirtymät aiheesta seuraavaan tuntuvat jopa naurettavan pikaisilta.

Villeneuven Dyyni-elokuvien osien välillä oleva valtava ero asioiden etenemisen tahdissa tuntuu silmiinpistävältä ja hämmentävältä ratkaisulta, ellei jopa suoranaiselta hutiloinnilta. Valinta on kuitenkin mahdollista nähdä myös hatunnostona Frank Herbertille, joka on haastatteluissa kertonut kirjoittaneensa Dyyni-kirjansa tietoisesti muotoon, jossa alku on hidastempoinen, mutta tahti loppua kohti kiihtyvä. Samassa yhteydessä Herbert on myös todennut, että osa kirjan juonikuvioista on tarkoituksella jätetty avoimiksi ja langat solmimatta yhteen, jotta lukija voi itse mielikuvissaan täydentää kyseiset aukot tahtomillaan ratkaisuilla. On toki mahdollista, että molemmat selitykset ovat vain yritys paikkailla laiskaa kirjoittamista tai epähuomiossa tehtyjä virheitä.

Kirjasarjan kiehtovimmat oliot, eli dyynien hiekan kätköissä vaeltavat madot, Shai‑Huludit, ovat kaikessa massiivisuudessaan suunniteltu ja toteutettu Villeneuven elokuvassa sekä kuvan että äänen puolesta äärimmäisen mallikkaasti. Herbertin mukaan aavikolla vaeltava Shai‑Hulud on klassisen myyttisen pedon vertauskuva: lohikäärme, joka vartioi valtavaa kulta-aarretta. Tässä tapauksessa intergalaktisen matkailun mahdollistavaa huumeenkaltaista himoittua "maustetta" (kirjan suomenkielisessä käännöksessä "rohto"), joka on käytännössä madon toukkien tuottamaa kuona-ainetta. Etenkin elokuvateatterissa koettuna madot ja hahmojen niillä ratsastaminen on hyvinkin villi ja immersiivinen kokemus, lähennellen parhaimmillaan hulppeaa VR‑ tai vuoristorataelämystä.

Villeneuve loistaa eritoten juuri tämänkaltaisissa kohtauksissa, joissa on tarve korostaa valtavia mittaluokkaeroja ja yksilön pikkuriikkisyyttä suurten voimien rinnalla. Tätä samaa osa‑aluetta Villeneuve pääsi jo koestamaan ansioituneesti aiemmassa Arrivalissaan (2016). Mainitunkaltaiset kohtaukset ovatkin ehdottomasti Dyyni – osa kahden päävahvuus. Onnistuneimmillaan siellä olemisen tuntu on niin käsinkosketeltavan vahva, että vain harva elokuva onnistuu pääsemään samalla osa‑alueella vastaavalle tasolle.

Dyyni – osa kahden hahmoista lähes kaikki ovat hyvin yksiulotteisia ja vailla esiintuotua rikasta luonnetta. Eniten (eli hyvin vähän) hahmonkehitystä näyttelijöistä pääsevät harjoittamaan Timothée Chalamet (Paul Atreides), Javier Bardem (fremen-heimon johtaja Stilgar), Zendaya (Chani), Austin Butlerin (Feyd-Rautha Harkonnen) ja Rebecca Ferguson (Paulin äiti, lady Jessica). Syystä tai toisesta Bardem omii heti alusta alkaen itselleen pelleilijän roolin lisäten aina jotain "hauskaa" lähes jokaiseen hahmonsa kohtauksista.

Hahmogallerian hyvällä tavalla huvittavimmat luomukset ovat päätyneet Stellan Skarsgårdin (Paroni Vladimir Harkonnen) ja Austin Butlerin ohjaksiin. Skarsgårdin ilmentämä ylipainoinen irstas paroni vastaa lähes yksi‑yhteen John Schoenherrin taiteilemaa varhaista Dyyni-kirjojen kuvitusta. Butlerin esittämä karrikoidulta hintelältä uusnatsinilkiltä näyttävä Feyd-Rautha toimii hieman yllättäenkin sekin täysin ylilyötynä hahmona paremmin kuin alkuun uskoisi. Zendayan Chani-hahmon osalta hieman ongelmallista on se kuinka tutuksi hänen kasvonsa ovat tulleet jo aiemmin muista yhteyksistä, minkä myötä ei voi kuin kummastella mitä oivallisen Euphoria-sarjan (2019–2022) huumeongelmainen Rue aavikolla tekee (päihteistä sielläkään ei pulaa toki ole).

Valtaosalle näyttelijöistä ei ole annettu juuri lainkaan aikaa eikä mahdollisuutta kehittää hahmojaan mihinkään suuntaan. Tästä aiheutuu muun muassa se haitta, että jo aiemmin näyttelijälahjansa toisaalla todistaneista huippuammattilaisista, kuten vaikkapa Christopher Walken tai Midsommarin (2019) päätähti Florence Pugh, ei ole saatu niin yhtään mitään irti. Niissä muutamissa minuuteissa, joissa vähäisempiä sivuosahahmoja nähdään, on näiden tehtävä ainoastaan lausua suoraviivaiset rautalangasta väännetyt vuorosanansa selittääkseen katsojalle mitä juuri tapahtui, tapahtuu tai on tapahtumassa. Pöljimmillään mennään siihen, että Paulin äiti Jessica juttelee toistuvasti vatsassaan olevalle syntymättömälle lapselle tulevia suunnitelmia ääneen, vain jotta ne kävisivät selväksi katsojalle.

Hans Zimmerin taustalla soiva score on säveltäjän tyylille ominainen, eli peruslaadukas, mutta silti melko geneerinen ja suurelta osin huomiotaherättämätön varastamatta missään kohtaa sen suuremmin pääosaa esillä olevilta kuvilta.

Herbertin kirjoja fanittaville puristeille Dyyni – osa kahta ei suoraan uskalla suositella, sillä sen verran paljon vapauksia se ottaa alkuperäismateriaaliin nähden. Asioita pikakelataan (kirjassa vuosia vievien tapahtumien kulku on elokuvassa tiivistetty kuukausiin tai vieläkin lyhyempiin hetkiin), juonen huippuhetkiä on vaihdettu täysin toisten hahmojen suorittamiksi, tiettyjä hahmoja ei nähdä lainkaan ja osa hahmoista saa vastavuoroisesti aiempaa suuremman tai hyvin erilaisen roolin kuin kirjoissa. Esimerkiksi Paulin sisko Alia Atreides ei kirjoista poiketen saa käsikirjoittajilta lupaa edes syntyä, vaan jää koko elokuvan ajaksi äitinsä kohtuun juttelemaan tälle telepaattisesti – ratkaisu, joka palauttaa mieleen vastaavat kömpelöt hetket Andrew Dominikin kehnossa Blondessa (2022).

Myös fremenien osalta tarinaa on typistetty. Heimon piirteiden pintapuolinen kuvaus, kuten äärimmäinen arvostus vettä kohtaan, kunniakoodisto, egalitarismi ja uskonnollinen fanatismi, on saatu mukaan, mutta esimerkiksi pitkän aikavälin suunnitelma elävöittää aavikkoplaneetta takaisin vehreäksi mainitaan vain ohimennen muutamassa sivulauseessa (projekti, jonka koko planeetan ekosysteemiin vaikuttava merkitys avautuu hiljalleen kirjojen tarinan edetessä). Fremenit esitetään myös luonnostaan ääripätevinä taistelijoina, ja taistelumenestyksen kannalta käänteentekevä vaihe, jossa Paul kouluttaa näille Bene Gesseritien hallitseman teleportaatiomaisen weirding way ‑kamppailulajitekniikan ohitetaan kokonaan, kuten koko taidon olemassa olo ja Paul sen harjaantuneena taitajana. Bene Gesserit ‑matriarkaatin suorittama kymmenentuhatta vuotta kestänyt uskonnollis-poliittista ohjelmointia sisältänyt lähestyssaarnatyö ja rodunjalostus kuitataan sekin parilla lauseenpätkällä väliselostuksissa. Toki tätä teemaa käsiteltiin jonkin verran jo Villeneuven ensimmäisessä Dyynissä, ja HBO:n tuleva Bene Gesseriteihin keskittyvä, elokuvien näkökulmasta esiosasarja, Dune: Prophecy (2024–) tulee varmasti laajentamaan kyseistä kulmaa entisestään.

Dyyni – osa kaksi on saanut ääriylistävän vastaanoton sekä kriitikoilta että yleisöltä, monien maalaillessa siitä kaikkien aikojen parasta jatko-osaa tai jopa maailman parasta tieteis‑ ja/tai toimintaelokuvaa. Näkemys parhaudesta on väistämättä aina subjektiivinen, ja sen myötä mainitunkaltaiset mielipiteet ovat toki sallittuja. Moni nämä hehkutukset ennalta kuullut joutuu tosin jossain määrin pettymään, sillä loppujen lopuksi Villeneuven Dyyni on se mikä se on – taas yksi monomyyttikaavaa mukaileva messiastarina, jossa päähenkilö kulkee läpi perinteisen sankarin polun. Jo vuonna 1928 Vladimir Propp kirjoitti aiheesta ensimmäistä kertaa kirjaansa Kansansadun rakenne, mutta vasta Joseph Campbellin teos The Hero with a Thousand Faces (Sankarin tuhannet kasvot, 1948) popularisoi ja nosti tämän klassisen sankaritarinan muodon paremmin tiettäväksi. Nyt Tähtien sotien, Taru sormusten herrojen, Harry Pottereiden, Matrixien ja vastaavien ohella voi katsoja nauttia vastaavasta seikkailusta myös dyynimaisemissa.

Herbertin kirjasarjan tarinan edetessä sen ehdottomaksi eduksi voi laskea perinteisestä monomyyttikaavasta ulos kasvamisen, tai vähintään sankaruuskäsitteen hämärtymisen. Jos ja kun Villeneuven jo julkistettu Herbertin Dyynin messias ‑kirjaan (1969) perustuva seuraava Dyyni-elokuva joskus valmistuu, voi saagaa ja sen sankaritarinaa palata tarkastelemaan kenties aivan toisenlaisessa valossa. Niistä kuvista päätellen, joihin Dyyni – osa kaksi Chanin osalta päättyy on kuitenkin jo nyt ennustettavissa, että lisää tietynlaista hahmojen kehityskaarien uudelleenkirjoitusta ja modernisointia on kirjan tarinaan nähden hyvin todennäköisesti luvassa.

Villeneuve on kertonut Wired-lehden haastattelussa, ettei halunnut Herbertin kirjan tarinan kompleksisuuden olevan elokuviensa viihdearvojen ja eteenpäin rullaavuuden tiellä. Tämä summaa erinomaisen osuvasti niin hyvässä kuin pahassa sen, mistä Dyyni – osa kahdessa on loppupeleissä kyse – varman päälle pelaamisesta ja suurten massojen viihdyttämisestä sinänsä vaikuttavin mutta pohjimmiltaan ontoin silmänkääntötempuin.

Elitisti-toimituksen mielipiteet kaikista Dyyni-filmatisoinneista löytyvät koottuna tältä listalta.