Jetro Suni

Poor Things (2023)

Ohjaaja:

• Giórgos Lánthimos

elokuva arvostelu

Giórgos Lánthimosin Poor Things jättää tulkinnansijaa ja avautuu eri tavoin katsojasta riippuen.

Giórgos Lánthimosin Poor Things perustuu skotlantilaisen kuvataiteilija ja kirjailija Alasdair Grayn (1934–2019) palkittuun samannimiseen postmoderniin metafiktiiviseen romaaniin vuodelta 1992. Kreikkalaisohjaaja Lánthimos ei ole urallaan sen suuremmin koskaan vältellyt tarttumasta haastaviin ja epätyypillisiin aiheisiin, ja onkin virkistävää, että Lánthimosin muuhun tuotantoon verraten poikkeuksellisen tavanomaisen The Favouriten (2018) jälkeen hän tuntuu palanneen taas muutaman askelen lähemmäs alkulähteitään.

Grayn Poor Things ‑romaanin filmatisointiin liittyvät haasteet ovat pitkälti yhtenevät Günter Grassin Peltirumpu-kirjan kanssa (kirja, 1959; elokuva, 1979). Maagista realismia, epäluotettavia kertojia, epälineaarista epistolaarista kerrontaa ja kieroutuneita seksuaalisia teemoja. Päälle omaan kansaan ja kotiseutuun kohdistuvia allegorioita sekä yleistä mustan huumorin sävyttämää yhteiskuntakritiikkiä ja satiirista kommentaaria.

Lánthimosin taival Poor Thingsin pariin alkoi jo vuonna 2009 Dogtoothin valmistumisen jälkeen. Lánthimos ehti tuolloin tavata kirjan kirjoittaneen Grayn Glasgowissa ja keskustella hänen kanssaan projektista ja sen filmatisointioikeuksista. Hanke meni kuitenkin pöytälaatikkoon, ja takaisin aiheen pariin Lánthimos palasi vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin The Favouriten kuvausten aikoihin. Samassa yhteydessä projektiin päätyi mukaan myös The Favouritea tähdittänyt Emma Stone – tällä kertaa pääosaroolin lisäksi myös tuottajana. Kaksikon yhteistöihin sisältyy myös The Favouriten ja Poor Thingsin välissä kuvattu 30 minuuttinen lyhytelokuva Bleat (2022). Gray ehti kuolla ennen Poor Thingsin valkokangasversion valmistumista, joten lopputulosta kirjailija itse ei koskaan päässyt näkemään.

Poor Thingsin päätapahtumaympäristö on puolifantastinen proto-steampunk-piirteitä sisältävä viktoriaanisen aikakauden suurkaupunki (kirjassa Glasgow, elokuvassa Lontoo). Grayn romaanin aloittavan osuuden "kirjoittanut" kertoja Archibald McCandless on elokuvassa siirretty syrjään pienempään osaan sekä uudelleennimetty Max McCandlesiksi (roolissa Ramy Youssef). Estradin saa Bella Baxter (Emma Stone). Bella on tohtori Godwin Baxterin (Willem Dafoe) luomus – sekä ammatillinen taidonnäyte että kumppani. Elokuvassa tosin erikseen painotetaan, ettei tohtorin – tuttavallisemmin God'in – ja Bellan välillä ole mitään seksuaalista, vaan kyse on puhtaasti isällisestä suhteesta (vaikka Bellan näytetään kyllä myös kiehnäävän sängyssä Godin kainalossa hyvinkin läheisesti).

Bella ei tosiaan ole mikä tahansa tyttönen, vaan Frankenstein-tarinaa mukaillen koelaboratoriossa henkiin herätetty raskaana ollut ja itsemurhan tehnyt nainen, jonka aivot on korvattu hänen oman syntymättömän lapsensa aivoilla. Shelleyn klassikkoteosta vieläkin läheisemmiksi verrokeiksi Bellan syntytarinalle voikin mieltää elokuvat kuten Bride of Re‑Animator (1990) ja Frankenhooker (1990) tai vähemmän raadolliset Stepfordin naiset (kirja, 1972; elokuvat 1975 ja 2004) ja Lisa – unelmien nainen (1985; joka perustuu vuoden 1951 Weird Science ‑lehdessä julkaistuun Al Feldmannin sarjakuvastrippiin "Made of the Future!"). Myös vertailu Bride of Frankensteiniin (1935) on oikeutettu – onhan tohtori Godwin itsekin eräänlainen isänsä ihmiskokeiden myötä muovautunut hirviö, jonka kumppaniksi Bella on luotu.

Aikuisen naisen jo kehittyneen kehon omaava Bella aloittaa henkisen ja motorisen kehityksensä täysin infantiilitasolta. Vastasyntyneiden hidasta värinäkökehitystä mukaillen tai yleisesti Bellan henkistä heräämistä korostaakseen myös elokuvan värimaailma pysyy mustavalkoisena, kunnes Bella on mieleltään tarpeeksi kypsä. Bella ei tosin kehity aivan kuten normaali ihmislapsi, vaan pikemminkin kuin pikavauhtia koneoppiva robotti. Tehtyään kylmän loogiset päätelmänsä siitä miten asioiden laidat näyttäytyvät olevan, etenee Bella aiemmin todennettuja oppeja pohjana käyttäen aina seuraavalle oppimistasolle yhteiskunnan normeista, tavoista ja tottumuksista täysin välittämättä.

Poor Things ‑filmatisoinnin juoni, etenkin kirjaan verrattuna, on loppupeleissä varsin suoraviivainen, mutta silti kauttaaltaan viihdyttävä. Bellan läpikäymä jossain määrin roadmoviemainen matka ei ole mikään toiminnan täyteinen fantasiaseikkailu vaan enemmän arkisiin tilanteisiin, käytyihin keskusteluihin ja ihmissuhteisiin nojaava. Visuaalisuudella (etenkin lavasteet, puvustus ja kuvaus) on merkittävä osansa tunnelmanluojana. Bella kulkee kasvutarinansa eri vaiheet läpi aina jonkun miespuolisen henkilön rinnalla, muttei koskaan näiden vietävänä. Juonenkuljetus on melko sujuvaa lukuun ottamatta tiettyä köykäistä ja hieman puskista tulevaa deus ex machina ‑ratkaisua, jossa aiemmin omattu varallisuus on pakko pikaisesti hävittää, jotta tarinan seuraava osuus on edes jollain tapaa oikeutettu. Muut pienoiset moitteet rajautuvat melkolailla siihen, että tietyn pisteen jälkeen uusia oivalluksia ei enää löydy, ja sen sijaan jo esiintuotuja asioita päädytään toistamaan. Laimeahko lopetus jättää sekin hieman toivomisen varaa.

Poor Things on saanut kriitikoilta yltiöpositiivisen vastaanoton, eikä ihme – onhan kyseessä tavattoman viihdyttävä elokuva, joka Hollywood-mittapuulla mitattuna jo pelkästään tavallista rohkeamman sisältönsä puolesta nousee vaivatta esiin siitä sieluttomasta puurosta, jota valtavirran viihdeteollisuus jatkuvasti ulos syytää. Sisällön etu on myös se, että suoraviivaisuudestaan huolimatta sen voi silti tulkita useammalla kuin yhdellä tavalla. Selvästi yleisin tulkinta on sankaritarina, jossa pätevä ja onnistuva itsenäinen nainen panee luun kurkkuun pölvästeille omaan omistus‑ ja kontrollihaluunsa seonneille miehille ja sen myötä koko patriarkaatille. Tämä tuntuu olevan myös elokuvan tekijöiden tarkoittama sanoma, tai ainakin tapahtumissa ja dialogissa alleviivataan useammin kuin kerran juuri miesten omistushalua Bellaa kohtaa. Mutta yhtä hyvin on mahdollista katsoa elokuva ei‑sukupuolitettuna ja mieltää Bella naisoletetun sijaan kylmällä matemaattisella logiikalla toimivaksi tekoälymäiseksi luomukseksi, joka muistuttaa ihmistä vain päältä päin. Tällöin tarina näyttäytyy satiirina, jossa ihmistä itseään älykkäämpi sosiaalisista normeista vapaa olento tekee pelkällä loogisten päätelmiensä ketjulla osuvaa pilkkaa yhteiskunnasta sekä sen yksilöitä ja yhteisöjä rajoittavista sanattomista säännöistä ja keinotekoisista rakenteista. Kirja mahdollistaa myös Bellan matkan tulkinnan vertauskuvana kansallisidentiteetin etsinnästä, Bellan symboloiden Skotlantia ja miesten edustaessa Englannin valtaapitäviä. Elokuvaa katsoessa tätä tulkintaa on kuitenkin mahdoton tehdä, sillä minkäänlaisia viittauksia Skotlantiin siitä ei löydy. Lánthimos on perustellut allegoriasta luopumisen sillä, ettei hän itse kreikkalaisena olisi mitenkään pystynyt toisintamaan sitä omakokemuksellisesti.

Näyttelijäjoukon roolisuoritusten osalta voiton vie ehdottomasti Stone, joka on erikoisluontoisessa roolissaan hyvinkin uskottava Bella. Muiden pääosien, kuten Dafoen ja Mark Ruffalon kohdalla vastaavaa illuusiota ei yhtälailla pääse syntymään. Roolisuorituksissa ei toki moitetta ole, mutta silti Ruffalo on enemmän Ruffalo kuin Duncan Wedderburn, ja yhtälailla Dafoeta katsoo Dafoena, vaikka vaivalla luotu maskeeraus peittääkin koko elokuvan ajan tämän luonnostaan luonteikkaat kasvonpiirteet. Runsas seksikohtausten määrä on poikinut kritiikkiä niiden mahdollisesti itsetarkoituksellisesta luonteesta. Eksploitatiivisiksi niitä silti on vaikea mieltää, sillä Stone itse sekä tuottajana että kyseisissä kohtauksissa esiintyvänä ei ole ainakaan ollut toteuttamassa pelkästään ohjaajan tai käsikirjoittajan visiota, vaan yhtälailla omaansa.

Lánthimosin Poor Things eroaa kirjasta sen verran merkittävästi, että on vaivattomampaa käsitellä ja arvottaa se täysin itsenäisenä teoksena sen sijaan, että yrittäisi päättää onko se onnistunut tai epäonnistunut filmatisointi Grayn romaanista. Jo pelkästään kirjan metafiktiivisyys, sen epistolaarinen muoto (kuten Shelleyn Frankensteinissakin) ja Grayn kirjaan sisällyttämä kuvitus aikaansaavat sen, ettei vastaavaa sisältöä välttämättä kannata, eikä edes voi, sellaisenaan toisintaa toisessa mediaformaatissa ilman, että alkuperäisteoksen luonne ja sen aikaansaamat ajatukset ja tunteet muuttuvat merkittävästi.

Uusintakatseluarvoa Poor Things ‑elokuvalla on enemmän ulkokuorensa, visuaalisuutensa ja viihteellisyytensä kuin juonensa puolesta. Kirjan monisyistä sisältöä on filmatisoinnissa pelkistetty sen verran paljon, että pääpointti tulee melkolailla selväksi jo ensimmäisellä katselukerralla. Lánthimosin elokuvista etenkin Dogtooth ja The Lobster (2015) edustavat osaltaan sitä älyllisesti haastavampaa osastoa, jonka haluaa katsoa uudelleen siksi, että toinen katselukerta todennäköisesti avaa niistä jotain uutta. Vaikkei Poor Things aivan edellä mainittujen elokuvien tasolle oivaltavuudessa ylläkään, kuuluu se silti ehdottomasti muiden meriittiensä ansiosta Lánthimosin filmografian parhaimmistoon.