Henrik Creutzer

Cop Game (1988)

Ohjaaja:

• Bruno Mattei

elokuva arvostelu

Cop Game on sekava ja tyylillisesti epätasainen Mattei-tuotanto, joka kaikesta huolimatta jaksaa viihdyttää loppuun saakka.

Bruno Mattei ohjasi Filippiineillä useita elokuvia, työskennellen monista eri kansallisuuksista koostuvan tuotantotiiminsä kanssa. Tekninen ryhmä koostui italialaisista ja filippiiniläisistä tekijöistä. Elokuvien pääosia esittivät pääosin amerikkalaiset näyttelijät, ja italialaisille jäivät sivuosat. Tällaisten tuotantojen onnistuminen on ihme, sillä Bruno ei puhunut kuin italiaa. Tämä fakta tiivistää kaiketi olennaisen miehen työmoraalista; kun lähdetään tekemään, niin sitten tehdään, eikä huolehdita mistään hiton kielimuureista. Kielitaidottomuus näkyi siinä, että Mattei oli useimmiten tyytyväinen kaikkiin ottoihin, jopa niihin, joissa näyttelijät mokasivat dialoginsa totaalisesti. Lisäottoja tehtiin lähinnä näyttelijöiden pyynnöstä.

Kuulostaa täysin mahdottomalta toimintametodilta erityisesti, kun budjetit olivat pieniä, näyttelijät huonoja ja kamerassa filmiä kovalevyjen sijaan. Jotenkin Bruno kuitenkin pärjäsi ja sai elokuvia ulos todella reippaaseen tahtiin. Yksi selitys metodin toimivuuteen on kielitaitoisen Claudio Fragasson mukana olo. Parivaljakko työsti useita elokuvia yhdessä, usein jakaen ohjaustyöt kahteen pekkaan. Cop Game on tästä poikkeus; Claudio toki ohjasi muutaman kohtauksen elokuvaan, mutta käytännössä elokuva on Brunon show.

Vetävällä hard rock ‑kappaleella alkava Cop Game on visuaalisesti virkistävä poikkeus Mattein namsploitaatio-aikakauden tuotoksiin. Cop Gamen kaupunkimaisemat luovat huomattavasti energisemmän taustan toiminnalle kuin jatkuva viidakkohaahuilu, ja hyvin käytetty arkistomateriaali sitoo Off Limits ‑elokuvan (Saigon, 1988) perusideasta ammentavan tarinan oikeaan maailmaan.

Vietnamin sodan viimeisiin päiviin sijoittuvassa Cop Gamessa Amerikkalaiset miehitysjoukot joutuvat kinkkiseen tilanteeseen kun oman Cobra Force ‑eliittisotilasjoukon asusteisiin pukeutunut ryhmä alkaa murhata korkea-arvoisia sotilaskomentajia.

Rikoksia selvittämään tarvitaan kaksi sotilaspoliisia, jotka osaavat olla astumatta muiden varpaille. Mutta koska sellaisia ei löydy, niin ei sillä hienovaraisuudella ole sitten lopulta väliä, sillä eihän tällaisen vakavan rikoksen selviäminen saa sen puutteeseen kaatua.

Paskanakin saavat kaksikko Morgan (Brent Huff) & Hawk (Max Laurel). Tämän kaksikon pitäisi hoitaa homma kotiin niin, että Saigonin kadut vallanneet ja amerikkalaisia haukan lailla valvovat journalistit eivät saa vihiä rikoksesta! Siitähän amerikkalaiset saattaisivat joutua todellisiin ongelmiin, jos media pääsisi raportoimaan valloittajien tappavan paikallisten lisäksi toisiaan. Todella todella korkeat panokset siis!

Viidakkohaahuilu on vaihtunut pääosin kaupunkihaahuiluun, käppäinen läppä lentää ja avauksen hard rock ‑kappale soi melkein jokaisen kohtauksen taustalla. Tästähän voisi sanoa pitävänsä ihan aidosti vaikka sekava tarina poukkoilee paikasta toiseen, ja toimintakohtaukset tuntuvat vähintäänkin tutuilta. Eikä ihme, sillä arkistomateriaalien kuninkaaksi tituleerattu Mattei käyttää Cop Gamessa suhteellisen sujuvasti materiaalia mm. Antonio Margheritin The Ark of The Sun God ‑elokuvasta (1984) ja Mattein omista namsploitaatioista.

Puolivälin tiimoilla genre vaihtuu buddy cop ‑elokuvasta toimintaelokuvaksi, huumori katoaa ja viidakkokin tekee epätoivotun paluun – muttei onneksi kovin pitkäksi aikaa.

Mitään syvällistä sanottavaa elokuvasta on turha hakea, vaikkakin yksittäisistä dialoginpätkistä voi päätellä, että käsikirjoittaja Rossella Drudilla oli sentään mielipide sodan mielekkyydestä, siinä missä Mattei todennäköisesti näki vain mahdollisuuden tehdä rahaa.